Eräänä päivänä loppupuolella heinäkuuta 1853 tapasi tsaari Pietarissa eräällä kadulla pienen ruumissaaton. Yksinkertaista mustaksi maalattua ruumisarkkua veti kurja, laihan näköinen hevonen ja vankkurin perässä asteli hyvin laiha huonosti puettumies. Tällainen kurjuuden kuva keskellä rikkainta kaupunginosaa, herätti huomiota. Tsaari Nikolai pysäytti saaton ja kysyi ketä hautaan saatettiin?
— Miestä joka on palvellut hänen majesteettiaan 25 vuotta ja kuoli kurjuuteen.
— Miksi ei hän pyytänyt tsaarilta apua?
— Hän oli siksi ylpeä, ettei kerjännyt.
— No miksi ei kukaan sukulainen tai toveri ole hänelle osottanut viimeistä palvelusta saattaakseen häntä kalmistoon.
— Hän eli yksin maailmassa eikä hänen tovereillaan ole aikaa.
— Hyvä! Minä teen sen heidän puolestaan. Paljain päin seurasi keisari vankkurien jälessä ja parin minuutin kuluttua oli tungos suurin Nevskin kadulla. Vaunuja pysähtyi, kenraaleja, valtiomiehiä, korkeita virkamiehiä ja kauppiaita astui niistä kadulle ja seurasivat keisaria. Joukko oli pian niin suuri, että siihen kuului 10,000 henkeä kaikista kansankerroksista. Kasanin kirkon luona seisahtui keisari ja hänen heläjävä äänensä kuului ihmisjoukon keskuudesta:
— Kuolleiden muisto on kunnia eläville. Minä tulin syvästi liikutetuksi nähdessäni tämän ruumisarkun, jossa eräs köyhä mies lepää. Hän on uskollisesti palvellut keisaria ja isänmaata. Siksi olen minä tänäpäivänä osoittanut hänelle viimeisen kunnian. Kiireelliset ja tärkeät asiani kutsuvat minun nyt pois, mutta te, lapseni, saattakaa tämän miehen ruumis viimeiseen lepoon. Minä kiitän teitä siitä. Jumala olkoon meidän kaikkien kanssa.
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 22 6.6.1908.
