Maanalainen kaksintaistelu.
Kirjottanut ent. venäläinen poliisipäällikkö Jakob Persitz
(Suomennos Joutohetkelle.)
Venäjä on niin suuressa määrin erilainen kuin muut Europan maat, että oloja tuntemattoman on hyvin vaikea käsittää sitä alinomaista epävarmuutta, mikä vallitsee maassa, missä erittäinkin yhteiskunnallisella asemalla ja rikkaudella on niin kuvaamattoman suuri ero muun väestön asemaan nähden. Tsaari hallitsee miljoonia alamaisia, jotka sekä elinehtoihin että sivistykseen nähden tuskin eroavat eläimistä, kun taas — olisi turhaa kieltää sitä — ”pyhä Venäjä” kauttaaltaan kuohuu vallankumouksessa ja kätkee itsessään mitä hurjimpia suunnitelmia, joita vallankumoukselliset ja anarkistit myötäänsä punovat ja jotka eivät jätä mitään keinoa käyttämättä tuhotakseen vihattua virkaluokkaa, joka vastapalvelukseksi tukahuttaa kaikki laittomuudet, anarkian ja vallitsevaa järjestystä vastaan suunnatun kiihotuksen toimenpiteillä, joita muissa maissa pidettäisiin mitä suurimmassa määrin barbaarisina.
Monivuotisena päällikkönä pelätyssä Venäjän poliittisessa (salaisessa) poliisilaitoksessa olen monta kertaa ollut vähällä joutua niiden koston uhriksi, jotka ovat sotajalalla vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan. Tahdon kertoa tässä yhden kokemuksistani.
Muutama vuosi takaperin näkyi ulkomaan sanomalehdissä ainoastaan muutaman rivin pituinen uutinen, jossa kerrottiin viranomaisten pelkäävän, että vallankumouksellisilla oli aikomus räjäyttää keisarillinen palatsi ilmaan. Vaikka uutinen oli näin lyhyt ja yksinkertainen, löytyi sen takana kuitenkin koko joukko viranomaisten ja vallankumouksellisten miinoja ja vastamiinoja, enemmän kuin ehkä koskaan voi uskoakaan.
Anarkistit olivat vähällä suorittaa kauhean aikomuksensa räjäyttää tsaari ja hänen lähin ympäristönsä ilmaan, mutta, kuten tavallista, ei asian todellisesta tilasta annettu sanomalehdille mitään tietoa. Ellei salainen poliisi ihan viime minuutissa olisi onnistunut tekemään salahanketta tyhjäksi, olisi maailman sanomalehdistö tietänyt kertoa jotain ennen kuulumatonta.
Kun meillä oli syytä epäillä, että jokin salahanke oli tekeillä, olimme me tavallista valppaampia, ja vihdoin saimmekin selville, että eräässä Sasnowitzi-nimisessä kaupungissa, jossa löytyi tuskin 800 asukasta, oli anarkistien leiri. Asukkaat ovat suurimmaksi osaksi puolalaisia ja juutalaisia, jonkatähden on itsestään selvää, että Sosnowitzi oli hyvin vallankumouksellinen paikka.
Kaupungissa on vanha puolalainen palatsi, joka on rikas maalauksista ja vanhojen puolalaisten kuninkaiden muistoista. Tsaari matkustaa kolme eli neljä kertaa vuodessa tähän palatsiin, tehdäkseen metsästysmatkoja sen ympäristöön. Sosnowitsissa löytyy vanha roomalaiskatolinen kappeli jonka tsaari olisi tahtonut muuttaa kreikkalaiseksi kirkoksi. Mutta puolalainen aristokratia uhkasi, että se siinä tapauksessa, että tällainen muutos tehdään, muuttaa itävaltaan, ja lahjottavat suurimman osan rikkauksistaan vallankumoukselliselle puolueelle. Tämän johdosta sai uskonmuutos-ajatus raueta ja kappeli on edelleen roomalaiskatolinen.
Kun tsaari valmistautui käymään vanhassa linnassa sillä metsästysmatkalla, josta nyt aijon kertoa, oli hänen matkaansa, kuten tavallista, edeltäpäin suojelemassa lukematon joukko virkamiehiä, poliittinen poliisi niihin luettuna, jonka jäseniä eivät toiset poliisit tunne.
Heti tsaarin saavuttua Sosnowitz’iin, kiintyi huomioni erääseen pieneen ravintolahuoneeseen, joka sijaitsi lähellä vanhaa puolalaista palatsia. Epäilykseni heräsi paikkaa kohtaan, ja kun olin huomannut, miten paljo kaikkia tarpeita vietiin sinne, tein johtopäätöksen, että jotain tavatonta oli siellä sisällä tekeillä. Sentähden annoin määräyksen, että joukko kasakoita sijoitettaisiin lähellä olevaan metsään. Kun tarpeelliset valmistukset olivat tehdyt, annoin minä sovitun merkin, ja hiljaa mutta kiireesti ympäröivät sotamiehet rakennuksen, mursivat oven ja vangitsivat jokaisen, jonka käsiinsä saivat. Parhaiden miesten mukana tunkeuduin minä kapakkaan ja aloin pikaisen tarkastuksen voidakseni estää anarkistien aikeet tehdä lopun sekä itsestään että meistä jollain räjähdysaineella, jota varmasti uskoin löytyvän joko itse paikalla tai lähistöllä. Huomattuamme lattiassa erään luukun, riensin minä suurella kiireellä alas lyhyitä rappuja, jotka johtivat maanalaiseen kellariin.
Hämmästyksekseni havaitsin seinässä reiän, joka kaikesta päättäen oli siihen juuri hiljakkoin ilmestynyt. Silmänräpäyksessä heittäydyin polvilleni sekä onnistuin ryömimään eteenpäin ahtaassa tunnelissa tarkotuksella tutkia
sitä. Minä en ole mikään heikkorakenteinen mies, ja koska tunneli oli niin ahdas, että tavallisenkin miehen olisi ollut siinä vaikea ryömiä, voin minä ainoastaan suurella vaivalla päästä eteenpäin. Mutta koska kerta olin alottanut, päätin myös jatkaa matkaani, ja sitkeällä työllä ja kiemurtelemisella riensin tietäni eteenpäin täydellisessä pimeydessä ja hiljaisuudessa, pakotettuna ehtimättä pysähtymään muutamiksi sekunneiksi voidakseni virkistää itseäni vetämällä pitkillä henkäyksillä sisääni sitä niukkaa ilmaa, mikä tunnelissa löytyi. Ilmanala muodostui sitä paksummaksi ja painostavammaksi mitä pitemmälle tunnelissa tulin, ja sekä tämän takia että seurauksena ponnistuksistani alkoi hiki suurina karpaloina tippua.
Mitä pitemmälle tunkeuduin tähän pimeään, tukahuttavaan tunneliin, huomasin minä, että voimani alkoivat uupua, ja painostava ajatus nousi väkistenkin aivoihini. Minä tulin niin pitkälle tunnelissa ja jouduin ilman puutteen takia niin heikkoon tilaan, että näytti aivan varmalta, että minä joko en voisi tunkeutua pitemmälle tai ettei minulla olisi kylliksi voimaa päästä takaisin.
Tämä ajatus oli kerrassaan hermoja tärisyttävä, mutta minä tukahutin sen ja jatkoin edelleen matkaani, sillä takaisin palaaminen olisi ollut melkein yhtä vaarallista kuin jatkaminenkin.
Minä ryömein edelleen tässä kauheassa tunnelissa, joka tuntui loppumattomalta, matkaa, joka oli ehkä noin sata metriä, tai ehkäpä vaan viisikymmentä. Äkkiä, vähintäkään aavistamatta, oli vastassani julmakatseinen, roskanen mies!
En koskaan unohda tämän merkillisen maanalaisen kohtauksen vaikutusta. Hirvittävällä jännityksellä mittailimme silmäyksillä toisiamme muutaman silmänräpäyksen ajan. Sitte koetin minä vaistomaisesti viedä käteni taaksepäin saadakseni käsiini revolverin; mutta minä olin tunnelissa sellaisessa puristuksessa, etten voinut viedä kättä taskuun — todellakin onnellinen seikka, sillä jos minä olisin ampunut, olisi laukauksen aikaansaama tärähdys tässä ahtaassa tilassa saattanut sen räjähdysaineilla täytetyn miinan räjähtämään, mikä miina, sen mukaan kuin sittemmin huomasin, oli asetettu aivan lähelle tunnelin loppua, suoraan palatsin alle.
Sillä välin kun minä etsein revolveria, koetti vastassani oleva mies päästä minuun käsiksi, mutta häntä esti samaten kuin minuakin tilanahtaus, ja me jatkoimme toistemme tarkastamista ihan mielettöminä raivosta, kun emme voineet päästä toisiimme käsiksi.
Nyt vasta huomasin, että jostain läheisyydestä tunkeutui himmeä valo, jonka avulla voin tarkastaa hänen kasvojaan, ja minä ajattelin, että hänen oli täytynyt käyttää valoa miinan järjestämisessä. Samassa havaitsin, että hän salaa liikutti käsiään, ja lähemmin silmätessäni huomasin, että hän piteli sähköjohtolankaa, jota hän koetti vetää esiin. Silmänräpäyksessä selvisi hänen aikeensa minulle: hän aikoi johtaa virran, saada miina räjähtämään sekä lähettää meidät, palatsin ja todennäköisesti myös tsaarin ilmaan.
Äärettömillä ponnistuksilla minä työntäydyin esiin ja hakkasin lurjusta käsivarsiin tämän puolestaan mielettömästi taistellen vapautensa puolesta. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä missä dynamiittisäiliö löytyi, mutta varmasti täytyi sen olla jossain lähellä.
Muisto tämän miehen kuolonkalpeista, vihasta vääntyneistä kasvoista, kiristelevistä hampaista ja mulkoilevista silmistä valautuvat vielä tätä kirjoittaessa silmäini eteen. Tällä tavoin, voimatta toisiamme vahingoittaa, makasimme me tässä ahtaassa ja helvetillisessä holvissa — hän ponnistaen kaikki lihaksensa ja hermojensa voiman voidakseen johtaa sähkövirran ja sytyttää miinan, kun minä puolestani käytin kaiken tarmoni pitääkseni hänen kätensä voimattomina.
En ajatellut ensinkään kuinka taistelu päättyisi. Voimani uupuivat verrattain pian, jotavastoin anarkisti oli enemmän levännyt ja sitäpaitsi vahva mies. Avun saaminen näytti mahdottomalta. Vaikka joku olisi minua seurannutkin tunneliin, ei hän kuitenkaan olisi voinut olla tilaisuudessa minua auttamaan; sitäpaitsi on venäläinen alempi miehistö siksi paljo vailla omaa toimettomuutta, ettei heistä kukaan olisi ilman esimiehen käskyä tunkeutunut tunneliin minua etsimään.
Sekunnit muuttuivat minuuteiksi. Yhä edelleen pidimme samat epätoivoiset otteet, hän sähköjohdosta ja minä hänen käsivarsistaan. Jos koskaan ihminen on silmillään koettanut tappaa toista, niin koetti tämä anarkisti minun kanssani parhaansa. Mitä enemmän aikaa joutui, sitä heikommaksi kävi otteluni puhtaasta uupumuksesta. Tehdessäni äkkinäisen liikkeen onnistuin saamaan sähköjohdon hampaitteni väliin, ja siinä sitte makasin pureskellen metallia, joka oli kummilla päällystetyn langan sisällä, siinä toivossa, että jos vastustajani onnistuisi vetämään sen pois minulta, se silloin olisi liian lyhyt tarkotukseensa. Kun vastustaja huomasi tarkotukseni, teki hän kaikkensa nykäistäkseen langan minulta pois. Mutta hän ei kaikeksi onneksi onnistunut.
Vihdoin katkesikin lanka. Ja kun mies huomasi, että hän oli voitettu, taukosi hän taistelemasta. Minä käytin tätä muutosta asemassa kokeeseen saada miehen kanssa aikaan sopimus.
”Katsokaas”, sanoin minä, ”me molemmat olemme vangittuina rotat loukussa. Ja kun minä en voi saada teitä täältä, niin ette te voi päästä pakoon ettekä myöskään räjäyttää miinaa niin kauan kuin minä olen täällä.”
Anarkisti myönsi ilkeästi mutisten.
”No hyvä”, jatkoin minä, ”jos te tahdotte rauhallisesti seurata minua ulos tunnelista siihen rakennukseen, joka on minun väkeni hallussa, niin lupaan teille täydellisen anteeksiannon osallisuudestanne salaliittoon, edellyttämällä, että te annatte ilmi kanssarikoksellisenne nimet. Suostutteko siihen?”
”Ehtonne ovat kylläkin hyvät”, vastasi hän ivallisesti, ”mutta minä en luota teidän lupaukseenne anteeksiannosta. Kun te olette minulta saanut tietää, mitä haluatte, niin te hirtätte minut.”
”Mitenkä voin saada teidät vakuutetuksi?” kysyin minä. ”Minä vannon teille.”
”Minkä kautta?” kysyi mies halveksivasti.
”Kunniani kautta.”
”Teidän kunnianne!” ilvehti mies. ”Te — poliisiurkkija!”
”Minä vannon herrani, tsaarin nimessä!”
Vaikutus oli hyvin levottomuutta herättävä, sillä mies mulkoili villisti ja sylkäsi minua vastaan, siten osottaakseen vihaansa Venäjän hallitsijaa kohtaan. Näytti jo siltä, että keskustelu olisi aivan epäonnistunut, kun hän äkkiä rähähti minulle: ”Vannokaa äitinne nimen kautta!”
”Minä vannon äitini nimen kautta”, vastasin minä, ”jos te rauhallisesti seuraatte minua täältä ulos ja ilmiannatte kanssarikollisten nimet, niin te saatte anteeksi.”
Hän suostui tähän, ja me aloimme nyt ryömiä ulos tästä kamalasta tunnelista, jossa me — Jumala yksin tiesi, kuinka kauvan — olimme taistelleet mitä merkillisintä ja hermoja tärisyttävintä kaksintaistelua. Minun täytyi ryömiä takaperin, ja anarkisti seurasi perässä, jolloin hänen kasvonsa tuontuostakin kosketti minun kasvojani.
En voi kuvata niitä tunteita, jotka tällä matkalla minussa vallitsivat. Olin liian uupunut lähemmin huomatakseni mitä tapahtui. Minä vaan kiersin ja väänsin ruumistani tunnelin läpi, kunnes aloin pelätä, ettei fysiikkani kestäisi, vaan että lutistuisin kokoon ja joutuisin riippuvaksi vankini armeliaisuudesta, johon ei suinkaan ollut liian paljo luottamista. Mutta suureksi ilokseni tunsin jaloillani tunnelin olevan nyt lopussa. Vaivoin ryömein tunnelista pieneen kellariin, jossa minua seurannut anarkisti heti otettiin kiinni.
Hän ilmoitti nimensä olevan Garbonar ja antoi meille tarpeelliset tiedot kanssarikollisista. Kahdeksantoista heistä vangittiin, tutkittiin ja tuomittiin viettämään loppuikänsä Siperian villimmillä seuduilla.
Ryhdyimme heti poistamaan räjähdysainetta sen vaarallisesta räjähdyspaikasta. Minä samaten kun ne muutkin jotka olivat ottaneet osaa tämän anarkistipesän hävittämiseen, sain hallitukselta rahalahjan palkkioksi ja määrätyn ajan virkavapautta, mikä tulee jokaisen salaisen poliisiosaston jäsenen osaksi, joka on virkatoimissaan ollut tilaisuudessa tekemään jonkun huomattavamman palveluksen.
Garbonarista ei ole enää paljo sanottavaa. Minä pidin lupaukseni ja hankein hänelle anteeksiannon. Ja vaikka hän kylläkin lähetettiin Siperiaan, niin ei se ollut miksikään rangaistukseksi, vaan sai hän pienen maatilan miellyttävässä seudussa, jossa hän perheineen kaikessa mukavuudessa voi viettää loppuosan elämätään, sillä ainoalla ehdolla, ettei hän poistu piirikunnasta.
Uskon, että hän, niinkuin minä itsekin, hyvin usein päättyneen päivätyön jälkeen ajattelee niitä hetkiä, jotka me dynamiitilla täytetyssä tunnelissa makasimme taistellen elämästä ja kuolemasta, ja jolloin sekä meidän omamme että monen muun elämä kirjaimellisesti sanoen riippui yhdestä ainoasta langansäikeestä.
Joutohetki näytenumero 0/1909.
