Pikku ihmiset.
Keväinen päivä alkoi illastaa. Laskeva aurinko kulta-säteillään valaisi »Feliks ja kump.» tupakkatehtaan akkunoita. Muhkeina kohosivat tehtaan rakennukset paljoa korkeammalle niitä ympäröivää kauppalaa, josta ainoastaan kiemurteleva jokipahainen eroitta tuon »kapitalismin» pesäpaikan. Kauppalassa asui ainoastaan työkansaa, jota Venäjällä kutsutaan »pikku ihmisiksi»,joiden niskoille yhteiskunta on sälyttänyt arvaamattoman raskaan työtaakan, jonka palkkiona on niukka leipäpalanen ...
Tehtaan ison portin vieressä on »läpikäytävä» vahtimiesten koju, jossa alinomaa neljä vartijaa seisoi rintamassa vartioiden isännistön tavaraa ja omaisuutta. Heidän tehtävänään on »kopeloida» jokainen työstä palaava mies ja nainen, tullakseen sillä tavalla vakuutetuksi tehtaalaisten rehellisyydestä. Noin kolmenkymmenen vanha lihava herrasmies lähestyi kojua arvokkaan näköisenä, hänen pukunsa on viimeistä muotia, tukkansa ja viiksensä tottuneella kädellä kammattu ja kierretty. Näkyi paikalla, että tällä miehellä on talossa valtaa: vartijat hattu kourassa nöyrinä nyökäyttelivät päätään seuraten tarkoin hänen kättensä liikkeitä, valmiina tottelemaan asiallisia sekä asiattomia määräyksiä. Kuului vihellys. Vartijat juoksevat kojuunsa, työväki lähtee ulos rakennuksista. Pitkänä jonona, nojaten toinen toisensa selkään käsillään, kulkevat perätysten sekaisin miehet ja naiset, nuoret ja vanhat. Etsintä alkaa: vartijat »kopeloivat» jokaisen erikseen, silitellen vatsat, rinnat, selät ja kupeet. Miehet välinpitämättömästi antoivat itsensä vartijain syynättäväksi, pikemmin päästäkseen koetuksesta, vaan naiset sitävastoin käyttäytyivät omituisesti; kun vartijain kädet koskettivat heidän ruumistaan, kipristelivät ja vääntelivät he itseään sairaloisesti.
Ulos päästyään nuo raukat tähystelivät ympärilleen, kuin puolimieliset, aivan kuin ensikerran näkisivät päivän valon; heidän vaaleanvihreillä kasvoillaan kuvastui uupumus, välinpitämättömyys. Näytti siltä, juuri kuin nuo sairaat olisi laskettu kuolemaan noihin kauppalan likaisiin komeroihin, mutta se vaan näytti siltä; todellisuudessa he olivat kaikki eläviä ihmisiä, jotka voivat ajatella, kärsiä ja toivoa ...
Tällä kerralla oli heillä jotain tärkeää ajattelemista; kukaan ei kiirehtinyt kotiaan, vaan portin ulkopuolelle päästyään seisattui joukko, jokainen koetti tirkistää portin raosta sisälle, jotakin tärkeää oli tekeillä. Huomion esineenä oli nuori tehtaantyttö N:o 115, Annikki nimeltään. Hänet oli pidätetty tuon muotiherran käskystä tarkempaa etsintää varten. Tämä muotiherra on tehtaan hoitaja, tunnettu haureudestaan, saanut useat kerrat selkäänsäkin asianomaisten miehiltä ja veljiltä luvattomista lemmenseikkailuista. Hänellä on isännistön lupa ja rajaton valta »kopeloida» ja silitellä tehtaalaisten kaikkia ruumiin osia. Isännistö piti häntä arvossa, kutsuen häntä Pjotr Ivanovitshiksi; työmiehet haukkuivat — »Keltaiseksi».
Annikin tunsivat kaikki siveäksi ja hyväntahtoiseksi; hänen tummista silmistään loisti viattomuus, kasvoillaan oli alinomainen viehättävä hymy ... Hän oli juurikuin jostakin yläilmoilta pudonnut näiden likaisten, ryysyisten veljiensä ja sisariensa keskelle, vaikkei hän milloinkaan ylpeillyt paremmuudellaan. Ystävällinen ja herttainen oli hän kaikille. Nuoret miehet supattelivat keskenään Annikin nähdessään, kaikki kadehtivat Annikin sulhasta, jolle onnetar oli suopa sellaisen ylevän vaimon ...
»Keltainen» oli myöskin ottanut Annikin erityiseen suojelukseensa: tytön tervehdyksiin hän vastaeli nöyrillä kumarruksilla ja useammin kuin toisia kutsui hänet konttoriin luokseen. Annikki käyttäytyi siivosti, oli kaikille avomielinen, joten kaikki häneen olivat erityisesti kiintyneet ... Jokainen tunsi hänet omakseen; tuo harmaa tehtaalaisjoukko ylpeili tästä kukasta, joka huolimatta ympäristön kurjuudesta, likaisuudesta oli säilynyt viattomana ja puhtaana ...
Nyt epäiltiin Annikkia paperossien varkaudesta ... Tästä olivat kaikki ihmeissään, kaikkia harmitti ja säälitti Annikin kohtalo. Näytti siltä, niinkuin hän näiltä köyhiltä naapureiltaan olisi myös jotain varastanut, jotain kallista, joka ei milloinkaan enää tule takaisin, joka ei milloinkaan mielestä lähde ...Vaaleana hämmästyksestä seisoo syytetty kojun edustalla, hätäisenä silmäillen vartijoihin ...
»Keltainen» katsoi tutkivasta Annikkiin terävillä silmillään. Väkijoukko liikahti, jokainen tahtoi nähdä mitä tästä seuraa; he kurottivat kaulaansa, nousivat varpailleen. Tuli hiljaisuus. Ei kuulunut hiiskahdustakaan.
— Viaton olen! sanoi tyttö. Jumala näkee viattomuuteni! En ole milloinkaan mitään varastanut! — soperteli hän, — laskekaa minut vapaaksi.
»Keltainen» ei voinut itseään pidättää; hänen huulensa vetääntyivät ilkeään hymyyn, hän sulki oikean silmänsä; tytön hämmästys tuotti hänelle erinomaista nautintoa. Hän viivytteli suotta. Kärsimättömänä odotteli Annikki milloin koetus loppuu.
— Etsikää tarkoin! — komensi »Keltainen», iskien silmää vartijoille. Katkonaisia hengähdyksiä kuului joukosta — taas vallitsi haudan hiljaisuus ...
Kaksi vartijoista alkoi etsinnän: yksi heistä kopeloi hiat, avasi vaatteiden napit, tutkien tarkasti toinen käänsi taskut nurin, etsi hameen poimut, sukan varret ... Tyttö kalpeni tuollaisesta väkivaltaisuudesta, ruumiinsa värisi suonenvedon tapaisesta vieraiden käsien kosketuksesta. Yh’äkkiä häpeän puna nousi hänen kasvoilleen, hän koetti huutaa, ääni takertui kurkkuun ... Äänettömänä katseli väkijoukko tuota kohtausta, jokainen luuli tuntevansa suonenvetoja omassa ruumiissaan, aivan kuin heidänkin ihoonsa olisivat koskettaneet noiden hävyttömien kylmät kädet ...
»Keltainen» seisoi vieressä, seuraten silmillään asiain menoa; hänen kasvoillaan kuvastui rietas ilme, huulensa liikkuivat pirullisesti. Hetki oli jännittävä. Läsnäolijat tunsivat omituista häpeää, aivan kuin hekin olisivat olleet syyllisiä tuohon viattoman tytön häväistykseen — he eivät voineet katsoa toisiaan silmiin ...
— En löytänyt mitään, ilmoittaa vartija, en ainoatakaan paperossia.
— Laskekaa irti, komentaa »Keltainen», lähtien samassa kulkemaan pitkin lehtipihaa. Vartijatkin poistuivat. Liikkumattomana seisoo Annikki avoimin rinnoin aivan kuin jähmettyneenä häpeästä. Vasta kun väkijoukko liikahti, uskalsi hän tulla ulos portista muutamien toveriensa saattamana. Hätäisenä katsahti Annikki tehtaalle päin, aivan kuin peljäten, että hänet uudestaan otetaan kiinni ja aiotaan taas kopeloida ... Pitkin poskia juoksivat virtanaan kuumat kyyneleet.
— Älä itke, kultaseni, lohdutteli eräs tovereista, onhan muitakin kopeloitu, kaikkialla meikäläisiä häväistään, kutomatehtaalla niinikään, se on tiettyä. »Keltainen» omia lemmityitään vaan ei häpäise, kunnon ihmisiä on hän ikänsä narrannut. — Annikki yritti jotain sanoa, vaan ei saanut itkultaan.
— Panisit napit kiinni, ihmiset voivat ajatella jotain pahempaakin tapahtuneen, puheli yksi tovereista, autellen Annikkia.
— Kunhan isännän tytärtä tuolla tavalla häväisisi, tietäisi, koira, kunniansa, sanoi joku vanhempi nainen; hän aikoi vielä jotakin jatkaa, mutta hänet yllätti pitkä tupakka-yskä ...
Erään ränstyneen tuparähjän luona Annikki jätti hyvästit tovereilleen ja meni pihaan. Toverit puhelivat hänen mentyään: Eipä hän suotta itkekään! Kunhan vaan sulhanen ei pahastuisi. Ei tuollainen menettely ole sulhasenkaan mieleen.
— Eihän se ole Annikin syy, puolusteli joku. Jos vaikka vanhemmat kävisivät puolustamaan?
— Vanhemmat! Minkä he voivat! Ei mitään. Jos »Keltainen» suuttuu, ajaa jok'ikisen huomenna pellolle. Vanhemmat! Kaikki riippuu »Keltaisen» hyväntahtoisuudesta.
Allapäin kulkivat tytöt koteihinsa, jokainen ajatteli Annikin kohtaloa; ei ollut mitään takeita siitä, ettei jo huomenna voisi heille käydä samalla tavalla itselleen. »Keltaisella» on valta sekä voimaa menetellä mielensä mukaan turvattomien »pikku ihmisten» kanssa ...
Juhlallisena laski aurinko metsän taa, noustakseen taas »uuden päivän tullen». Yksinäisenä hirviönä kohosi tehtaan musta savupiippu korkeuteen, pihalla oli kaikki hiljaa ...
Kauppalan pimeissä, likaisissa komeroissa kihisi elämä ja hyörinä: yhteiskunnan unhottamat »pikku ihmiset» laittautuivat levolle väsyneinä »päivän helteestä» toivoen ja odottaen sydämmensä sisimmässä »uuden valoisamman päivän» tuloa.
N. Temnyi.
Suomensi R—i.
Sosialistinen Aikakauslehti 19/1906.
