„Jesus.”
Henrik Cavlingin „Amerika” -kirjasta.
(Suom. „Lukutuvalle”.)
»Pst! minä vien herran herramme luokse puolella dollarilla!«
»Tämä tie johtaa Jesuksen tykö!»
»Ensimäinen vaunu vapahtajan luo! Ensimäinen vaunu!»
Nämä huudot tunkivat korviini astuessani vaunusta Denverin asemalla Coloradon hopeavaltion tunnetussa kaupungissa. Silmänräpäystä myöhemmin istuin jo ajopeleissä jotka huimaa vauhtia kiitivät kohti Pohjois-Denveriä, jossa minun piti nähdä se kummallinen mies, joka oli saanut koko Amerikan liikkeelle.
Hänen nimensä oli Francis Schlatter. Tiedot hänen syntyperästään olivat hyvin vastakkaisia ja erilaisia. Hänen lähimmät tuttavansa mainitsivat hänen äidikseen erään elsassilaisen neidon ja sanoivat hänen jo nuorena tulleen Amerikaan ja kauvemmin aikaa työskennelleen suutarina. Enempää ei kuitenkaan varmasti tiedetty kuin että hän v. 1892 tosiaankin oli ollut suutarina Denverissä sekä että hän erään näön jälkeen, jonka hän vakuutti tulleen taivaalliselta Isältään, lähti Arkansasiin, jonne hän saapui paljaspäin, ryysyisenä ja kipein jaloin. Kurjan ulkomuotonsa ja kummallisen puheensa takia sheriffi antoi ottaa hänet kiinni ja piti häntä vankina puolikolmatta kuukautta. Vankilassa hän oli pilkkonut puita, pessyt astioita ja hoitanut puhtautta päällikön huoneustossa. Eräänä päivänä hän jälleen näki näön ja hävisi äkkiä paikkakunnalta.
Ensikerran tämän jälkeen tapaamme hänet erämaassa, jonne perkele oli tullut kiusaamaan häntä tarjoutuen tekemään hänestä sheriffin. Hän voitti kuitenkin kiusaajan ja kulki kärsien ja henkisesti klusautuneena Texasin, New Mexikon ja Aarizonan kautta, etelä-Kaliforniaan. Kun hän kärsi janoa ja pyörtyi, sai hän Isältään uusia voimia.
Hän alkoi parantaa sairaita, mutta ei palkan edestä. Rahoista hän ei välittänyt eikä hänellä isot tarpeet ollutkaan. Yöksi hän kääri kokoon lakkinsa, pani sen päänaluksekseen ja nukkui näin villipetojen ja metsälintujen keskellä. Sellaisessa tilaisuudessa sattui kerran että eräs hänen parantamansa kerjäläinen osotti kiitollisuuttaan varastamalla parantajansa takin. Nyt hänen oli puolialastomia tultava San Diegoon.
Silloin Isä ilmestyi hänelle jälleen ja käski hänen ottamaan 20 dollaria jokaiselta parantamaltaan ihmiseltä. Näillä rahoilla hän aikoi erään laivan mukana matkustaa San Franciscoon.
Laivaa odottaessaan sattui hän muuanna yönä nukkumaan samassa huoneessa erään maankulkijan kanssa, jonka hän oli parantanut kuumeesta ja jolle hän oli lahjoittanut puolet rahoistaan. Loput 10 dollaria säilyttihän housuissaan, jotka hän ripusti sängyn tolppaan levolle laskeutuessaan. Kun hän heräsi oli maankulkija mennyt ja vienyt housut rahoineen päivineen.
Kärsien ja alakuloisena hän nyt lähti sisämaahan maineen kiitäessä hänen edellään ja kooten sairaita hänen tielleen. New Mexikan suurimmassa kaupungissa, Albuquerquessa, hän paransi satoja sairaita. Kun hän rautateitse saapui Coloradoon ei Yhdysvalloissa ollut ainoatakaan sanomalehteä jossa ei olisi ollut hänen kuvaansa ja jotka nyt eivät olisi päivittäin sisältäneet pitkiä seikkaperäisiä sähkösanomia hänen ihmetöistään. Donneriin tultuaan paransi hän erään kaupunginvanhimman, joka poti vesitautia. Kiitokseksi tästä hän luovutti talonsa ja kaikki mitä hänellä oli parantajan vapaasti käytettäväksi.
Tämän talon puutarhassa Francis Schlatter nyt oli ja täällä hän paransi 6001,000 sairasta ihmistä päivässä, keskimäärin 2 á 3 minuutissa. Viimeisten 10 viikon ajalla oli hän tehnyt terveeksi noin 30,000 sairasta, joista usea oli tarjonnut suuria rahasummia, mutta hän hylkäsi kaikki palkkion tarjoukset melankoolisesti hymyellen ja kieltäytyi jyrkästi vastaanottamasta minkäänlaista palkkaa avustaan.
Denverin kaupungilla oli monellaista hyötyä hänen sielläolostaan. Yli viiden viikon ajalla oli rautatieyhtiöllä ollut puolta suuremmat tulot kuin tavallisesti ja kilpailevat yhtiöt ilmoittivat — aivan kuin olisi se ollut luonnollisin asia maailmassa — ylimääräisiä junia Jesuksen luo. Kaupungin myymälöissä tehtiin hyviä kauppoja myymällä kuvia, puukapineita, nenäliinoja ja paljon muuta, joita myyjät väittivät »Jesuksen« kosketelleen. Francis Schlatter ei kuitenkaan ollut mitenkään tekemisessä näitten kauppojen kanssa. Kun eräs impressaario tarjosi hänelle 100,000 dollaria, jos hän tulisi Chicagoon ja esiintyisi siellä konserttisalissa, vastasi Schlatter että hän ainoastaan totteli Isänsä ääntä.
Vihdoin pysähdyimme herra Fax'in kaksinkertaisen punaiseksi maalatun talon edustalle. Kartanoa ympäröivän puutarhan perällä kahden plaataanipuun välillä näin, kansajoukon yli ihmeitten tekijän. Hänen suuri, kuusi jalkaa pitkä vartalonsa, pitkät ja säännölliset kasvonpiirteensä ja suuret elävät silmänsä tekivät ehdottomasti sattuvan ja edullisen vaikutuksen. Hänen edessään seisoi ja makasi 6 á 7,000 sairasta pitkässä rivissä joka ulottui kadulle asti. Siinä oli kaikenikäisiä, nuoria ja vanhoja, rampoja ja vesitautisia, siellä oli miehiä jotka kävivät kainalosauvojen nojassa, kalpeita naisia, jotka eivät kyenneet avutta liikkumaan, lapsia joiden suurista avonaisista silmistä kuume liekehti, siellä oli heikkonäköisiä vanhuksia. Ei kukaan maalari, joka on maalannut Jesuksen Kristuksen, ole koskaan tohtinut kuvata häntä tällaisen joukon parantajana.
Minä menin lähemmäksi sivuuttaen kaksi poliisikonstaapelia, jotka olivat vahdissa sisäänkäytävällä. Pitkin puutarhan muuria oli telttoja, joissa myytiin ruokaa ja juomia, joilla näytti olevan hyvä menekki, vaikka kaikki tapahtui rauhassa ja hyvässä järjestyksessä. Ihmiset muuttuivat totisiksi tultuaan tähän puutarhaan.
Hiljalleen pyrkivät sairaat, lähemmäksi ihmeentekijän, uskoen ja epäillen, kaikki hermostuttavassa jännityksessä, mutta useimmat kuitenkin luottavasti ja uskalluksella katsoen ylös pitkään, hurskaaseen mieheen. Näin he haalasivat itsensä hänen tykönsä ja katsoen korkeuteen pani kätensä heidän päällensä samalla lausuen hartaan rukouksen. Ja nyt tapahtui ihme: kokoon kuivuneet oikenivat, luuvaloiset heittivät pois sauvansa ja kuolemaisillaan olevat sairaat saivat äkkiä uutta toivoa ja uusia voimia. Ja mitä täällä nähtiin ei ollut mitään silmänkääntämistä tai loitsukepponen. Hra Faxin kellarissa oli koko joukko kainalosauvoja, jotka hän oli kerännyt puutarhasta. Chicagosta lähetetyt kokeneet, ja taitavat sanomalehtireporterit tutkivat tarkkaan jokainoan ykstyistapauksen, »intervievasivat» jokaista parantunutta ja sähköittivät heidän kotipaikoilleen saadakseen varmuutta heidän vakuutustensa todenperäisyydestä. Paikalle saapuneet valokuvaajat valokuvasivat sairaat ennen ja jälkeen parannuksen ja olipa lääkäreitä, jotka, — hyvin ymmärrettävästi kateudesta — seurasivat parantajan jokaista liikettä, mutta heidänkin täytyi todistaa että se mitä tapahtui, oli käsittämätöntä. Muutamat sanoivat sitä magnetismiksi, toiset suggestiooniksi, tahi puhuivat hypnotisista teoriioista. Mutta sairaat, jotka olivat parantuneet, tuumasivat aivan yksinkertaisesti että meille oli tapahtunut ihmetyö. Uskovaiset — joihin kuului myöskin Denverin protestanttinen pappi, Myran Reed, — pitivät parantajaa Jumalan lähettämänä. Muutamat heistä polvistuivat kadulle ja kiittivät Jumalaa.
Francis Schlotter, joka yhä seisoi puutarhassa, oli tavattoman kestävä. Hän otti vastaan sairaita klo 4 i.p. saamatta koko aikana ruokaa tai mitään muuta kuin pari lasillista vettä. Nälissään, väsyneenä, jalat kipeinä hän oli tullut pitkältä matikaltaan kallioitten ja autioitten tasankojen yli, 40 päivässä hän oli kulkenut äärettömä Majove-korven melkein ilman mitään ravintoa. Nyt hän seisoi täällä sateessa ja kuumuudessa lempeänä ja hurskaana, koko olennoltaan lapsellisena. Euroopassa hän varmaan olisi vangittu, jokin nimismies olisi ottanut hänet kuulusteltavakseen ja sittenkun olisi näytetty toteen ettei hän ollut jumaluusopin eikä lääketieteenkään kanditaatti, olisi hän tuomittu vankeusrangaistukseen, sen tähden että oli esiintynyt pappina ja lääkärinä saarnaten ja parantaen, vaikkei ollut siihen oikeutettu. Ei niin täällä. Kansa kohteli häntä kunnioituksella. Hänen arvokas esiintymisensä, vaatimaton elintapansa ja vahva uskonsa että hän toimitti jotain hyvää voittivat hänelle kaikkein kunnioituksen. Hän oli puettu yksinkertaiseen poimukkaaseen mekkoon, suuriin kenkiin ja oli ilman päähinettä. Koko hänen olentonsa kajasti arvokkuutta, joka vaikutti kaikkiin, niihinkin jotka eivät uskoneet hänen ihmetöitään.
Helppo on käsittää miten sanomattoman omituista oli nähdä sellaisen ihmisen uudenaikaisessa, muodikkaassa amerikalaisessa ympäristössä. Sähköraitiotien kellonkilinä ja veturin vihellykset kuuluivat yli parantajiin hartaiden sanojen, ja kun hän käänsi katseensa kohti korkeutta rukoillen isäänsä, kohtasivat hänen silmiinsä hiilisavupilven ja telefooniverkon. Mutta hänen äänensä pysyi vakavana ja hän seisoi mistään välittämättä uteliasten sanomalehtimiesten, rautatieagenttien ja poliisien keskellä. Paitsi näitä oli puutarhassa matkailijoita, lääkäreitä, pappeja, ja sairaita, jotka älisivät tuskissaan ja vapisivat jännityksestä. Se oli kuva joka ei koskaan unohdu, hämmästyksen valituksen, epätoivon, toivon ja kunnioituksen kuva ja tämän kaiken tämän keskellä tuo kummallinen, arvoituksenusvainen mies, aikainen Jesus yhteiskunnassa, jossa kaikki tapahtuu koneellisesti, jossa ei ole mitään paikkaa ihmeelle ja jossa ryöväri ristinpuulla mestataan sähkön avulla.
Iltapäivällä olin tilaisuudessa puhumaan jonkun sanan parantajan kanssa. Hän näytti oleviin väsynyt ja istui eräällä puutarhapenkillä. Tein hänelle ainoastaan yhden kysymyksen, saman jonka fariseukset 2,000 vuotta sitten tekivät Jesukselle — kysyin häneltä:
«Oletko sinä Jumalan poika.«
Silloin hän käänsi lempeät kasvonsa minuun päin ja vastasi verkalleen:
»En, minä olen vain ihminen. Mutta minun isäni, joka on taivaassa, on antanut minulle tämän ihmeellisen voiman.»
Viikkoa myöhemmin hän hävisi. Ei kukaan tiennyt minne. Otaksuttiin hänen taas vaeltaneen korpeen.
Lukutupa n:o 11 1898.
