Tiptree Hall’in maanhoitaja.
(Suomennos Dickens’in kirjasta: ”Household Words”.)
I.
Kauniina heinäkuun aamuna näkyi noin kaksisataa matkamiestä hiljaksensa kävelevän sitä tietä myöten, joka Kelvedon Ralwayn postitalosta vie hyvään ravinto-huoneesen: Kiiltävä Tähti. He olivat samana aamuna posti-vaunuilla tulleet Londonista. Kiiltävän Tähden ovien ulkopuolella, sillä tiellä, joka kääntyy itse Kelvedonin kylän jyrkkä-kattoisten taloin ja ryytimaiden ympäri, seisoi jo hevoisia, valjastettuina vaunuin, kääsien ja monen muotoisten kärryjen eteen, saattaaksensa matkamiehet Tiptree Hall’iin; sillä sinne se tietäjä, joka viime kahdeksana vuotena oli tehnyt niin ihmeellisiä töitä Tiptree Hallin kukkulalla, tällä kertaa etäältä kutsutti miehiä katselemaan noitakonstiensa tämän vuotista näytelmää.
Meki — tämä on tietäjän nimi — eli kauvan mainitulla virallansa Londonin sydän-seuduilla. Hän oli ulkonäöltänsä kuin kauppamies, sekä menestyi kaupassa noita-taitoansa käyttämällä. Me olemme kaikki kuulleet hänen noita-koneestansa, jota tavallisesti nimitetään noita-hihnaksi. Jos tähän muutama kerta pyyhästään terävää asetta, sanotaan sen synnyttävän ihmeellisiä vaikutuksia. Koska hän nyt säilytti taitonsa tällaisessa ja muissa samankaltaisissa konstiloissa, niin se ei suinkaan hämmästyttäne, että hän viimein onnistui rahaakin lyödessä. Päästäksensä tämän tarkoituksensa perille kerrotaan tietäjän tarvinneen apua ei vähemmältä kuin kolmelta haltijalta, joiden nimet ovat: Ymmärrys, Nero ja Yrityksen-halu; muutamat uskovat myös että hän vei nämät haltijat, sekä jonkun määrän sitä rahaa, jota olivat lyöneet, mukanaan maalle mennessänsä. Siellä he sitten kaikki yhdessä sanotaan työskentelemän luodaksensa noita-maata Tiptree Hall’in kukkulalle. Onpa niitäkin, jotka vakuuttavat löytyvän silmättyjä kristalli-lasia, joissa vaan lasten terveet silmät sanotaan näkevän ihmeitä. Niin kuuluu noita-taitokin Tiptree Hallissa olevan semmoista että vaan selvä-päinen ja vahva-luontonen ihminen sitä harjoittaa. Jos niin on asian laita, ei tämä tietäjä liene se mies, jonka tupaa nureudella tervehtäisimme.
Me nousemme sentähden hyvällä mielin vaunuun, joka vie meitä Tiptree Hall’iin ja kuuntelemme puheen pitoa vaunussa, sillä ympäristö on kolkko ja tie huono; niillä eivät noitakonstit vielä ole pitäneet leikkiänsä. Vaan
Kyllä matka mutkaton
Ja ajo helppo tiellä,
Ylös ensin, alas sitt’ — ei mäet estä miestä.
Aukea näky-ala oli sillä välillä vietellyt kumppanimme, jotka kaikki ovat maaviljelijöitä ja matkustamat noita-maalle, vilkkaasen pakinaan pavuista, niin että meillä oli hengellisesti kyllästyttävä papuruoka, siksi kuin uusia puheita syntyi ja seudut vaihtelivat muotoansa.
Nyt nousi puhe viljasta: yhdelle äkkinäiselle tiede-viisaalle, joka katseli vaaleata maata ja uskoi elon sen valkeaksi tehneen, selitettiin että mädäntyneiden ja lahonneiden korsien paljous valkaisi pinnan. Tämä maa on sanomattoman laihaa; muutamilla paikoilla ei viljelemisen alkuakaan ole tehty ja ainoasti tuuman tai parin syvyydeltä näkyy hiekka-maa olevan piiritettynä. Täältä tulemme avonaiselle kankaalle, Tiptreen kankaalle; talo on ihan sen ääressä. Luultavasti ei ainoakaan mies, jos ei aikomuksensa ole viljellä maatansa noita-keinoilla, olisi valinnut niin kasvamatonta alaa kylvömaaksensa ja toivonut saaliin tuloa. Täällä on hyvää lupaavia peltoja, joista vaunumme johtaja vapa-tahtoisesti selitti yhtä ja toista. Hän on yksi maan-kööpeli saven-karvaisessa nutussa, jolla on multa-pilkkoja päällänsä. Jollakulla tavalla oli hän muuttunut vaunun ajajaksi. ”Jospa”, sanoi hän, ”te kerran olisitte nähneet semmoista viljaa, kuin täällä oli muutama vuosi takaperin. Se on herra Mekin synnyttämä. Kansalla oli tapana pilkata häntä, vaan päättäkääpä laihoista, jos he eivät ole poimineet eräitä hänen ajatuksiansa”. Nähtävästi on maankööpeli hyvillään siitä, maa näkyy itsekin olevan hyvillään siitä ja puskee korkealle kukostavia hedelmiä.
Mutta kangasta kestää vielä aina. Maankööpeli näytti uhkeata viljaa tien yhdellä puolella ja monen ääni älähti (ei maansisuksesta, vaan vaunujen sisuksesta): ”se on Mekin!” Olemme nyt likellä Tiptree Hall’in ulkoporttia ja ajamme kuihtuneelta kankaalta kynnyksen vasemmalla puolella, — varmaanki sen vuoksi että kaikki vieraat muistaisivat maan entistä muotoa — pöyhkeäin pensasten ja kukkasten välillä, siksi että vaunumme hyrähtävät oven eteen.
Oven sisäpuolella seisoo tietäjä ja tervehtii ystäviänsä, jotka vaunuissa, kääsissä ja monen-muotoisissa kärryissä ovat keräytyneet hänen maa-tilallensa. Ratsastavia ja niitä, jotka ajoneuvoilla liikkuvat, tulee tulemistaan; muutamat myös jalkasin; ennen kuin päivä menee maillensa on meitä täällä kolmen sadan paikoilla.
Tätä kutsutaan joka-vuotiseksi maa-viljelyksen kokoukseksi; mutta ne eivät kaikki ole maaviljelijöitä, jotka igällä ovat yhdessä, atrioitsevat ja kärkkäästi maistelevat ruoka-pöydän herkkuja, koska rähisevissä joukoissa, neljätoista henkeä jokaisessa, ovat rientäneet pöytää kohti. Siellä on nyt todella pulskeoita maamiehiä; pukunansa tänä päivänä ovat valkeat neulotut takit ja keltaiset sormikkaat, siniset kaulavaatteet ja karvaset majavan nahkaset lakit. Nämät yhdistyvät yhteen tai kahteen epä-uskoiseen parveen, jotka eivät noita-konstiloista pidä mitään; niistä he, omalla turpeellansa, hyvällä mielin ollessansa, useasti pilkkaamalla ovat jaaritelleet.
Mutta siellä on myös maaviljelijöitä, joiden voimakkaat varret ja terveet näöt todistavat virkansa terveellistä luontoa, sen viran, joka ei millään tavalla tylsytä heidän mieltänsä. Nämä, vaikkapa muutamat heistä jo ovat vanhoja miehiä, ovat nähtävästi tulleet oppimaan, mitä oppimista on. Siellä on yksi eli kaksi nuorta maaviljelijää lasi-silmillä; he ovat raa’at naamaltansa ja tukkansa, juurien ympäri päävoiteella vahvasti lannoitettu, seisoo töröttää pystyssä; nämä luultavasti eivät kaihoo oppia; — vaan onpa täällä muitakin nuoria miehiä, joiden ympäri vanhat tunkeutuvat, nuoria miehiä, jotka voivat jakaa tietojansa, jotka tuntijan silmällä ovat seuranneet maailman menoa, jotka ovat keksineet työ-kaluja ja antaneet vakavia todistuksia hengellisistä voimistansa, jotka itse ovat ansainneet tietäjän nimen ja joille, heidän ääntänsä totellen, maan haltijat lahjoittavat aarteitansa.
Täällä on muitakin tässä erimielisten miesten joukossa, jotka näkyvät olevan syvämielisiä kaupunnin lapsia. Muutamilla on se vakava usko että pysyvä liitto yhdistää terveyden kotona ja hedelmällisyyden pelloilla. Sentähden onkin monta miestä, joiden nimeä yleisen terveyden puhe-miehet kunnioittamalla mainitsemat, ja jotka ovat oppineita ja jaloja miehiä, joiden hengen-lahjoja pidetään armossa — niinkuin hengen lahjoja aina pitäisi pitää — heidän harrastamisistansa ihmiskunnan sivistämisessä, monta semmoista miestä, sanon minä, on tullut katselemaan noita-maata ja tekee nyt rynnäköltä maan-hoitajan ateriaa vasten. Maan silmät, jotka näkö-liutimillänsä, kirjapainolla, hankkivat tietoja suurelle päälle, ovat myös täällä, se tahtoo sanoa, täällä on sanomalehtienkin edusmiehistä joku. Totisesti, jos ei asiassa noita-keinoakaan löytyisi, niin olisi siinä kummitusta ainakin. Jos emme muutakaan sanoisi kuin että varakas Londonin kauppamies on muuttanut Esseksiin ja sovittanut vapaan neron ja yrityksen tavat Londonissa maan-viljelemiseen, niin syntyisi siitäkin kylläksi ainetta miettiäksemme, nähdessämme hänen, niinkuin nyt näemme herra Mekin (ateria on jo lopetettu) kiirehtivän omasta ovestansa kävelemään tiluksillensa, ja kuinka pian kolme sataa miestä seuraa ja tarkastelee hänen askeleitansa. Nämä miehet kuvaavat yleisen ajatuksen jokaista haaraa; heidän parvessaan on maaviljelijöitä, terveyden puhemiehiä, kunniallisia jäseniä sivistyneestä, aatelis- ja korkea-sukuisesta säädystä, sekä koko yleisöstä. Samoiten näkyy siellä Londoniin tulleita lähettiläitä Amerikasta ja Belgian maalta. Kaikki nämä astuvat pitkässä rivissä toinen toisensa jälestä Tiptree Hall’in peltojen läpi katsomaan ja kuuntelemaan, mitä semmoisella maalla on tehty, joka ei ole suurempi sataa viittäkymmentä tynnyrin alaa.
Me matkustamme kryytimaan lävitse, joka hymyilee siellä, missä kangas ennen jurotteli, ja kävelemme laakeripensastossa, joka täällä kasvaa sen suuren voiton muistoksi, joka sivistyksen suuressa sodassa saatiin Tiptree Hallissa; näin tulemme viljelys-maille ja eräälle pellolle, joka vielä enemmän kuin muut on maanhoitajan kunniapeltona. Sen likitienoilla on muuan vesi-laitos, yksi vähäinen nelisnurkka, joka on kaivettu maahan ja lienee noin kaksi jalkaa joka taholta; tämän laitoksen ympäri kokoutuvat vieraat. Yksi torvi vuodattaa siihen täydellisen ja tasaisen vesi-suihkun, joka taas toisesta torvesta virtaa ulos, jättäen vähäisen selkeän lammikon, johon ruskea ruukku pistetään. Sama ruskea ruukku kulkee sitten kirkkaalla suovedellä täytettynä, niinkuin rakas pullo huulilta huulille. Suo-vettä! — Olkoon se nyt noita-keino eli keino mikä tahansa, mutta tämä puolen viidettä tynnyrin alan pehmeä pelto, jolla vilja nyt kypsyy, oli suo, ennen kuin se Tiptree Hallin valittuhun maahan liitettiin. Hevoset, jotka tulivat aivan liki sitä paikkaa, jonka yli me iloisina kävelimme kesä-päivä-paisteessa, upposivat siihen niinkuin kärpäset siirappiin ja vaalijansa vetivät heidät ylös. Oja-torvet olivat uponneet kuusitoista jalkaa suon pinnan alle; vesi, joka virvoitti maata, pakoitettiin torviloihin ja juoksutti niistä elon-nestettä maan joka haaralle, vieden omia alku-aineita mennessänsä. Niin lirisee nyt vesi monta tiimaa joku päivä siitä rakennuksesta, jonka yläpuolella seisoimme ja ammentaa suuren osan sitä vettä, joka kostuttaa ja kasvattaa hedelmät pian koko maa-tilalla. Vaan kun ojat olivat kaivetut, kutistui suo, niinkuin sieni kutistuu, samassa kuin vesi siitä puserretaan, ja tasa-korkonsa alentui monta jalkaa, niin että oja-torvet eivät nyt enää lepää sopimattoman syvässä pinnan alla. Suon muuttaminen vehnä-pelloksi on joksikin hyvä noita-konsti eli armollinen työ, jota kauppamies toimitti ennen kuin maanhoitajat.
Mutta tämän kauppamiehen maanhoito ei maksa kulunkiansa. Luultavasti ei hän vielä tähänkään asti ole siitä rahaa saanut; josta ei kukaan anna vilpittömämpää tai täydellisempää tietoa kuin Tiptree Hallin maanhoitaja itse. Eipähän sittenkään jok’ainoa mies aidata suo- ja kangasmaata, kun haluaa ottaa hyödyttävän tilan omaksensa. Muistutettava on myös, että tämä Londonin nerokas kauppamies, ensin koska Esseksiin oli muuttanut, maata viljellessään teki taidottomia erhetyksiä ja vieläpä semmoisiakin että täytyi niistä levollisella mielellä kärsiä loppumatonta naurua ja aina vähenemättömällä ahkeruudella parantaa töitänsä. Samoiten pitää vieläkin muistuttaa että Tiptree Hall’in maanhoitaja viljelemisellään ei etsi hyötyä itselleen, vaan oppia toisille, millä tavalla hyötyisivät. Hän käypi edeltäpäin tuntematonta tietä ja pyytää miehiä katsomaan ja pitämään vaarilla, missä hän astuu pysymällä pohjalla, ja siellä seuraamaan häntä, mutta jos hän luiskahtaa tai uppoaa rämeikköön, niin hän pyytää heitä ottamaan oppia hänen hairauksestansa ja pyrkimään pakoon. Tiptreen maa ottaa avoimin sylin vastaan kaikki ajatukset, mitkä maanviljelyksessä lupaavat hyötyä, mutta lupaukset ja täyttämykset, ne eivät aina laula samaa säveltä. Nerollisen, toimeliaan mielen täytyy siis vähäksi aikaa menettää omaisuutensa, vaan viimein se varmaanki synnyttää ne vaikutukset, jotka palkitsemat kaikki vaaralliset yritykset. Eipä sekään mies, joka muinoin istutti tammipuita, voinut odotella joutusaa saalista: tämän tulon hän heitti perillisillensä. Samoiten ei sekään pää-oma, joka on uponnut Tiptreen maahan, mahda tulla takaisin yhdellä eli yhdeksällä saaliilla. Kun laskemme lukua voitoista ja tappioista, pitää meidän jakaa niitä vuosille, ei ainoastaan menneille, mutta tulevaisillekin. Sitten vasta havaitsemme ettei herra Meki suinkaan lainaa rahaansa epä-tietoista vuotista korkoa vastaan, vaan hankkii vastedes itsellensä runsaan elo-rahan — paremman kuin kolmen miehen ijässä olisi saanut sillä maanviljelemisellä, jonka mieluisin lause on: „olkoon entisellään”.
II.
Olemme nyt seuranneet johdattajaamme ohran, vehnän ja apilaan välitse ja sattumaisiltaan nähneet pieniä torvia, jotka kulkevat ristiin tiemme ylitse. Samoiten olemme myöskin nähneet miehiä siellä täällä gutta-perkka-putkista lähettämän suihkua ilmaan, jonka aine tunnetaan haisustansa ja on — selvä sontavesi. Yksi herrasmies, joka kiitettävällä tiedonhalulla tahtoi tuntea sen siementäjän voimaa ja luontoa, jota Tiptreen Hallissa käytetään, otti siitä vähän kämmenehensä ja saattoi sen nenänsä kanssa yhteyteen. Täällä, ulkohuoneitten likitienoilla, on suuri patama, jonka suulle nousemme pitkin röhmyistä mäen nyppylää. Koska nyt portti aukaistaan, katsomme alas samankaltaiseen kolkkoon kammioon, kuin vähäinen hökkeli. Tässä lepää pahannäköisellä paksulla pohjalla, monenlaatuisten ainetten jäännöksiä. Joka tilalla löytyvä lannan pisara, kaikki perheet, joka kuollut koira sekä kissa saamat täällä hautansa. Sairaudessa kuolleet eläimet nyletään, pilkotaan ja viskataan näistä porttiloista alas. ”Herra Meki! kuinka suuri tämä paksuus on? Jos siihen hyppäisimme, nielaisisi se meidät kaikki ja vielä yhden tai kahden elehvantin kaupan-päällisiksi”. Tämä paikka on täynnä Mekin noita-taikinaa, joka on siventävä ruohoin ja eloin kukkia. Tämän sakeampaa ja paksumpaa puuroa ei milloinkaan keitetty kenenkään noita-akan kattilassa; yksi sammakko olisi semmoisessa ämpärissä ikäänkuin naurullinen tilkka. Ne tilan työmiehet, ”jotka ympäri kattilan kiertäävät”, luulleevat, jos Shakspeare'a ovat lukeneet, että isäntänsä ei kohta vielä saa todeksi ajatuskuvaansa mutaruuvasta. Tämä on se yhdelle tilkulle kokoiltu muta, josta jokainen pisara, täyttäen luonnon järjestyksessä määrätyn tarketuksensa, on valmis muuttamaan siemenen eloksi, kaaliksi eli apilaaksi, jotka sitten taas muuttumat lihaksi. Sama lammikko ei ole mikään kipujen kammio, vaan totinen virvoituksen lähde kivuloiselle maalle ympärillänsä. Tämän lammikon ääressä voipi tosin mietellä, kuinka suuri patama olisi tarpeen vetämään Londonin ja muun kaupunnin saastaisuuden. Semmoinen törkeys lepää osittain liikuttamattomana kaupunkien alla ja valuu osittain jokiloihin: se kypsyttää saaliin ruumiin kantajille kaupunneissa ja kasvattaa jyvät lihamiehille ja leipojille maalla.
Jos katsomme alas patamaan, niin havaitsemme nyt, koska lammikon sisutse pöyhötetään, että ei vahvinkaan ratas mahtaisi kylläksi liikuttaa tätä sakeata taikinaa; mitä rauta ei toimita, sen ilman tuskin tunteva henki täyttää. Voimallisia tuulen virtoja pakoitetaan likellä seisomasta masinasta alatse patamaan; nämä etsivät tiensä ylöspäin ja vähittäin rupeaa se suunnatoin sotku heilumaan, vaahto-kuplia puhkeaa sen pinnalle ja erinomaisia mätäntymisen merkkiä kohoaa, laskeuntuu taas ja häviää viimein. Vesi, jota ojilla lasketaan maantilasta, tästä suo-peräisestä ajoksesta — vesihän pöyhöttää maata, niinkuin kipeätä kuhmua — sekoitetaan patamaan vuotaessaan vakavammilla aineilla ja valuu, sitten kuin se näiden kanssa on muuttunut soveljaaksi sekoitukseksi, hyllyävänä tateena torven läpi, joka lepää höyry-massinan alla. Piipun kautta, jonka läpimitta on viisi tuumaa, pakoittaa sama höyry-massina sitten hedelmöittävää virtaa torvi-rivihin, jotka kulkevat maan pinnan alatse, niinkuin suonet, elämän ainetta täynnä, oman ihomme sisäpuolella. Maa-tilan veren pesät ovat siis nähtävästi rauta-torvia, joita verkon tavalla on järjestetty, jos ei perässänsäkään solmittu. Se vaan on tarpeellista, että tämä virta juoksee niihin säylöihin asti, joista vähän väliä saapi, niinkuin kaupunnin kadulla kaasu-torvesta tulen valoa — lähettää gutta-perkka-letkulla vesi-suihkua vaikka mihin päin. Sama virran puhku, jota hevos-voimaltansa kohtalainen höyry-massina käyttää, lähettää kahden sadan kyynärää pitkän letkun läpi suihkua, joka lähtöpaikaltansa kannattaa vettä kuuden kymmenen jalan matkalle. Semmoisella koneella saadaan tade sateen tavalla tihmumaan maan-alalle, jolla säyläs on napana ja säteet kaksi sataa kuusikymmentä jalkaa pitkät. Siis voipi viidellä toista säylällä ja guttaperkka-letkun käyttämällä saattaa joka osan Tiptree Hall’in maata imemään tätä uutta kostuketta. Nähtävästi sillä tilalla, jolla näin lannoitetaan, ei tarvita tateen tunkiota, eikä sitä Tiptree Hallissa viimeisinä kahdeksana kuukautena ole näkynytkään, eikä siellä myöskään lannan vetämällä ja osittelemalla menetetä aikaa ja etenkin: ei siellä niin pisaratakaan lannan ainetta lasketa häviämään. Mikä tänä päivänä mätäntyy patamassa, se on huomena pellolla kasvattamisen työssä; ei täällä tuhlata tavarata, eikä täällä tuhlata aikaa. Tade muutetaan kaksi kertaa kasvaviksi hedelmiksi ja muuttuu sitten kaksi vertaa voimallisemmaksi sitä vastoin kuin se vanhan-aikuisilla tarha-mailla tavallisesti lepää hyödyttömänä ympäri vuotta. Hyödyttömänä ei niin mitään lepää Tiptree Hallissa. Patama on tämän tilan suuri maha, joka nielee kaikki perkeet niinkuin ruuvan. Siinä se mehu syntyy, joka tilan verenä valuu torvien läpi maan pinnan alatse. Se luo uutta elämää, joka taas katoaa uuteen kuolemaan; tämä kääntyy vuorostansa takasin patamaan ja synnyttää taas uutta elämää. Niinkuin poikanen hypittää sammakkoa, niin ajaa lampi alinomaa suihkua ylös, ja mikä lammikossa on kuollut, se vihertää pellolla.
Yksi ainoa mies käyttää vaivatta letkua ja voipi sillä vähässä ajassa virvoittaa eli, suoraan sanottu, vaikuttavimmalla tavalla lannoittaa laveata maan-alaa. Niin pitkä letku torvinensa, kuin tynnyrin alalle tarvitaan, maksaa kolme puntaa viisitoista killinkiä taikka neljä kippuntaa, ”jos”, lisäsi Tiptreen maanhoitaja, ”menette paraimpaan rauta-puotiin”.
Astumme nyt pataman luota ja kävelemme eräälle apilasmaalle, nähdäksemme kuinka yksinkertaisesti letkulla virkutetaan. Matkansa mukaan virtaa letkusta sen verran lantaa minutissa, kuin samalla aikaa valuisi torvesta, jonka läpi-mitta olisi viisi tuumaa, ja jossa vesi juoksisi tavallisen puron lailla. Koska nyt liian hyvin haisevaa lantaa tippuu eteemme, niin herrat matka-miehet, jotka olivat vähän varattomasti valinneet seisomapaikkansa, levittävät sadevarjonsa, jonka tarpeellisuudesta matkalla samana aamuna leikitsevä sade oli tehnyt muistutuksensa. Mutta ainoa sade, joka tänä päivänä vihmuu Tiptreen pelloilla on kostia lanta. Ja siitä, mitä tämä kasvattamisen aine jo menneinä kuukausina on vaikuttanut vielä kasvavassa viljassa, kaikuu ihastus-huuto maanviljelijöiltä ja syntyy toivo terveyden-tilan parantajissa.
Joku aika tätä ennen asettui Londonissa seura sillä aikomuksella, että halvasta hinnasta kulettaisi kaikki pääkaupunnin perkeet valmiina tateena ympäristön maatiloille. Jos tämän seuran toivot nyt ovat nukuksissa, jos sama seura vielä toimittaa työtänsä, en tiedä kertoa. Ehkä koko ajatus oli sen kanan pojan kaltainen, joka ennen aikaansa särkee munan kuoren; vaan niin totta kuin rautateitä löytyy, niin totta kuin kaasun-leimu palaa ja niin totta kuin pennyposti on, niin totta koittaa kerran se päivä, koska kaikki kaupunnit Englannissa ympäristöillensä rakentavat semmoisia laitoksia, kuin patama Tiptree Hall’in maalla. Sitten ei sallita niiden aineiden, jotka nyt synnyttävät kuume-tautia asukkaissa, viipyä kaupunneissa ja siellä hajottaa kuolettavaista haikua, vaan ne viedään maalle valmistamaan leipää nouseville suvuille.
Kauppa-miehet, jotka tahtovat rikastua maaviljelijäin kokountumisesta Tiptree Hallissa, ovat asettaneet pieniä puotia tämän tilan likitienoille, näyttääksensä semmoisia työ- ja talouden-kaluja, jotka ansaitsevat näyttelemistä. Nämä kalut ovat kaikki niiden maanviljelijäin mieltä myöten, jotka luulevat että ne aurat, sirpit ja lapiot, joita valmistettiin viisikymmentä eli sata vuotta tätä ennen, eivät ole oivallista oivallisimmat, mutta että nykyisiäkin parempia voipi saada. Täällä, esimerkiksi, havaitaan yhdessä puodissa lapioita sekä hankoja, ja siinä tarkastaa enemmän kuin sata silmää sitä miestä, joka näitä kauppa-pöydälle kantaa.
Puoti on asetettu kovimmalle savimaalle. Lapiota hankitaan, sillä kaivetaan, mutta kohta on ihan selvästi silmiin pistävä, ettei voimallisella ponnistamisellakaan työ nähtävästi edisty niin kovassa maassa. Nyt ottaa kauppamies vähäpätöisen hangon, joka työmiehen käsissä painaa kaksi naulaa vähemmän kuin tavalliset sonta-hangot. Sen viisi pientä haaraa ovat eritavalla taotusta paraasta teräksestä ja niin lujasti yhteen liitetyt, että ei liitosta eikä juottamisen merkkiä näe. Tällä hangolla kaivaa nyt työmies ihan helposti kovimpaa kivi-maata. Näitten hankojen haarat notkistuvat kivissä, ja kääntyen niiden ympäri irtauttavat maan ja ponnistuvat, ylösnostaessa, taas alkuperäiseen muotoonsa. Vetoa löivät kaksi työmiestä, joista toinen käytti työtä tehdessänsä vanhanaikuista, jäykkää ja paksuhaaraista, mutta toinen uutta sievää, hentohampaista jäntevä-teräksistä hankoa. Se mies, joka työksenteli tällä hangolla, ansaitsi neljä killinkiä samalla aikaa kuin toinen kaksi killinkiä ja kolme pensiä. Lisäksi täytyi hänen vielä kilpa-työn jälestä maksaa kuusi pensiä sen paksun hangon parantamisesta. Mitä toinen vuoden kuluessa voittaa parantamisen palkan ja ajan säästämällä, nousee niin korkeaan, että se mies, joka toimittaa työnsä tällä hennolla hangolla sanotaan säästävän monen tynnyrin hinnan sillä välillä kuin se menee tappioon vanhan-aikuiselta naapuriltansa. Muutamat näistä hangoista ovat vielä ohuempia lasten tarpeeksi, jotka niillä kaivamisen töitä tehdessä ansaitsevat hyvän päivä-palkan. Kun nämät hangot ensin tuotiin Tiptree Halliin, pitivät miehet niitä leikkikaluina, vaan kohta havaittiin että kuka itsellensä otti yhden niistä, se sai paremman työpalkan ja enemmän toimeen kuin millään muulla työ-aseella. Siitä nähdään että uuden ajan maanviljelijöillä on tilaisuus näyttää järkensä ja taitonsa hangon haaraakin valmistaessa.
Uuden ajan maaviljelijät, missä niitä löytyy? Surullista on mainita, että maikka Cirencesterin maa-viljelys-koulu viimein on saatu alulle, ja siellä on viisikymmentä oppilasta, ei yksikään niitä ole maahoitajan lapsia. Missä uuden ajan maaviljelys sitten on? Eräs kauppamies, joka kaupunnista tuo virkeyttä tavoillensa, sekä ymmärrystä ja yrityksen-halua, edistää maaviljelystä täällä Tiptree Hallissa. Onhan sitä sentähden hiukan toivoa. Nämät yksivakaiset maanhoitajat eivät ilman aikojansa ole tänne tulleet. Tämä vikkelä silmänen Skottlantilainenkin on matkustanut kolme eli neljä sataa englantilaista penikulmaa aivan sentähden että näkisi Tiptree Hallin. Hän on nyt tyytyväinen siitä että itseksensä saa omin silmin laskea lukua lapioin ja hankojen arvosta, ja ottaa mallia omalle viljelyksellensä ylhäällä pohjaisessa; ei hänkään siis suotta ole täällä. Nämät nuoret miehet, jotka seisovat rivissä yhden nurmella lepäämän kumppalinsa ympäri, ja kotonansa ovat nähneet niin monta vehnälaatua, ovat vähimmäksikin uuden maaviljellyksen serkkuja. Yksi heistä on keksinyt maanalaisen oja-auran. Käske häntä kaivamaan ja sinä löydät tulevana aamuna torvi-ojia niin kauniisti rivittyinä maasi alla, että luulisit maanhaltijain sinulle työtä tehneen. Voit havaita, kuinka arat vanhat maanviljelijät tarttuvat uuden ajan miesten käsihin ja kuiskuttavat jotaki liiton ehtoa heidän korviinsa. Toiset läsnä olevista ovat niittomassinain kummia tai vanhimpia. Kolme erilaatuista massinaa seisoo täällä valmiina työn tekoon. Tiptree Hall’in maanhoitaja antaa käskyn; vierasten joukko järjestyy rivihin pitkin jalka-tietä; muutamat juoksevat surematta ruohoon saadaksensa paremman näkö-alan; käsky annetaan ja Crooskill’in massina niittää pystyssä seisovaa viljaa. Hevoset astuvat vakavasti eteenpäin ja me näemme kuinka heidän astuessa vilja vaipuu maahan ja yksi mies kokoilee sen haravalla lyhteisin. Joukko yhdistyy taas ja seuraa massinaa poikki leikatulla sängellä. Pitkä rivi kasvavaa vehnää on viidessä minuutissa pantu lyhteisin, ja ymmärtävät miehet sanovat että jälellä jäävän sängen sileä pinta on kauniimpi kuin minkä ennen olivat nähneet sirpillä niitettynä.
Koska massinoilla alotettiin puida, sanoivat maanviljelijät näiden musertavan olet eikä niiden yleisen käyttämisen koskaan tulevan tavalliseksi. Mutta nyt — puivat harvat äveriäät talonpojat enää riuskalla. Niitto-massinat, ne tulevat vielä jälestäpäin, vaikka ihmiset kuinka nurisisivat. Tässä seuraa jo Croskillin valmistamaa toinen, jonka McCormick on tehnyt. Rivi syntyy taas; vieraat, jotka joukottain rientävät vilja-pellolle ja koettelevat tallata vehnää massinan edessä, tekevät niin muodoin pahaa leikkiä tämän keksijälle. Eipähän hätääkään! Vilja vaipuu ja pyörivä vieru täyttää sen työn, jota harava ennen toimitti, niin että ihmisellä ei ole muuta tekemistä kuin panna joka lyhde pystyyn. Nyt katsotaan sänget rinnatusten: Crosskillin massina, väittävät muutamat, jättää paraimman sängen ja McCormickin järestää paraimmalla lailla. Jospa niin olisikin! Täällä lähenee Hussey’n tekemä, jonka Garrett vielä uudemmalla tavalla on pannut kokoon. Joka massina tekee koetus-työnsä kaksi kertaa ja Tiptree Hall’in maanhoitaja pyytää innollisesti vieraitansa niittämään vielä vihantaa eloa. Hän pitää enemmän huolta mietteiden kypsymisestä maaviljelyksessä, kuin yhden tai toisen tynnyrin alan kypsymisestä pelloillansa. Mikä massinoista on täydellisin, emme osaa sanoa, sillä se, joka nyt on hyvä, voipi kahden tiiman jälestä olla vielä parempi. Yhdellä näistä koneista nykyisessä tilassansa voipi kaksi miestä kahden hevosen avulla päivässä niittää viisitoista tynnyrin alaa. Niiden lohdutukseksi, jotka toivovat nuoren maaviljelyksen edistymistä, saamme ilolla lisätä että yhden ainoan sepän tehtävänä jo on kuusi sataa näitä massinoita. Samasta vaaprikasta on niitä pyydetty kuusi joka päivä ja varmaan nämät jo tulevana leikkuu-aikana ovat toimituksessansa.
Yksi näitä niitto-massinoita asetetaan nyt niittämään apilasta yhdellä pellolla, jossa lampaat ovat juosneet muutaman viikon. Se on Hussey’n (Garrettin parantama); teränsä on niin ankarasti hiottu, että massina ravaa pellolla ristinrastin, pitkittäin ja poikittain. Jälestänsä juoksee voitosta riemuitsevia ihmettelijöitä. Päivä-paisteessa istuen, joudumme nyt yhteen ja toiseen puheesen sillä välillä kuin toiset seurasta viipyvät massinain luona; vaan jos Garrett Hussey’n, Crosskillin tai McCormickin oli koneista paras emme vilpittömästi voi selittää; jokaisella on hyvät puolensa ja uskolliset puolustajansa. Aivan mieluista on levätä jonkun hetken nyt, koska iltapuolen kuumuus kohtaa meitä, mieluista on ei muuta tehdä, kuin istua yhden massinan päällä ja katsella rivin ahkeroita miehiä, joista muutamat päivän-varjoa päällänsä ja astua jumputtelevat väsymättömän Tiptree Hallin päämiehensä jälestä tervehtimään porsaitansa. Lepomme on meille rakkaampi kuin porsaitten katseleminen, ja se tekee tilamme vielä mukavammaksi, kun näemme työväen työksentelevän mustan muurahais-joukon tavalla, kun kuulemme höyry-massinan lietsomista, kun katselemme hedelmöitseviä suihku-kaivoja etäällä leikkimässä niinkuin pienet vesi-ruiskut, semmoiset vesi-putket, jotka ehkä ilmoittamat valaskalan lähenemistä merellä. Se on huvittavaista nähdä vanhoja musertuneita työmiehiä ja kuulla puheitansa siitä, mitä elämässänsä ovat kokeneet, ja ylistyshuutojansa nyky-ajasta. Sillä, niin he sanovat, mitä hyvää se maallekin tuokoon, työmiehiä se vielä enemmän hyödyttää. He puhuvat lempeästä johdattamisesta, voimien mukaisesta työstä, terveellisistä asunto-huoneista ja muista semmoisista aineista. Kuinka suuria töitä eikö rohkea maanhoitaja voi täyttää, jos vahvat, hyvästi taivutetut työmiehet, joilla on kylläksi ymmärrystä tiputtaa jonkun ajatuksen rasvaa maalle, auttamat häntä. Me tiedämme semmoisten työmiesten mieluisemmasti tottelevan nuoren, kuin vanhan ajan maanviljelijöitä. Sillä maanpuolella, jossa Tiptree Hall on, maksavat maanviljelijät teiden parantamisesta — ja ne ovat kyllä huonoja — joksikin korkean veron, mutta ymmärryksensä parantamiseksi he eivät tahdo kuluttaa enempää kuin kolmannen osan siitä. He eivät mene rakentamaan kouluja ja hankkimaan soveljasta opetusta pitäjänsä työmiehille.
Vaan jopa on aika luopua levostamme ja yhtyä liikkumaan joukkoon, joka näkyy kävelevän yhden juurikas-pellon poikki.
Me tapaamme kumppalimme, joista suurin osa ei enää ole Esseksiin lähteneitä, yhdessä kaali-maassa. Täällä kerrotaan meille mainioita asioita juurikas-kasvuista, joiden pellon läpi parvi vasta on joutunut. Yksi puoli Tiptree Hallin maata kasvaa viljaa; sillä parannetulla maanviljelyksellä on sekin etu että entiset kasvamisen vuorot vähennetään; sama pelto antaa vehnää joka toisena vuonna ja kasvaa silläkin välillä hyödyllisiä kasvuja. Maan hedelmöittävä voima, niinkuin se leipänä näyttäikse, enentyy siis enentymistään nuoren maanviljelyksen varjossa, koska päivänsä on lähenevä. Katsele esimerkiksi yhtä ratasta tuossa massinassa, jota keksijänsä aituuksessa selittää. Se on asettava joka yksinäisen jyvän niin määrätylle paikallensa maassa, että kun näitä massinoita kerran käytetään koko maassa, niin säilytetään karjan ruuvaksi monta tuhatta mittaa eloa, joka nyt tuhlataan yli koko valtakunnan. Kourallinenki viljaa, tällä massinalla tarkasti maahan kätketty, vastaa mitallisen eloa, joka vanhan tavan mukaan kylvetään. Käyttäkäätte ratastani, sanoo keksijänsä, ja teille ulottuu jyviä oman maan tarpeeksi sekä ulkomaallekin vietäväksi. Ratas pyöritetään hiljaksensa pitkin kryytimaan tietä, kylväen jyviänsä kaikkein näkyvissä. — Kello lyö kohta kolme, kädet pestään, työ ulkona lopetetaan ja yhden avaran ladon lattialle nostetaan pöytiä, joita on kaunistettu kukkasilla ja laakeripuilla. Näiden ympäri kokountuu kolme sataa vierasta isäntänsä kanssa ja istauntuu ystävyydessä syömään. Päivä lopetetaan terveysmaljoilla ja puheiden pidolla. Sivistyksen harrastajoina koko Europassa kuuluisat miehet selittävät ajatuksensa siitä, mitä tänäpäivänä ovat havainneet. He puhuvat maaviljelyksen tulevaisuudesta, siitä likeisestä yhteydestä, joka on maanhoitajain tarpeitten ja terveyden-hoidon välillä kaupunneissa. Valuva lanta lähettää hajunsa likellä olevasta höyrymassinasta, ja koska sillä on niin suuri arvo tänä Tiptree Hallin päivänä, on sillä epäilemättä kieltämätön valtakin valvoa oikeuttansa ja tervehtiä, jos ei vierasten korvia, niin kuitenkin omalla tavallansa heidän neniänsä. Epäuskoisimmatki maanhoitajat, joita portviinin henki on tehnyt tietäjiksi, vaativat korkealla äänellä kaikkia miehiä muistamaan, muistamaan, muistamaan, että oppi ja hyvät asuntohuoneet ovat tarpeellisia. He pyytävät ihastuksella, että turhat uskot syvillä ojilla vedettäisiin vanhan-aikuisten maanviljelijäin päistä. Eräs ymmärrykseltänsä heikko mies, joka huomaa kellon kohta olevan yhdeksän ja että hänen täytyy palata eri-postilla, on viimeisenä puoli-tuntina aika ajoin noussut ylös ja astunut pihalle; toiset
myös menemällä
ilmoittivat sen ilon loppua, joka
ain’ tähän asti
tarjona oli ollut.
Näin muuttuu liikunto ovia kohden viimein yleiseksi; pötky-tupakat (sikarrit) sytytetään, hevoset satuloidaan, vaunut rupeavat pyörimään, kääsit ja kärryt seuraavat. Muutaman tiiman jälestä lepää Tiptree Hall tähti-valon alla; siellä täällä vuotaa joku sonnan pisara maanpinnalle, mutta häviää aikaansa myöten koko maalta. Noita-keinot Tiptree Hallissa ovat muutamille niistä kolmesta sadasta, jotka tänä päivänä olivat siellä, ilmestyttäneet tietoja vastedes tapahtuvista asioista. Ja sen valon avulla, joka kohoaa viljellystä suosta Esseksissä — olemme lukeneet muutaman pykälän yhdestä luvusta, joka on kuuluma Englannin tulevaan historiaan.
W. L.
Mehiläinen 1-2/1860.
