Kullattu pukki.
(Muinais-suomalainen, kansan suusta kuultu satu).
”Joutohetkelle”.
Jo pienenä paitaressuna oli Juhani jäänyt yksin maailmaan, kokemaan kaikkia niitä kovia kohtaloita, joita elämä kaikille, mutta varsinkin orvoille niin runsain määrin tarjoaa. Vanhempansa olivat tuonen tuville muuttaneet jo Juhanin ollessa kuuden vuoden vanha. Elämä tuntui Juhanista ensin alussa sangen katkeralta. Mierontie, kulkurielämä oli poikaparalla edessä; tuo tie, joka vie monet harhateille ja turmioon.
Tällä tavoin oli Juhanin elämästä useampia vuosia vierähtänyt. Hänestä oli kasvanut jo nuorukainen. Maailman myrskyt ja vastoinkäymiset eivät olleet hänestä jaksaneet sammuttaa luontaisia neronlahjoja. Neronsa ei myöskään ollut voinut kohottaa häntä onnensa kukkuloille, vaan yhä vaelteli hän repaleisena paikkakunnasta toiseen saavuttamatta edes kunnollista ruoka-ateriaa, vaatteista edes puhumattakaan. Usein hän ajatteli ja mietti maailman nurinkurisuutta ja sitä seikkaa, miksi hän on luotu köyhäksi ja onnettomaksi, vaikka hän sekä rikkautta että onnea niin hartaasti haluaisi saavuttaa.
Tämmöisessä mielentilassa saapui hän eräänä iltapäivänä tuntemattomaan kaupunkiin, ja kävellessään pitkin kaupungin katuja, sattui erään komean palatsin portille, jonka kahden puolen seisoi vartioita.
«Mitä toverit, seisotte siinä ja mikä on tuo tuolla portin ja puiston takaa näkyvä komea linna?» kysyi Juhani vartijoilta. «Tuolla linnassa», vastasivat vartijat, «asuu tämän valtakunnan nuori kuningas, jonka maine yli maailman kuuluu. Mahdat olla muukalainen kaukaisilta mailta, joka kysymättä et tiedä tätä linnaa ja sen asukkaita».
«Muukalainen olenkin ja pian jätän tämän kaupungin. Mutta teiltä, toverit, pyytäisin yhtä asiaa: saanko liidulla kirjoittaa tuohon portin päälle yhden rivin ennen lähtöäni», sanoi Juhani.
Vartijat neuvottelivat vähän aikaa. Mutta kun tuo pyyntö ei heidän mielestään mikään mahdoton ollut, suostuivat he siihen, ja Juhani otti liitupalan taskustaan ja kirjoitti portin päälle isoilla ja selvillä kirjaimilla: »Miksi kuninkaalla on paljon rahaa ja minulla ei yhtään?» Tämän tehtyään sanoi Juhani vartijoille hyvästit ja jatkoi matkaansa kaupungille. Myöhään illalla sai vihdoin majapaikan erään leskivaimon asuntoon.
Seuraavana aamuna kuningas aamukävelyllä ollessaan näki portin päällä tuon kummallisen kirjoituksen. Hän heti kutsutti vartijat luoksensa ja kysyi, kuka oli ollut niin rohkea, että uskalsi kirjoittaa hänen porttinsa päälle.
«Suuri herra ja kuningas», vastasivat vartijat, «se oli eräs kuljeksiva, tyhmä muukalainen, joka nuo sanat portin päälle kirjoitti».
«Se mies, olkoon muukalainen tai mikä», sanoi kuningas, «joka nuo sanat on uskaltanut kirjoittaa, ei ole ainakaan tyhmä, vaan päinvastoin. Kutsukaa tuo mies heti luokseni».
Vartijat lähtivät kiireesti hakemaan Juhania. He juoksivat kaupunkia ristiin rastiin. Viimein löysivät Juhanin leskivaimon mökistä ja selittivät kuninkaan vaatimuksen, että Juhanin oli heti saavuttava kuninkaan eteen.
«Sitä odotinkin», sanoi Juhani. «Olen valmis heti seuraamaan teitä».
Juhanin saavuttua vastaanottohuoneeseen, loi kuningas ankaran katseen vieraaseen, mutta Juhani ei tuosta säikähtänyt, vaan rauhallisena odotti, mitä kuningas suvaitsee hänelle sanoa. Muukalaisen nuorukaisen rauhallinen esiintyminen ja nerokkaisuutta osoittava käytös nähtävästi miellyttivät kuningasta.
»Sinäkö, nuorimies, olet porttini päälle kirjoittanut nuo sanat jotka aamulla siellä näin?» sanoi kuningas jonkun verran lauhtuneena.
«Olen kirjoittanut, herra kuningas», vastasi Juhani.
«En halua tiedustaa», jatkoi kuningas, »syytä siihen, mikä sai sinut kirjoittamaan, mutta tekosi oli kaikessa tapauksessa niin rohkea ja merkillinen, että se todistaa suurta nerokkaisuutta. Tahdon sen vuoksi koettaa, voitko nerokkaisuudellasi saada aikaan jotakin paljon vaikeampaa. Kuule siis, nuori mies, mitä sanon. Ainoa tyttäreni, joka sanotaan olevan kaunein naisolento maan päällä, on koko ikänsä yhdeksäntoista vuotta säilytetty yhdeksän lukon takana, eikä häntä ole koskaan kukaan nähnyt muut kuin minä, isänsä ja vanha tätinsä, joka häntä hoitaa. Hänellä on sormessaan nimisormuksensa, niin kallisarvoinen, että se maksaa puolet valtakuntani arvosta. Jos sinä, nuori mies, voit saada tyttäreni ja tuon nimisormuksen yhdeksän lukon takaa, niin annan sinulle tyttäreni puolisoksesi ja puolen valtakunnastani ja omaisuudestani. Mutta ellet sormusta saa, joudut ijäksi päiväksi tyrmään, jossa ei kuu kuule eikä päivä näe. Tehtävääsi varten saat kolme vuotta aikaa, ja rahaa saat minulta hakea tuhat markkaa vuodessa. Mene, nuorukainen, olkoon onni sinulle myötäinen».
«Koettava olen» sanoi Juhani, ja lähti ulos.
Lähes kolme vuotta on kulunut edellä kerrotusta tapauksesta. Koko ajan on Juhani asunut kuninkaan kaupungissa. Aika on kulunut hupaisesti, sillä onhan ollut rahoja kylläksi sekä syödä, juoda, että pitää kelvollista vaatteita. Joka vuosi on hän käynyt noutamassa kuninkaalta tuon luvatun tuhatmarkkasen. Mitä lähemmäksi kolmannen vuoden loppu lähenee, sitä suuremmaksi kasvaa Juhanin suru ja levottomuus, sillä vaikka kuinkakin olisi miettinyt ja, aprikoinut, ei hän ole keksinyt keinoa saada kuninkaan tyttären nimisormusta yhdeksän lukon takana olevan tyttären sormesta. Juhani melkein kaiken toivonsa oli jo kadottanut.
Tämmöisessä surullisessa mielentilassa Juhani eräänä iltapäivänä käveli pitkin kaupungin katuja ilman varsinaista päämäärää. Huomaamattansa oli hän joutunut sen leskivaimon akkunan kohdalle, jossa hän oli ensimmäisen yönsä tässä kaupungissa viettänyt. Leskivaimo, nähtyänsä Juhanin, entisen tuttavansa, alakuloisena ja surullisena allapäin, pahoilla mielin, avasi akkunansa, pisti päänsä ulos ja kysyi syytä Juhanin suruun.
Juhani selvitti sitten leskivaimolle juurta jaksain kuninkaan ankaran määräyksen, jota hänen, Juhanin on aivan mahdoton täyttää ja josta parin viikon kuluttua on seurauksena tuo onneton tuomion täytäntöönpano.
«No, poikaseni, jos sinulla isompaa syytä suruusi ei ole, niin heitä huolesi ja astu tänne matalaan majaani. Minä annan sinulle neuvon, jolla varmasti pääset asiasi perille», sanoi leskivaimo.
«Nyt», sanoi vaimo, kun Juhani oli astunut.sisälle, «sinun on heti hankittava kultanen pukki, jonka kyljessä pitää olla semmoinen luukku, josta sinä voit ryömiä pukin sisälle. Luukun tulee olla niin tiivis, ettei vieras voi aavistaa koko luukun olemassaoloa, vaan luulee pukin aivan umpinaiseksi. Sitten pitää sinun hankkia itsellesi mitä ihanin soittokone, jolla siellä pukin sisällä soittelet ihania säveliä, säveliä semmoisia, että se lumoo kaikki, jotka sitä kuulevat. Muusta kaikesta minä pidän huolen. Sinä varmasti pääset kuninkaan tyttären luokse ja saat sormuksen».
Juhani ilostui ikihyväksi. Hän aavisti nyt, että leskivaimo todella on ehkä hänen pelastajansa.
Seuraavana päivänä eräs kaupungin kultakauppias toimitti hänelle kullatun pukin, jonka kyljessä oli luukku ja jaloissa pienet rullat. Juhani hankki myöskin mitä ihanasointuisimman soittokoneen ja näiden kanssa meni leskivaimon luo.
«Hyvä on», sanoi leskivaimo, «menehän pukin sisälle ja ala soittaa niin kauniisti, että kaikki kuulijat hurmaantuvat. Minä vetelen pukkia pitkin kaupunkia ja ihmiset antavat minulle lanttia».
Juhani meni soittokoneineen pukin sisälle, ja leskivaimo aikoi vetää pukkia perässään pitkin katuja. Kaikki ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan ja ihmettelemään sitä ihanaa soittoa. Ei koskaan oltu kuultu sen veroista. Talojen katoille, kaikille rappusille ja katujen vierustoille oli kerääntynyt suuria ihmisjoukkoja, jotka kilvan antoivat lanttia leskivaimolle.
Kun leskivaimo illalla saapui kotiinsa oli hänellä lanttia ja hopearahojakin niin paljon kun kuljettaa jaksoi.
Jo useampia päiviä oli leskivaimo talutellut pukkiansa kaupungilla. Suloinen soitto oli kaikkia miellyttänyt ja hurmannut. Tuskin koko kaupungissa muusta puhuttiinkaan, kuin leskivaimon kummallisesta kultapukista ja sen lumoavasta soitosta.
Jopa kuninkaallekin oli kerrottu kultapukista, jota koko kaupunki ihailee. Oli auringonjuhlan, s.o. joulun aika, ainoa päivä jolloin kuninkaan tytär sai tulla yhdeksän lukon takaa isänsä luokse. Kuningas päätti tänä juhlapäivänä ilahduttaa tytärtään jollakin erinomaisella. Hän sen vuoksi antoi käskeä leskivaimon pukkineen luoksensa soittamaan hänelle ja tyttärellensä auringonjuhlan kunniaksi.
Kun leskivaimo saapui linnaan kuninkaan ja hänen tyttärensä luokse, ja pukki alkoi soittaa ihanimpia säveleitään, hurmaantui kuningas ja kuninkaan tytär suuresti tuohon harvinaiseen soittoon.
«Isäni», sanoi kuninkaan tytär, kun olivat hurmaannuksista tointuneet, «tiedäthän miten suuressa ikävässä aikani vietän tuolla yhdeksän lukon takana yksinäni. Pyydä leskivaimolta tuo pukki minun luokseni edes kolmeksi päiväksi soittelemaan minulle, ja lyhentämään siten ikäviä hetkiäni. Onhan nyt auringon juhla, riemun, korkean juhlan aika».
«Aivan mielelläni, rakas tyttäreni, jos vaan leskivaimo siihen suostuu», sanoi kuningas.
Leskivaimo ensin pani vastaan, selittäen pukin olevan hänelle ainoan toimeentulon lähteen. Mutta kun kuningas lupasi hänelle jokaiselta päivältä, mitkä pukki linnassa viipyi, viisikymmentä hopearahaa, suostui leskivaimo jättämään pukkinsa soittamaan kuninkaan tyttärelle.
Leskivaimo lähti kotiinsa, ja kuningas omin sylin kantoi pukin tyttärensä huoneeseen yhdeksän lukon taakse, ja pukki soitteli niitä kaikkein ihanimpia soittojaan.
Kolme päivää on kulunut. Jo lähenee aika, jolloin pukki tullaan hakemaan pois. Juhani on tällä välin kuninkaantyttärelle kertonut kaikki elämänsä vaiheet ja tunnustanut rakastavansa häntä. Kuninkaan tytär on antanut hänelle ei ainoastaan nimisormuksensa, vaan vieläpä totisen rakkauslupauksen. Heille kumpasellekin tuntui elämä ja tulevaisuus autuaalliselta ja kirkkaalta.
Kolmannen päivän iltana, kun pukin poislähtö läheni, sulkeutui Juhani pukin sisään. Kuningas tuli ja taas itse kantoi pukin pois, sekä antoi odottavalle leskivaimolle, joka alkoi vetää pukkiansa pitkin kaupungin katuja.
Kun tuo kuninkaan Juhanille antama määräaika oli kulunut loppuun, käsketti kuningas Juhanin luoksensa.
«No, nuori mies», sanoi kuningas, kun Juhani oli saapunut, «oletko saanut tyttäreni sormuksen».
«Olen, herra kuningas. Tässä se on» sanoi Juhani näyttäen sormusta kuninkaalle.
Kuningas katsoi ihmeissään Juhania.
«Miten olet voinut päästä tyttåreni luo, jonne kukaan ei vielä ole päässyt ennen sinua?»
«Sehän oli aivan helppoa, herra kuningas itse sylissään minut sinne kantoi» sanoi Juhani.
Kuningas käski tyttärensä toisesta huoneesta, ja kysyi häneltä miten tuo nuorukainen oli voinut saada sormuksen.
«Isäni», sanoi tytär onnellisena. «Itse annoin sormukseni hänelle, silla tätä nuorukaista minä rakastan ja tahdon tulla hänen puolisoksensa».
Kuningas vei tyttärensä Juhanin luo, ja pani tyttärensä käden Juhanin käteen. »Ottakaa sitten toisenne, ja olkoon sallimus teille suosiollinen. Tähän suostumiseen velvoittaa minua kuninkaallinen sanani ja tyttäreni onni», sanoi kuningas.
Muutama päivä sen jälkeen vietettiin linnassa Juhanin ja kuninkaan tyttären loistavat häät, joihin oli kutsuttu kaikki valtakunnan asukkaat. Tämän sadun kertojakin oli tuossa juhlassa saapuvilla, ja puolestaan yhtyi toivottamaan onnea nuorelle parille.
I. M.
Joutohetki n:o 22-23 23.12.1910.
