Suuren miehen posti.
Kirj. Paul Margueritte.
(Suom. „Lukutuvalle”.)
Vanha, kuuluisa kirjailija Wilhelm Royel istui ajatuksiinsa vaipuneena nojaten kyynäspäällään suureen kirjoituspöytäänsä. Avoimesta ikkunasta tuuli vilposesti. Lämpimästä ilmasta huolimatta oli paksu peite kääritty hänen luuvaloisten jalkojensa ympäri. Arapialaisella liinalla peitetyllä pöydällä oli vaskinen, ruusuilla täytetty maljakko, — täynnä ruusuja. Hän seurasi katseillaan kahden valkoisen kissan liikkeitä, jotka villisti leikkivät piilosillaoloa huonekalujen lomissa. Aivan nuori mies, hienohuulinen ja silmissä sellainen kova kiilto, jollaisesta nykyiset nuoret kirjailijamme pitävät, repi sanomalehtien ja vihkojen ristisiteitä ja avasi kapealla paperiveitsellään koko joukon kirjeitä. Hän oli Royelin sihteeri, joka tarkasteli postia, minkä eräs palvelijoista juuri oli tuonut sisään.
— No, Fanys, mitä niissä kirjeissä on? Royel kysäsi. Katsokaamme ne läpi kiireesti jotta meille jäisi jotakin työaikaa ennen päivällistä. Miksi nyrpistätte suutanne noin pahasti? Antakaa tänne se vihko. Onko se jokin löylytys? Antakaa vain, Fanys. Arvostelu ei ole koskaan minua pelottanut. Annas kun katson! Ahaa... minun viime kirjastani: «vanhuuden raukeutta — — aatteen tyhjyyttä — — koonnut rikkauksia...»
— Niin, sitä juuri odotinkin, että siellä puhuttaisi jotain minun rikkauksistanikin. Mitä siitä sanotaan? Lue, ystäväni!
»Hra Royel on rikas, tyhmeliinit ja kevytmieliset ostavat hänen kirjojaan, jotka ovat tuottaneet hänelle melkoisen omaisuuden. Hän saa olla tyytyväinen siihen mitä jo on ennättänyt haalia kokoon eikä kauemmin vaivata meitä tuotteillaan ...»
— Vai niin. Ja kirjoituksen on allekirjoittanut Rodamont, sanoi hra Royel tyyneesti. Olkaa niin hyvä ja antakaa tänne tuo sininen muistikirja. Kun opin hänet tuntemaan, ei hänellä ollut paitaakaan. Minä häntä autoin saamaan paikan ja lainasin hänelle ...katsotaanpas. Kirjain R. — Rodamont, hän juuri. Minä lainasin hänelle viisi tai kuusisataa francia, kuusisataa seitsemänkymmentäviisi, jos tarkkaan sanotaan. Hän joutaakin maksaa velkansa tänään, hänen laskunsa on selvä. Maksettu ja kuitataan!
Royel teki merkin reunaan. Sitte hän sanoi olkapäitään kohottaen:
— Luuletteko minun varastaneen rahani, Fanys? Olen kirjoittanut viisitoista romaania ja yhtä monta näytelmäkappaletta. Teoksiini olen antanut parhaan osan itsestäni. Olen työskennellyt kahdeksan jopa kaksitoista tuntia vuorokaudessa ajattelematta terveyttäni ja siten hankkinut itselleni sen sydäntaudin, joka kerran on vievä minut hautaan. Tappioita ei minulta ole puuttunut jos ei voittojakaan. Olenko sitte noin viheliäinen?
Hän naurahti ja sanoi:
— Mutta mitäs on siinä kirjeessä...? Valokuva?
— Kirje on tyhjä, Fanys vastasi, ja valokuvan reunaan on kirjoitettu ainoastaan sanat: Eräältä hartaalta ihailijattareltanne.
Niin välinpitämätön kuin Royel olikin, ojensi hän kuitenkin pienen, luuvalon syömän kätensä ja katseli kuvaa. Se oli kookas, nuori tyttö, hyvin valkoverinen, sen saattoi huomata, ja suuret, kirkkaat silmät, kuten pohjoismaisilla naisilla.
— Sehän on aivan liikuttavaa. Nimetön, ei mitään kirjettä, ei mitään korulausetta, ja ihan varmaan se olikin — rehellisesti tarkoitettu.
Hän nyökäytti päätään.
— Nähkääs, ystäväiseni, minä olen eläissäni saanut monta kirjettä, kirjeitä keskiluokan naisilta, ylhäisiltä naisilta, seikkailijanaisilta, mielettömiltä tytöiltä, menehtyneiltä rouvilta ja kahdeksankymmenvuotiailta sinisukilta, mutta en milloinkaan, Fanys, en milloinkaan ole saanut sellaista kirjetta, joka olisi tuottanut minulle puhdasta, välitöntä iloa, joka olisi ollut mieleiseni. Kauneimmat, parhaat, miellyttävimmät kirjeet ovat, usko minua, ne, joita jokin nainen tai mies on uneksinut kirjoittavansa, ehkäpä kirjoittanutkin, mutta sitten, tarkemmin mietittyään, ujostellut ja jättänyt lähettämättä. Ne epistolat sisältävät enin kehumisia, joiden lähettäjät julkisesti tai ystävilleen kerskaavat, että «minä kirjoitin Wilhelm Royelille». Mitä siinä sinisessä paperissa sanotaan?
Fanys luki:
«K. H.
Olkaa hyvä ja pistäytykää luonani huomisaamuna. Minulla on Teille ilmoitettava eräs erittäin tärkeä asia. Ainoastaan Te voitte auttaa minua erään keksinnön suhteen, joka tulee tuottamaan meille molemmille suuria rikkauksia.
J. K. Tuokaa mukananne 30 tuh. fr. seteleissä.»
— Höpsy! sanoi Royel. Kumma kyllä menettää useampi järkensä kesällä kuin talvella. Mitä se korukirje sisältää?
Fanys alkoi lukemaan:
«Ah, Te, joka olette niin suuri, niin jalomielinen ja uhraavainen, Te ette varmaankaan kieltäydy auttamasta minua. Jos käännytte Kreikan konsulin herra Micalonolos'n puoleen Odessassa, on hän suositteleva minua. Suuret tappiot ovat saattaneet minut surulliseen, hankalaan asemaan ja pitkäaikainen, vaikea sairaus ...»
— Onko se allekirjoitettu? keskeytti Royel.
— On. Kreivitär de Planés.
— Ahaa! Vai hän! Useat virkatoverini ovat varoittaneet minua hänen suhteensa; hän on taitava petkuttaja ja kuuluu niihin, jotka yhtenään ovat meikäläisten kimpussa. Mitä muuta?
— Sellainen käsiala! Näyttäkääpäs!
Fanys antoi hänelle seuraavan kirjelmän:
«Tahdon vain saattaa herran tietoon, että herran sisäpiika on ahnas voro, joka juo suuhunsa viinit ja...»
— Hm, Royal sanoi ja haisteli paperia. Se ei ole kotoisin muualta kuin keittäjättäreltä, jonka ajoin pois. Hän sytytti tulitikulla rasvasen paperin ja poltti sen tuhka-astian päällä.
— Jatkakaa, virkkoi hän.
Fanys luki nyt tarpeellisella saksalaisella korolla huonosti tavatun ja kieliopillisesti vielä vaillinaisemman kirjeen, joka sisälsi pyynnön saada saksaksi kääntää Royelin viimeisen Revue de Paris-lehdessä julkaistun romaanin.
— Olkoon huoleti, sanoi Royal nauraen, jos hän kirjoittaa saksaa yhtä huonosti kuin ranskaa. Ja se sitten?
«Hyvä herra», jatkoi Fanys lukemistaan, «te olette yksi niistä ilkeistä kapitalisteista, joiden hävittäminen on omiaan jouduttamaan uuden yhteiskunnan syntymistä. Teidän ei siis tarvitse hämmästyä jos jonakin päivänä pommi räjäyttää ilmaan kalliit huonekalunne ja taidekokoelmanne ja tarvittaessa suopeasti kurittaa kuuluisata ruumistanne. Minkä vuoksi teitä säästettäisi paremmin kuin muitakaan?»
— Ei, minkä vuoksi, Royel miettien matki. Mitähän lienen tehnyt herättääkseni näiden ihmisten vihaa. Se on kai joku erotettu anarkisti; tahi ehkäpä se on pilaa koko juttu.
Vallitsi hetkinen hiljaisuus.
— Vieläkö muuta? hän kysäsi.
— Ei.
Royel katsoi pitkään ja läpitunkevasti sihteeriänsä ja kummallinen, samalla lempeä ja miettelijäs hymy ilmeni hänen ryppyisille kasvoilleen. Hän otti uudelleen tuntemattomiin tytön valokuvan ja katseli sitä.
— Ah miten kauniit silmät hänellä on, sanoi hän isällisesti.
Ja hän istui kauvan katsellen tytön terveitä, pohjoismaisia piirteitä.
— Niin, niin. Nuoruus, nuoruus, huokaili hän. Sitte hän pani valokuvan erääseen laatikkoon ja pyyhkäsi kädellään pois kaikki kirjeet ja paperit, jotka peittivät pöydän. Hän heitti hajanaisen silmäyksen valkoisiin kissoihin, jotka yhä telmivät huoneessa, ja tuoksuviin ruusuihin, veti sitten luokseen suuren muistiinpanopinkan ja laittoi itsensä kuntoon alottaakseen uuden romaaninsa ensimäistä lukua.
— No, Fanys, oletteko valmis? kysyi hän sihteeriltään. Ryhtykäämme työhön!
Lukutupa n:o 12 1898.
