Satu vuorista.
Kirj. Selma Lagerlöf
Tämä tapahtui kauan sitten etäisessä Egyptissä, eräänä kauniina keväänä ennen polttavan paahdeajanalkua. Puut alkoivat luoda lehtiänsä. Ne saivat entisten harvenneiden ja rumien sijalle uudet ja ihanat. Palmupuiden latvoista levisi uusia lehtiä esille, kokoon kääristyneitä ja kovia kuin kalvan terä, sitäpaitsi alkoivat kaikki hedelmäpuut kukkia.
Siihen aikaan oli upea Mokattamvuori, joka pystysuorille seinineen ja leveine harjoineen seisoi Niililaakson itäisen kupeen suojamuurina, kokonaan puiden peitossa. Vesirikkaasta, lähteiden ja purojen kostuttamasta maasta kohosi valkovartisia poppelipuita, humisevia palmuja ja synkkiä sypressiä. Mutta ennen kaikkia viihtyivät Mokattamin kukkuloilla ihanat hedelmäpuut.
Kun kevät tuli, oli koko vuori valkeana ja punaisena kukkivista aprikosi- ja persikkapuista, väkevätuoksuisista pippuripensaista, kauniista granatikukista ja oransien suurista kukkakimpuista.
Niinä aikoina kilpaili Mokattamvuori alastomien Damaskuksen ympäristöketojen kanssa kunniasta olla ensimäisten ihmisten kotipaikkana, maallisena paratisina.
Mutta sinä keväänä, Mokattamin ollessa suurimmassa loistossaan, oli aika täytetty, jolloin Jumalan tuli astua alas ihmisten luo lukemaan pyhää lakia. Ja Jumala lähetti erään enkelinsä maahan kysymään vuorilta: ”Kuka teistä, te vuoret, on arvokkain ottamaan vastaan Herran? Kuka on ansiokkain saamaan kunnian, että Jumalan pyhä laki luetaan huipultanne?”
Kun enkeli oli tehnyt kysymyksen kaikille maailman vuorille, oli Mokattam ensimäinen vastaamaan:
— Ei millään maailman vuorella ole komeampaa pukua kuin minulla, huusi vuori. Mikään ei vedä vertoja verholleni. Millään ei ole minun laajuuttani, seisoessani tässä suojellen vihertävää Niililaaksoa erämaan sannalta. Mikään vuori ei ole ansiokkaampi Jumalan jalan astuimeksi ja hänen lakinsa lukemispaikaksi.
Muut maailman vuoret kiiruhtivat samoin vakuuttamaan olevansa arvokkaita pyhän lain lukemiselle. Ne kehuivat korkeuttansa, kauneuttansa, luoliansa ja jäätiköltänsä, aarteitansa ja metsiänsä. Karmelvuori ylisti kukkaketojansa ja Tabor ihanaa muotoansa.
Mutta yksikään vuori ei huutanut kovemmin kuin Mokattam, joka tiesi olevansa paratisiksi ylistetty.
Muiden ylistäessä oli ainoa vuori, joka oli vaiti eikä ilmaissut toivoansa ottaakseen vastaan pyhän julistuksen.
Enkeli kysyi vuorelta, jonka nimi oli Sinai, miksi se oli yksin vaiti eikä tarjoutunut Jumalalle.
— Mitä pyydät minun sanomaan? kysyi vuori. Olen halpa ja vähäinen vuori. Kohoan alastomine huippuineni keskellä kuivaa erämaata. Kuinka voisin minä odottaa, että Jumala kääntäisi katseensa minuun?
Vastaus miellytti enkeliä ja seuraavana päivänä astui Jumala Sinaille ja julisti sen harjalta lakinsa.
Siitä saakka on Sinai ollut puettu vihreään metsään, mutta Mokattam on seisonut autiona ja paljaana. Sen metsät kuivuivat, sen lähteet katosivat ja erämaan santa saapuu lakkaamatta tuulen tuomana sen leveälle harjalle, jossa ei enää ainoatakaan kukkaa kasva.
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 10 14.3.1908.
