Hopeavuoren haltija.
(Kansantarina Nurmijärveltä.)
Kuuntelin usein pahaisna paitaressuna vanhuksien kertomuksia kummallisista haltijoista, joita ennen heidän tarinainsa mukaan oli ollut kaikkialla. Useimmat tarinat olen jo, ikävä kyllä, unhottanut melkein kokonaan, mutta on yksi, jota en milloinkaan saata mielestäni kadottaa. Tämä tarina on hyvin vanha, jo niiltä ajoilta, jolloin kotikylääni, Kytäjarvelle, ensimäiset asukkaat siirtyivät.
Suomenlahden rantamilta kerrotaan lähteneen eräänä kirkkaana kevättalven päivänä muutamia erämiehiä metsästysretkelle sisämaahan. Kauan harhailtuaan synkkiä saloja saapuivat he viimein kotikyläni kallioisille seuduille. Ei ollut kukaan ennen heitä samoillut näitä maita.Tänne päättivät eksyksiin joutuneet metsästäjät jäädä kesää odottamaan. Rakennettuaan ensin havumajan itsellensä sankkaan kuusistoon, viettivät yksinäiset metsänkävijät aikansa metsästyksellä, aikoen kesän saavuttua palata takaisin kotiseuduilleen.
Tuli kevät ja sen jälkeen kesä, mutta miesten kotiin palaamisesta ei tullut mitään. Toiset ajatukset olivat täyttäneet miesten mielen. He olivat risteillessään saloja ja kallioita tulleet huomaamaan, että nämä maat kätkevät suuria rikkauksia. Erämiehet tutkivat tarkemmin vuoria ja soraharjanteitä ja huomasivat silloin, että eräs rapakallio sisälsi hopeata jokseenkin suuressa määrässä. Nyt he eivät enään ajatelleetkaan palaamista, vaan päättivät jäädä pitemmäksi aikaa tänne erämaiden keskelle ja perustaa itselleen hopeakaivannon. Muutamia miehiä joukosta lähetettiin hakemaan työkaluja kotipuolelta. Jonkun ajan kuluttua palasivat toverit, ja nyt heti piti heidän ryhtyä särkemään kallioita.
Kumeasti kajahteli metsämiesten vieritellessä kiviä kallion alla olevaan suohon. Kummeksien outoa jyskettä pakenivat metsäneläimet syvemmälle sydänmaahan. Iloisella mielellä ajattelivat metsänasukkaat tulevaisuuttaan.
Mutta silloin tapahtui ihme, joka kokonaan muutti miesten mielen. Vuorenhaltija oli kuullut kummalliset äänet ja vimmatulla kiireellä riensi hän keskeyttämään naapuriensa aikeet. Hirmuinen olisi ollut silloin erämiesten loppu, ellei Ukko, taivaan jumala, olisi tullut rakentamaan sovintoa miesten ja haltijanvälille. Metsästäjät saivat nyt luvan etsiä metalleja, sillä ehdolla, että he vannoisivat valan, joka velvoittaisi heitä elämään rehellisesti ja tekemään työtä jokapäiväisen leipänsä edestä.
Viimein suostuivat erämaan uudet asukkaat näihin ehtoihin, ja sopu mitä herttaisin vallitsi miesten ja haltijan välillä pitkät ajat. Mutta tapahtui sitten kerran, että eräjoukonjohtaja kyllästyneenä yksinäiseen elämäänsä päätti käydä katsomassa synnyinseutujaan. Saavuttuansa omaistensa luokse kertoi hän heille miesten vaiherikkaat elämäntarinat. Vielä hän innostuneena kertoi vuorenhaltijasta, haltijan rikkauksista ja heidän välillään vallitsevasta sovusta. Kaikki, jotka kuulivat nämä kertomukset, valtasi omituinen halu päästä näille seuduille nauttimaan siitä onnesta, joka oli tullut heidän omaistensa osaksi. Eräjoukonjohtajan opastamana lähtivät he retkeilemään hopeakaivannolle ja saapuivat vihdoin onnellisesti perille.
Mutta heti, ennen kuin uudet tulokkaat vielä olivat ehtineet ryhtyä työhönsä, heräsi joukon johtajassa halu saada palkkio neuvoistansa. Hän ehdotti heimolaisilleen, että he antaisivat »kymmenykset» työnsä tuloksista hänelle. Turhaan hänen toverinsa muistuttivat häntä niistä välipuheista, joita hän rehellisesti oli sanonut noudattavansa. Ei välittänyt mies mistään; ei muistanut hän edes valaansa, jonka oli vannonut edessä julkisen Jumalan.
Vielä kehoitti haltijakin miestä luopumaan pyyteistään, mutta turhaan; hän pysyi päätöksessään. Silloin langetti haltija riiteleville tuomion, jossa hän uhkasi hukuttaa heidät kaikki, jollei pikaista parannusta tapahdu. Armoa anomatta, rikostaan tunnustamatta pysyi onneton miesvakaumuksessaan, ja niin saattoi hän itselleen ja tovereilleen kauhean kuoleman. Seuraavana päivänä, kun miehet riidellen menivät työhönsä, johti haltija kaivokseen vesivirran, joka niin huimaavaa vauhtia täyttisen, ettei kenkään siellä olleista voinut pelastautua.
Sinne jäivät sekä syyllinen että syyttömät odottamaan Herran suurta päivää. Monta päivää on noussut ja laskenut tämän tapauksen jälkeen, vuosi vuoden jälkeen on siirtynyt unholaan, siirtyneet ovat vuosisadatkin; mutta aina yhtä himmeänä väikkyy kansan mielessä tarina erämiehistä ja Hopeavuoren rehellisestä haltijasta.
Hugo Karinen.
Kotiseutu 1/1911.
