Kellastunut vaahtera.
Näen ikkunastani kellastuneen vaahteran. Se oli jo eräänä yönä, kun rajusti tuuli, pudottanut muutamia lehtiänsä latvapuolelta. Mutta tyvioksissa ovat vielä jälellä komeat, kellanhohtavat lehdet.
Nyt hänen pitäisi olla istumassa tuossa vaahteran juurella, kun heikko tuuli sen oksia keinuttaa syksyisessä päivänpaisteessa!
Kesällä hän siinä istui huoneesta tuomallaan tuolilla. Minä katselin häntä usein tästä ikkunastani. Hän ompeli vaahteran siimeksessä. Ja minä unohduin sitten pitkäksi ajaksi häneen. Hänen vartalonsa oli täyteläinen ja sen kietoi tummanpunainen vyö. Hänellä olivat matalat kengät ja mustat sukat verhosivat pehmeinä jalkoja ylös.
Lehdet olivat silloin vihreät, tummuudestaan pakahtuvat.
Hän hyräili vallatonta laulua. Hänen huulensa olivat punaiset. Hän oli vastustamaton heittäessään palmikkonsa rinnoilta joutsenenkaarevalle selälle. Hänestä säteili tuoreus. Elämä, ikuinen elämä hänestä itsetiedottomasti säteili.
Ja tummanvihreä vaahtera oli pakahtua hänen yllänsä...
Minä näin, kuinka joku viittasi hänet sisään. Hän nauraen vallattomasti hypähteli pois ja huoneesta kuului hänen metallikirkas äänensä.
Kesäiltaisessa hämärässä tuon vaahteran juurella istuvana minä hänet usein näin. Kaupungilta kuului kuin hyvin kaukaa hillitty iltainen, väsyvä humu. Ja vaahtera uinui puolivalveilla hämärissä.
Hän ei ommellut illalla. Istui vain jalat ojossa, pää taaksepäin taivutettuna ja lauleli hyvin hiljaa, ettei häiriytyisi vaipuva ilta.
Pehmeän hameen laskeutuessa ruumista myöten, aavistin minä hänen koskemattoman ihanuutensa. Minä tunsin, ettei kukaan saisi lähestyä itse pyhää, ikuista, säteilevää elämää tuon vaahteran juurella.
Vaahtera yksin uinui puolivalveilla hänen yllänsä ...
Silloin oli vihreä kesä.
Mutta nyt on hohtavankeltainen syksy.
Sitten minä häntä usein odotin väsymättä raukeassa kuumuudessa, mutta hän pysyi viipyvänä poissa ja minä näin vain toivottomana hiljaisen vaahteran harmaata kivimuuria vasten.
Minä en pysynyt enää vaiteliaana. Ja eräänä päivänä minä uskalsin. Talonmies sanoi hänen kauas lähteneen. Ei tiennyt osoitetta Amerikassa eikä muistanut nimeä.
Ja samantekeväähän se onkin, muistiko vai ei. Minä en halua häntä ajatella uudessa ympäristössä ja jos ajattelisinkin, olisi tunnelma heti hajonnut.
Minä näen vain vaahteran ja hänen kesällä ikkunastani. Minä aavistin pyhän, säteilevän elämän ihanuuden hämärtyvässä illassa. Hänen ikuisuutensa jatkuvissa polvissa minä syrjäisenä tunnen.
Vaahtera oli paljon lähempänä häntä...
Nyt se on kellastunut ikävänharmaassa syksyssä ja minä katselen sen yksitellen putoavia lehtiä.
Tuossa vaahteran juurella on maassa pieni kuoppaus. Minä näen sen aivan selvästi tästä ikkunastani. Sen on hän siihen istuessaan potkinut kenkänsä korolla. Hänellä oli ihanat jalat, jotka nyt polkevat kaukaisen kaupungin katuja.
Tyhjäksi jääpi pian kellastunut vaahtera.
Muistot ovat häipyvinä ihanat ja täyttävät.
Minä katselen nyt ikkunastani syksyistä, lehtiänsä yksitellen varistavaa vaahteraa.
Yrjö A. K.
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 2 9.10.1907.
