Valon lapset.
Humoreski,
Kirj. Vilppu Kaukonen.
Maaliskuun illan hämärtyessä istui ylioppilas Antti Matikainen yksinäisen lukuhuoneensa akkunan ääressä. Siinä veteli hän paperossistaan sakeita sauhuja, joiden keskeltä hänen aikaiseen paljastunut päälakensa hohti kuin kuu pilvikelmun takaa.
Ovelle koputettiin.
»Sisään!»
Huoneeseen astui harteva pulleaposkinen toveri. Hänkin oli kaljupää.
»Kah! Jauhiaisen Mikkohanse! Suo anteeksi! Minun piti sanoa: Terve, kuu, kumottamasta!»
»Mikäs se tuolta akkunan luota sauhujen läpi paistaa?»
Nauraen he paiskasivat kättä.
»Kallista, Mikko, päätäsi, niin pöydältä löydät paperossilaatikon!»
»Riittää sinunkin valosi».
»Käännä ratasi sohvaa kohti!»
»Noudatan sohvan vetovoiman lakia».
»Ruvetaanpas tarinoimaan».
»Se on romantillista! Tarinoida — kuutamossa! Matikaisen Antti saa valita puheenaineen».
»Kiitos kunniasta, hohtava Mikko! Vaikka olemmekin kielitieteen tutkijoita, niin kuitenkin uskaltaisin esittää, että heittäisimme lyhyen silmäyksen — sinun on tietysti vaikea arvata — tähtitieteen äärettömille aloille. Supistaakseni sentään keskustelua, ehdottaisin, että tyytyisimme puhelemaan eräästä merkillisestä tähdestä, jota arkikielessä ei tähdeksi sanotakaan».
»Arvoisa isäntäni tarkoittaa varmaankin erästä pyöreänaamaista, rauhallista — ».
»Tarkoitan erästä joskus pyöreänaamaista, öisin huomattavimmin valaisevaa».
»Jonka vertauskuvia saattaa mahtua ahtaaseen lukuhuoneeseenkin».
»Niin — välistä kaksikin».
»Loistava Antti! Ylpeydelllä saatamme päälakeamme kohottaa. Me olemme valon lapsia».
»Niin — hm! kuuvalon».
»Ja kuu on veljeskuntamme suurmestari».
He purskahtivat äänekkääseen nauruun.
»Kuulehan, Mikko! Parturien pitäisi leikata hiuksemme puolta huokeammasta».
»Siinäkin jo liikaa. Arveles parturin ällistystä, kun kerran hajamielisyydessäni pyysin häntä tekemään jakauksen».
»Mitä virkkoi?»
»Sanoi: 'Se on ratkaisematon probleemi'».
He nauroivat jotta raikui.
»Kerronpa hopeanhohtavalle vieraalleni erään tapauksen. Minä siellä kotitalossani Karjalassa menin pimeänä elokuun iltana saattamaan vieraita portille asti. Kun oli lämmin eikä satanut, olin tullut hatutta. Portilta palatessani rapsahti jokin esine päälakeani vasten. Oikeinpa sytkähti sydämeni. Pian kuitenkin lepyin. Kaikessa viattomuudessaan oli lepakko tehnyt hyökkäyksen hohtavaa kalloani vastaan».
»Kuun kosto! Miksi menit sen virkaa toimittamaan. — Mutta asiasta toiseen, valoisa isäntäni. Kaljupäisten prosentti taitaa yhä enentyä. Jos kehitys jatkuu samaa jaloa päämäärää kohti, niin lopulta ovat miehet kaljupäisiä joka nokka».
»Miten valoisa tulevaisuus!»
»Istuin äskettäin teaatterissa ensimäisellä rivillä. Katselin sieltä permannon yleisöä. Todellisella sympatialla huomasin, että siellä oli kuutamopää toisensa vieressä. Aivan kuin lanttumaa».
»Sinä veitikka! Panen lakin päähäsi».
»Valoniko pimentäisit? Mikä ennen kuulumaton loukkaus! Hiusteni kautta!»
»Joita sinulla ei ole».
»Vaadin sinut, Antti Matikaisen, kaksintaisteluun. Taistelutavan saat itse valita».
»Tukkanuotta».
He nauroivat jotta vedet silmistä tippuivat.
»Hyvin valoisa toverini Mikko Jauhiainen! Minulla on suuri tulevaisuuden aate».
»Anna kuumottaa!»
»Kun vastaisuudessa kaikki miehet ovat kaljupäitä, niin katulyhdytkin tulevat aivan tarpeettomiksi ja yleensä kaikki keinotekoinen valaistus».
»Hatuttakos sitten pitäisi kulkea, satoi tahi paistoi? Niinkö?»
»Lasihatut päässä».
»Suuremmoista!»
He nauroivat ihan käppyrässä.
Joutohetki 2/1910.
