Myötäjäiset.
Kirj. Guy de Maupassant.
Ei ollut ketään, joka olisi hämmästynyt Simon Lebrumentin naimiisiinmenosta neiti Jeanne Cordierin kanssa. Lebrument oli juuri ostanut asianajaja Papillonin toimiston, minkätähden hänen täytyi hankkia rahoja, maksaakseen sen, ja neiti Jeanne Cordier edusti kolmensadantuhannen frangin suuruista summaa puhtaassa rahassa ja arvopapereissa, jotka oli asetettu omistajan nimelle.
Asianajaja Lebrument ei ollut ainoastaan kaunis mies, hänessä oli myöskin jotakin vapaata, sellaista notariuksen tapaista vapautta, sellaista voitetunomaista vapautta, mutta joka tapauksessa — hän oli vapaa, ja se on jotakin aivan harvinaista Boutigny-le-Reboursissa.
Neiti Cordier oli sekä viehättävä että reipas, vähän kömpelön viehättävä ja vähän uneliaan reipas, mutta katsoen kokonaisuuteen voitiin kuitenkin sanoa, että hän oli kaunis ja miellyttävä tyttö, johon kyllä kannatti kiinnittää huomiota.
Häät panivat koko Boutignyn ylösalaisin.
Suuresti kummasteltiin sitä, että vastavihityt katsoivat hyväksi kätkeä heti onnensa tulevaan kotiinsa ja korvata häämatkansa aivan tavallisella pienellä käynnillä Pariisissa, mikä tapahtuisi muutaman päivän yksinäisyyden jälkeen.
Seurasi ihania päiviä, sillä Lebrument oli osannut menetellä, lähestyessään nuorta vaimoansa, erinomaisen tahdikkaasti ja hienotunteisesti. Hän oli ottanut mielilauseekseen: ”Joka ajaa haralla, tulee kyllä perille”. Hän ymmärsi olla samalla kertaa kärsivällinen ja valmis toimimaan. Hänen voittonsa oli nopea ja täydellinen.
Kun neljä päivää oli kulunut, kunnioitti rouva Lebrument miestänsä. Hän ei voinut enää olla ilman miestään; koko päivän täytyi tämän olla lähellä vaimoansa, että tämä saisi hyväillä häntä, suudella häntä, taputtaa hänen käsiään ja vetää häntä parrasta ja nenästä. Hän istuutui hänen polvelleen, tarttui hänen molempiin korviinsa ja sanoi: ”Suu auki ja silmät kiinni”. Mies avasi suunsa ja sulki puoleksi silmänsä ja sai pitkän ja hellän suudelman, joka värisytti koko hänen ruumistaan. Ja miehellä puolestaan ei ollut kylliksi hyväilyjä, ei kylliksi huulia, eikä kylliksi käsiä, eikä hän tuntenut voivansa palvella tarpeeksi vaimoaan aamusta iltaan ja illasta aamuun.
*
Kun ensimäinen viikko oli kulunut, sanoi hän nuorelle elämänkumppanilleen:
”Jos sinä tahdot, niin ehdotan minä, että matkustamme Parisiin ensi tiistaina. Me teemme aivan niinkuin kaksi rakastunutta, jotka eivät ole naimisissa, käymme ravintoloissa, teattereissa, varieteessä, kaikkialla, kaikkialla.”
Vaimo hypähti ilosta korkealle ilmaan.
”Voi niin! Niin! Lähtekäämme matkaan niin pian kuin mahdollista”.
Mies lisäsi:
”Mutta että emme unohtaisi sitä, niin sano isällesi, että hän järjestää myötäjäisesi, niin voin minä ottaa sen mukaani ja samalla maksaa asianajaja Papillonille.”
Vaimo vastasi:
”Kyllä minä muistan sen sanoa hänelle huomenaamulla”.
Ja mies otti hänet syliinsä alkaakseen taas rakkausleikin, joka niin kokonaan oli vallannut vaimon kuluneina kahdeksana päivänä.
Seuraavana tiistaina saattoivat appi ja anoppi tytärtään ja vävyään asemalle sanoakseen noille kahdelle nuorelle viimeiset hyvästit, ennenkuin he matkustivat pääkaupunkiin.
Appi sanoi:
”Minä vakuutan teille, että on hyvin varomatonta kulkea niin paljon rahoja lompakossaan.”
Mutta nuori asianajaja hymyili.
”Älkää huolehtiko siitä asiasta, appi, minä olen siihen tottunut. Te voitte kyllä ymmärtää, että minun ammatissani sattuu usein, että minä saan kuljettaa miljoonankin markkaa taskussani. Sillä tavalla vältämme ainakin joukon muodollisuuksia ja viivytystä. Teidän ei varmasti tarvitse huolehtia.”
Konduktööri huusi:
”Parisin matkustajat suvaitkoot astua vaunuun!”
He tulivat päätäpahkaa vaunuun, missä istui kaksi vanhaa naista.
Lebrument kuiskasi vaimolleen:
”Tämä oli suututtavaa, nyt en voi polttaa.”
Hän vastasi aivan hiljaa:
”Niin, minustakin se on hyvin kiusallista, mutta ei sinun sikarisi tähden”.
Juna vihelsi ja lähti liikkeelle. Matkalla, joka kesti tunnin, eivät he sanoneet toisilleen mitään, sillä vanhukset eivät nukkuneet.
Niin pian kuin he olivat tulleet ulos Saint-Lazaren asemalta, sanoi Lebrument vaimolleen:
”Ajattelehan, aarteeni, että me ensin menisimme boulevardille syömään aamiaista? Myöhemmin voimme tulla rauhallisesti noutamaan arkkua ja viemään sen hotelliin.”
Hän myöntyi heti:
”Niin, menkäämme ravintolaan syömään aamiaista. Onko se kaukana?”
Mies vastasi:
”Niin, ei aivan lähellä, vaan me otamme raitiotievaunun.”
Vaimo hämmästyi.
”Miksi emme mieluummin ota ajuria?”
Mies alkoi hymyillen torua häntä:
”Silläkö tavalla sinä osoitat säästäväisyyttäsi? Ajuri viiden minuutin matkalle, kuusi souta minuutissa, se ei sinua ollenkaan haittaa.”
”Se on totta”, sanoi hän hiukan hämillään.
Suuri vaunu ajoi ohi, kolmen rivissä olevan hevosen vetämänä. Lebrument huusi:
”Konduktööri! Hei konduktööri!”
Raskas vaunu pysähtyi. Nuori asianajaja työnsi vaimonsa sisään ja sanoi hänelle kiireesti:
”Istuudu vaunuun, minä menen katolle saadakseni polttaa edes yhden paperossin ennen aamiaista.
Hän ei saanut aikaa vastata, konduktööri, joka oli tarttunut hänen käsivarteensa auttaakseen häntä ylös rappusia, pukkasi hänet sisään, missä hän aivan hämmennyksissä putosi istuimelle, samalla kun hän takaikkunasta näki miehensä jalkojen kiipeävän rappuja ylös ja katoavan.
Voimatta liikuttaa itseäänhän istumaan tupakilta tuoksuvan paksun herran ja koiralta tuoksuavan vanhan rouvan väliin.
Kaikki muut matkustajat, jotka istuivat kahdessa mykässä rivissä — nuori maustekauppias, työläisnainen, jalkaväen kersantti, muuan herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit nenällä ja päässä korkea silkkihattu, jonka leveät lierit oli taivutettu kattorännin muotoon, kaksi naista, jotka istuivat kasvoillaan mahtava ja itsetietoinen ilme, joka näytti sanovan: ”Me istumme tosin täällä, mutta meillä on kotona aivan toinen asema”, kaksi nunnaa, avopäinen palvelijatar ja ruumiinkantaja — näyttivät olevan valittu kokoelma irvikuvia, kummallisten naamarien museo, kokoelma ivanmukaelmia ihmiskasvoista, kaksi riviä sellaisia naurettavia nukkeja, joita markkinoilla käytetään tauluina pallonheitossa.
Vaunun tärinä sai heidän päänsä nyökkimään, ja kasvolihaksensa värisemään; rattaiden kolina teki heidät tylsämielisiksi ja unisen ja typerän näköisiksi.
Nuori rouva istui yhä yhtä liikkumattomana.
”Miksi ei hän tullut tänne luokseni?” sanoi hän itsekseen. Epämääräinen surumielisyys valtasi hänet: ”Hän olisi hyvin voinut olla ilman tuota paperossia.”
Nunnat antoivat pysähtymisen merkin, ja niin menivät he ulos toinen toisensa jäljessä, samalla kuin he levittelivät äitelan hajun vanhoista vaatteistaan.
Vaunu lähti taas liikkeelle ja taas pysähtyi. Eräs kyökkipiika astui sisään, punaisena ja läähättäen. Hän istuutui ja asetti suuren korin ostettuine tavaroineen polvelleen. Vahva astianpesuveden tuoksu täytti yhtäkkiä vaunun.
”Tätä on pitemmältä kuin luulinkaan”, ajatteli Jeanne.
Ruumiinkantaja meni ulos, ja hänen sijalleen tuli ajuri tullihajuineen. Avopäisen naisen sijalle tuli kaupunginlähetti, jonka jalat tuntuivat hikisiltä.
Asianajajan rouvasta tuntui vastenmieliseltä, hän tunsi pahoinvointia ja oli vähällä itkeä, tietämättä miksi.
Toiset matkustajat menivät ulos, toisia tuli sisään. Vaunu ajoi alati eteenpäin pitkin loppumattomia katuja, seisoi pysäkeillä ja ajoi eteenpäin.
”Kuinka pitkältä tätä on!” sanoi Jeanne itsekseen. ”Kunhan vaan ei unohtaisi nousta pois! Tahi on hän nukkunut! Hänellä on kyllä syytä olla väsynyt viime päivien jälkeen”.
Vähitellen katosivat kaikki matkustajat. Hän jäi yksin, aivan yksin. Konduktööri huusi:
”Baugirard!”
Kun hän ei liikkunut, toisti konduktööri:
”Baugirard!”
Jeanne katsoi häntä ja ymmärsi, että se oli tarkotettu hänelle, koska vaunussa ei ollut ketään muita. Mies huusi kolmannen kerran:
”Baugirard!”
Silloin hän kysyi:
”Missä olemme?”
”Baugirardissa, tuhat tulimaista. Olen sanonut sen jo vähintäin kaksikymmentä kertaa.”
”Onko se kaukana boulevardilta?” kysyi hän.
”Miltä boulevardilta?”
”Boulevard des Italiensiltä, luonnollisesti”.
”Se on aikoja sitten mennyt ohi.”
”Voih — tahtoisitteko olla hyvä ja sanoa sen miehelleni?”
”Miehenne? Missä hän on?”
”Ylhäällä.”
”Ylhäällä. Siellä ei ole kukaan.”
Nainen teki kauhua osottavan liikkeen.
”Mitä? se ei ole mahdollista. Hän tuli sisään samalla kertaa kuin minä. Katsokaa, hänen täytyy olla siellä!”
Konduktööri vihastui.
”Kuulkaa, hyvä rouva, tästä asiasta on jo tarpeeksi puhuttu; jos kadottaa yhden miehen on kymmenen jäljellä. Jos hän on poissa, niin hän on poissa! Te löydätte kyllä toisen, niitä on kadulla.”
Kyynelet nousivat Jeannen silmiin.
”Te erehdytte, vakuutan, että erehdytte. Hänellä oli paksu salkku kainalossa.”
Konduktööri alkoi nauraa:
”Paksu salkku. Niin, sen muistankin, hän astui vaunusta Madeleine-kirkon luona. Mutta se on sama, hän on karannut luotanne, ha, ha, ha!” —
Vaunu oli pysähtynyt. Hän astui ulos ja heitti vaistomaisesti katseen vaunun katolle; se oli aivan tyhjä.
*
Hän alkoi itkeä aivan ääneen ajattelematta, että joku voisi kuulla tai nähdä häntä.
”Mitä minusta tulee? Mitä minusta tulee?” huusi hän epätoivoissaan.
Vaunuaseman tarkastaja lähestyi:
”Mitä tämä on?”
Konduktööri vastasi virnistellen:
”Se on nainen, jonka mies on karannut matkalla.”
Toinen vastasi:
”Se ei koske meitä. Tehkää velvollisuutenne.”
Hän kääntyi ja meni odotussaliin.
Rouva alkoi kulkea suoraan eteenpäin, liian hämmästyneenä ja sekavana voidakseen oikein tajuta, mitä hänelle oli tapahtunut. Mihin hän menisi? Mitä hän tekisi? Mihin hänen miehensä oli mennyt? Miten voi sellainen hajamielisyys, sellainen unohtaminen, sellainen edehdys olla mahdollista?
Hänellä oli tasan kaksi frangia mukanaan. Mihin hän kääntyisi? Yhtäkkiä tuli hän ajatelleeksi serkkuansa Barralia, joka oli alitirehtöorinä meriministeriössä.
Hänellä oli tarpeeksi rahaa voidakseen ottaa ajurin, ja hän läksi serkkunsa luo. Hän kohtasi tämän kappaleen matkan päässä talosta, hän oli menossa ministeriöön. Samoin kuin Lebrumentilla oli hänelläkin paksu salkku kainalossa.
Hän hyppäsi ulos vaunuista.
”Henry!” huusi hän.
Mies pysähtyi kummastuneena.
”Jeanne ... sinä täällä ... ja yksin? ... Mitä tämä merkitsee? Mistä sinä tulet?”
Hän änkytti silmät kyynelissä:
”Mieheni katosi hetki sitten.”
”Katosi, mistä?”
”Vaunun katolta.”
”Vaunun katolta? ... Kuinka?”
Hän kertoi serkulleen mitä oli tapahtunut.
Tämä kuunteli ja mietti hetken.
”Oliko hän aivan rauhallinen aamulla?”, kysyi hän.
”Kyllä hän oli.”
”Hyvä. Oliko hänellä paljon rahoja mukanaan?”
”Hänellä oli koko minun myötäjäiseni.”
”Sinun myötäjäisesikö? Kokonaanko?”
”Niin, aivan kaikki ... hän aikoi mennä päivällä maksamaan sille asianajajalle, joka luovutti hänelle toimistonsa.”
”Hyvä serkkuni, minä olen pahoillani, että minun täytyy sanoa sinulle, mutta nyt saattaa sinun miehesi olla matkalla Belgiaan.”
Jeanne ei ymmärtänyt häntä heti.
”Miehenikö? ...tarkotatko sinä, että ...?”
”Minä tarkotan, että miehesi on kadonnut sinun ... sinun pääomasi kanssa ... se on päivän selvä.”
Jeanne pysähtyi ja veti henkeään:
”Mutta silloin ... silloin hän on roisto!”
Hän tunsi, että häntä pyörrytti; hän heittäytyi serkkunsa rinnalle ja alkoi nyyhkyttää.
Kun sivukulkijat pysähtyivät katsomaan häntä, veti hra Barral hänet hiljaa portista sisään, asetti varovaisesti kätensä hänen vyötäisilleen ja sai hänet ylös portaista. Kun hänen palvelijansa kummastuneena avasi oven, käski hän:
”Sophie, hae ylikadun ravintolasta aamiainen kahdelle. Minä en mene tänään ministeriöön”.
Joutohetki n:o 20-21 2.12.1910.
