Uusi Vuorisaarna.
Aurinko oli mailleen menossa, se heitteli viimeisiä säteitään mäen rinteille ja puitten latvoihin. Tehtaan ruokakello oli juuri soinut, pitkänä jonona kulki työväki, tomuisena, hikisenä, uupuneena kohti kurjia asuinhökkeleitään. Kaikkien kasvoilla kuvastui väsymys, hermostus, ei minkäänlaista elonilmettä — niissä kuvastui orjuuden leima. Nuo haamut olivat enemmän kuolleitten koneiden näköisiä, kuin eläviä ihmissuvun jäseniä. Joukko seisahtui hetkeksi nähtyään tien vieressä mustanpukuisen miehen reppu selässä; se oli tavallinen »pyhissä-vaeltaja», jommoisia usein tapaa Venäjällä. Tämä ihmiskunnan loiseläin tahtoi jollain tavalla ottaa osaa kanssaveljiensä kärsimyksiin, huojentaa niitä. Hän korotti äänensä ja alkoi puhua:
»Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä virvoitan teitä, näin sanoo Herra. Seisahtukaa hetkeksi tekin, joihin ylenmääräinen työ on nääntymyksen leiman iskenyt, ja jotka kotonanne soisitte löytävänne lepoa ja rauhaa, vaikka teitä siellä odottaakin köyhyys ja kurjuus. Seisahtukaa, te olette löytävä levon Jumalan sanasta!»
Vähitellen kasaantui joukkoa saarnamiehen ympärille. Hän opetti, ettei kansalla ole muuta pelastuskeinoa kuin kärsivällisyys, ei muuta asetta maailman mahtavia vastaan kuin nöyrtyminen ja alistuminen. Hän jatkoi: Autuaita ovat vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he lohdutetaan. Autuaita ovat siviät — he saavat maan periä» … Hänen läpäisevä äänensä tunkeutui sydämiin saakka, se rauhoitti mielet, samoin koko puhe oli lohduttavaa. Kuulijakunta lisääntyi. Joukosta kuului huokauksia, nyyhkytyksiä, kimalsipa kyynelkin muutamien silmännurkassa.
Saarnamies pysähtyi. Hän laskeutui polvilleen, nosti silmänsä ja kätensä taivasta kohti, alkoi rukoilla …
Tuskin oli hän rukouksensa lopettanut, tuskin oli viimeinen liikutuksenhuokaus hänen rinnastaan lähtenyt kun ilmestyi hänen läheisyyteensä uusi henkilö illan hämystä. Ryhdikkäällä esiintymisellään ja terävällä katseellaan valtasi hän kuulijakunnan ensi iskulla.
— »Veljet ja sisaret!» huusi hän. Te kuulitte tuon saarnamiehen sanat, ne liikuttivat teitä, mutta kauaksiko riittää sitä rauhaa teidän sydämmissänne? Ainoastaan niiden huoneitten oville asti, joita te kodiksi kutsutte, joissa köyhyys ja kurjuus vallitsee. Sieltä puuttuu äidin järjestävä käsi, siellä on lapset jätetty oman onnensa nojaan, kuten rikkaruohot tien oheen ilman hoitoa, ilman kasvatusta … Heti sinne mentyänne alkaa sydämen ahdistus, alkavat omantunnon tuskat … Te kuulitte tuon korvia hivelevän saarnan. Kohta tulee kaksituhatta vuotta siitä kun se ensi kerran lausuttiin Galileassa. Siitä asti on kansaa ruokittu noilla autuuden lupauksilla, jos vaan se on siveä, nöyrä, hiljainen eikä valita kurjuuttaan Kaksituhatta vuotta on murheellisille luvattu lohdutusta ja nöyrille perintöä taivaassa. Tällaisilla lupauksilla ovat maanmahtavat nukutelleet kansaa, pitäen heitä pilkkanaan ja orjanaan. On jo aika oppia tuntemaan totuutta, karistaa sälöt silmistä?
Joukosta alkoi kuulua sekavia ääniä, jonkullaista elämää ilmestyi kuolleille kasvoille. — »Ajakaa pois tuo Jumalan pilkkaaja!» huusivat vanhemmat joukosta. — »Kuulkaahan toki mitä hänellä on meille sanomista,» kuului ääniä toisaalta. — »Puhukoon! Puhukoon!» huudettiin useammalta taholta yht’aikaa.
Häly hiljeni. Juhlallisena kuului puhujan ääni: »Minä ilmoitan teille uuden evankeliumin, se pelastaa ihmissuvun orjuudesta. Minä opetan teille uuden totuuden, joka lampaat muuttaa tiikeriksi sutten silmissä, ja teidät urhoiksi, jättiläisiksi, jotka yhdellä iskulla kukistatte ahdistajanne». — Haudan hiljaisuus vallitsi joukossa. Läheisestä lehdosta kuului satakielen raksutusta, johon sekaantui kauempaa tieltä kuuluva kärrynpyörien kolina. Puhuja ei käskenyt joka iskulle päätään kumartamaan rakkauden nimessä, josta ei ole hyötyä kenellekään, vaan kehoitti heitä olemaan väkevät oikeuden ja totuuden saavuttamisessa, taistelussa ihmisoikeuksien puolesta.
Hän jatkoi: »Kurjia ovat sellaiset henkisesti vaivaiset, jotka vastustamatta sortoa ja väkivaltaa alistuvat mahtavien pilkaksi. He eivät saa osaa Jumalan valtakunnasta, jos eivät sitä saavuta maanpäällä totuuden ja yhdenvertaisuuden perusteella. Autuaita ovat kaikki, jotka häpeävät henkistä köyhyyttään ja orjamaisuuttaan, sellaisilla on jumalan valtakunta jo täällä maan päällä!»
— »Kurjia ovat kaikki murheelliset ja itkevät, sillä kyyneleet ovat heikkouden s. o. taistelusta kieltäymisen merkkiä. Ei lohdutusta ole kyynelistä haettava, vaan taistelemalla. Autuaita ovat vapauden puolesta taistelevat, jotka eivät itke, eikä he kaipaa lohdutusta».
— »Kurjia ovat siveät, jotka väkivaltaa vastustavat äänettömällä nöyryydellä! Eivät he milloinkaan saa periä maata, sillä maa on ammoisista ajoista rikkaiden ja ahneiden vallassa, joiden sydän on kivettynyt ja pää pyörällä miettiessään keinoja, joilla puolustaisivat vääryydellä ansaittua omaisuuttaan. Odottaa heiltä maata, on samaa kuin toivoa mannaa taivaasta. Autuaita ovat rohkeat ja urhoolliset, sillä he ainoastaan voivat valloittaa ja periä maita.
— »Kurjia ovat kaikki, jotka isoovat ja janoovat totuutta, jos he eivätpane rikkaa ristiin tyydyttääkseen janoaan, vaan panevat ainoastaan toivonsa Jumalaan. He eivät milloinkaan tule ravituiksi... Autuaita ovat kaikki, jotka sotivat vääryyttä ja väkivaltaa vastaan, sillä he tulevat ravituiksi».
— »Kurjia ovat armeliaat jotka osottavat hyvyyttä kovasydämisille, he enentävät pahuutta maan päällä. Jokainen hyvä työ, joka tehdään orjuuttajalle, on kovasydämisyyttä, vääryyttä orjuutetuille; kaikkinainen avustus pyövelille muuttuu iskuksi uhrin selkään. Autuaita ovat ne, jotka eivät avusta pyöveleitä, vaan kuulevat totuuden ääntä, eivätkä kerjää armoa »
— »Kurjia ovat sellaiset rauhan tekijät, jotka luulevat sillä saavuttavansa Jumalan lasten arvon, mutta eivät voi sotia totuuden puolesta. Sotajoukolle täytyy varustaa vastajoukkue, väkivalta on kukistettava voimalla … sellainen on elämän ja rakkauden laki. Autuaita ovat, jotka eivät silloin rauhaa ehdota, kun on tarvis vastarintaa, eivätkä puhu veljeydestä susien ja lammasten kesken. Autuaita ovat ne, jotka kylvävät vastustuksen ja taistelunsiementä pahaa vastaan, sillä he pitää kutsuttamaan totuuden palvelijoiksi».
— »Kurjia olette te, jos teitä kuka hyvänsä ilman koston pelkoa rupeaa vainoomaan, ja pilkkaamaan totuuden tähden, kurjia olette te, jos ette yksissä voimin vastusta vainoojain ja pilkkaajain hankkeita. Jumalan valtakunta maan päällä kuuluu juuri sellaisille, jotka eivät kärsi totuutta pilkattavan. Totuutta ei saa pilkata eikä vainota, sen täytyy paistaa kaikille aivan kuin aurinko, jakaen valoa ja lämpöä ympärilleen ilman erotusta!»
Näin puhui tuo outo mies, ja hänen sanansa herättivät vastakaikua kuulijain sydämissä. Ne kuuluivat jonkullaiselta kiihotukselta, ne kehoittivat olemaan varuillaan vaaran hetkellä, ja samalla niistä hehkui toivoa parempaan elämään ei ainoastaan haudan tuolla puolen vaan jo täällä ajassa. Korkealle kohosivat kuuliain rinnat ja laskeusivat uudelleen, toivon huokaus kohosi korkeuteen — sydän sykki kiivaammin…
On jo yö. Kansajoukko seisoo odotellen paikallaan, puhuja jatkaa:
»Vastustakaa pahaa kaikin tavoin, semminkin väkivaltaa. Älkää kuulko niitä, jotka saarnaavat ja opettavat kääntämään vasemman posken, jos joku lyö oikealle. Jokaiseen iskuun vastatkaa iskulla, sillä tavalla saatatte pyövelin häpeämään ja hänen tappeluhalunsa lakastuu».
»Älkää kuulko niitä, jotka kieltävät tekemästä vastarintaa silloin kuin teitä piinataan ja ryöstetään, jotka kehoittavat antamaan kaikki muutkin vaatteet sille, joka vie hameen».
»Te kuulitte sanotuksi; rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat ja vainoovat. Vaan minä sanon teille: vihatkaa vihollisianne koko sydämenne voimalla, ja sitä enemmän jos nuot viholliset ovat samalla totuuden ja oikeuden vainoojia!»
»Pois siis iankaikkinen kärsivällisyys. Nostakaa päänne ylös korkealle, sillä totuus on teidän puolellanne, ja missä on totuus, siellä on myöskin voima!»
»Te olette ehkä kuulleet huudon: kaikkien maiden työtätekeväiset ja raskautetut, liittykää yhteen!! Köyhälistö ja työväki kuulkaa tätä rakkauden käskyä! Yhtykää suuriksi työväen legioneiksi ja rientäkää taisteluun totuuden ja vapauden puolesta!»
»Ainoastaan taistelemalla voitte saavuttaa ne oikeudet, jotka teille ihmisinä ja kansalaisina tulevat ovat!»
Karmolyk.
(Suomensi R—i.)
Sosialistinen Aikakauslehti 14/1906.
