Toisen talon valo.
Kirj. Luigi Pirandello
Italiankielestä suom. L. K.
Oli sunnuntai-ilta: hän oli juuri palannut pitkältä kävelyltänsä.
Hän, Tullio Buti, oli vuokrannut tämän huoneen noin pari kuukautta sitten. Talon emäntä, rouva Nini, hyväntahtoinen vanhus ja hänen tyttärensä, rauhoittunut vanhapiika, eivät koskaan nähneet häntä, sillä hän lähti aamulla aikaiseen ja palasi illanmyöhällä: he tiesivät, että hän oli virkamies oikeusministeriössä ja että hän oli myös asianajaja: eivätkä muuta tienneetkään.
Hänen vaatimattomasti kalustetussa ahtaanpuoleisessa huoneessaan ei ollut mitään, joka olisi ollut ominaista hänelle, tai jota olisi painanut erikoisleiman asukkaasta: näytti siltä kuin tahtoisi hän pysyä täällä vieraana, kuten hotellihuoneessa. Hän oli pannut liinavaatteensa matka-arkkuunsa: seinillä, huonekalujen päällä ei mitään hänestä muistuttavaa: ei pieniä tarvekapineita, ei kirjoja, ei valokuvia, ei mitään: ei koskaan pöydällä avattua kirjekuorta, ei luettua sanomalehteä, ei koskaan tuoleilla mitään vaatekappaleita, ei käytettyä kaulusta, ei nenäliinaa, ei kaulahuivia, ei koskaan mitään, joka todistaisi, että hän tunsi olevansa täällä kuin kotonansa.
Ninit, äiti ja tytär, pelkäsivät, ettei hän pysyisi heillä kauan. He olivat kerran koettaneet vuokrata pois tuota huonettansa. Monet eivät tulleet sitä katsomaan: ei kukaan huolinut sitä ottaa. Tosinhan se ei ollut ei mukava eikä erittäin iloinenkaan, olihan siinä vaan yksi ainoa akkuna ja siitä näköala ahtaalle kadulle: akkunasta ei juuri koskaan tullut ei valoa eikä ilmaa, sillä vastapäätä oleva talo esti auringon koskaan sisään paistamasta. Äiti ja tytär tahtoivat korvata kaiken tuon ystävällisyydellään ja hellällä huolenpidollaan: he olivat häntä odotellessaan paljon suunnitelleet ja valmistelleet: — Näin me teemme ...näin sanomme... — " sitä ja tätä: varsinkin tytär, Clotildina, oli ilman minkäänlaisia tarkoituksia aivan loppumattomiin miettinyt ystävällisiä lauseparsia, joita hänelle sanoisi. Mutta mitä oli tehtävä, ellei hän koskaan näyttäytyisi?
Kenties, jos olisivat hänet nähneet, olisivat heti huomanneet, että heidän pelkonsa oli perätön. Tämä synkkä, pimeä huonepahanen. jota vastapäätä oleva talo varjosti, sopi täydellisesti yhteen asukkaan mielentilan kanssa.
Tullin Buti kulki aina tietänsä yksin, eikä ollut hänellä edes seuralaisinaan kaikkein yksinäisimpien tavallisia tovereita: sikaria ja keppiä. Kädet syvällä takin taskussa, hartiat painuneina, lakki silmille vajonneena, kulki hän ja näytti sydämessään kantaman katkerinta vihaa elämää kohtaan.
Virastossaan ei hän koskaan vaihtanut sanaakaan kenenkään kanssa; virkatoverit eivät vielä olleet oikein perillä siitä, oliko häntä verrattava pöllöön, vaiko karhuun.
Ei kukaan ollut koskaan nähnyt hänen iltasin menevän kahviloihin: monet päinvastoin huomasivat hänen pelokkaana karttavan vilkasliikkeisiä ja hyvin valaistuja katuja, ja piiloutuvan pitkien ja yksinäisten katujen varrella olevien korkeiden rakennusten varjoon, yksinpä kiertävän sitäkin pientä valokehää, jonka lyhdyt muodostivat katukäytävälle. Mutta ei mikään ajattelematon liike ei pieninkään kasvojen ilme, ei silmien odottamaton mätkähdys eikä huulten värähdys koskaan ilmaissut niitä ajatuksia, joihin hän oli vajonnut, sitä katkeraa tuskaa, jonka hän sulki itseensä. Tämä katkera tuska ja synkät ajatukset, olivat painaneet leimansa koko hänen olemukseensa. Se hävitystyö, jonka ne olivat mahtaneet tehdä hänen sielussaan, oli huomattavin kirkkaiden silmien yksitoikkoisen tutkivassa katseessa, murtuneiden kasvojen luonnottomassa kalpeudessa, ja hoitamattoman parran liian aikaisessa harmaantumisessa.
Tullio Buti ei kirjoittanut itse eikä vastaanottanut koskaan mitään kirjeitä; ei lukenut sanomalehtiä, ei pysähtynyt eikä kääntynyt koskaan katsomaan mitään, joka kaduilla tapahtui ja joka muiden uteliaisuutta kiihoitti; ja jos sade joskus yllätti hänet, kulki hän edelleen kuten tavallisesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Miksi hän näin eli ja oli, ei tiedetty. Kenties ei hän itsekään sitä tiennyt. Hän vaan oli ... Kenties hän ei edes tullut ajatelleeksi, että voisi olla toisin ja että toisin ollen voisi vähemmän tuntea ikävän ja katkeruuden taakkaa. Hänellä ei ollut koskaan ollut lapsuutta: hän ei ollut koskaan ollut nuori. Ne julmat kohtaukset, joiden todistajana hän oli ollut kodissaan aina hennoimmasta lapsuudestaan, isän raakuuden ja väkivaltaisuuden takia, olivat poisjuurittaneet hänen mielestään jokaisen elon idun. Äiti kuoli nuorena miehensä kovakouraisen kohtelun seurauksista, perhe hajosi: sisaresta tuli nunna, veli karkasi Amerikaan; hänkin pakeni kotoaan, harhaillen ympäri, uskomattomilla ponnistuksilla oli hän ylläpitänyt itseään ja pyrkinyt ylöspäin, kunnes oli saavuttanut tämän aseman. Nyt ei hän enää kärsinyt. Näytti siltä, kuin hän vieläkin kärsisi: mutta hänestä oli sammunut tuskankin tunto. Näytti, kuin olisi hän aina ajatuksiin vaipuneeim; mutta ei, hän ei edes ajatellut enää. Hänen mielensä oli vajonnut jonkunlaiseen yksitoikkoiseen tylsyyteen, niin että hän tuskin tunsi enää katkeruutensa suuruutta. Kulkiessaan illoin yksinäisiä katuja, laski hän kuinka paljon katulyhtyjä oli: muuta ei hän tehnyt, tai tarkasteli hän omaa varjoansa tai kuunteli askeltensa kaikua tai pysähtyi joskus huviloiden puutarhojen ääreen katselemaan sypressejä, jotka olivat vakavat ja suljetut kuten hänkin, synkemmät synkkää yötä.
Tänä sunnuntaina, väsyneenä pitkältä lävelyltänsä Via Appiaanticalla, päätti hän vastoin tapojansa palata kotiin. Oli vielä liian aikaista mennä illalliselle. Hän oli odottanut huoneessaan, että päivä päättyisi ja illallisen hetki saapuisi.
Nineille, äidille ja tyttärelle, oli se suuri, mieluinen yllätys. Niin, Clotildina yksinpä hykersi käsiäänkin. Mitä niistä monista edeltäpäin ajatelluista ystävällisistä lauseparsista oli hänen ensiksi käytettävä? Mitä huolenpitoa ensiksi osoitettava? Äiti ja tytär neuvottelivat: yht’äkkiä Clotildina hypähti ja löi otsaansa. Niin, Jumalan tähden, edes tulta! Tuli toki ensiksi viedä hänelle lamppu, tuo hyvä lamppu, jota yleensä ei pidetty käytännössä ja jonka kiiltävää kupua koristivat maalatut unikot. Hän sytytti sen ja meni kainosti koputtamaan vuokralaisen ovelle.
— Saanko luvan? Valoa ...
— Ei, kiitos, — vastaa Buti. — Menen heti.
Vanhapiika tekee teeskennellen liikkeen, luo silmänsä alaspäin, ikäänkuin vuokralainen olisi sitä näkemässä ja virkkaa vielä:
— Minulla on lamppu täällä … Ett'ette tarvitseisi olla pimeässä …
Mutta Buti vastaa yksitoikkoisesti:
— Ei kiitos.
Hän oli istuutunut pienelle sohvalle pöydän taa ja tuijotti silmää räpäyttämättä hämärään, joka vähän kerrassaan tiivistyi huoneessa, sillävälin kuin ikkunaruuduilla vielä välähti katoavan päivän viimeinen surullinen heijastus.
Kuinka kauan oli hän tässä asennossa, liikkumattomana, tuijottavin silmin, ajattelematta, huomaamatta hämärää, joka jo pimeytenä oli kietoutunut hänen ympärilleen?
Yht’äkkiä hän näki. Hämmästyneenä nosti hän katseensa. Niin. Huone oli äkkiarvaamatta valaistu; sitä valaisi lempeä valo, joka näytti tulleen kuin salaperäisen henkäyksen puhaltamana.
Mitä se oli? miten se oli tullut? Kas, niin ... toisen talon valo; juuri nyt sytytetty vastapäätä olevassa talossa: elämän henkäys, joka tunkeutui valaisemaan pimeää, tyhjää, autiota hänen olemuksessaan...
Hän jäi hetkeksi ihailemaan tuota valoa, kuin jotakin omituisen ihmeellistä: ahdistava tuska puristi hänen kurkkuaan, havaitessaan, miten lempeän hyväilevästi valo laskeusi hänen vuoteelleen, tuoleille, jo tässä, hänen kalpeille pöydällä lepääville käsilleen. Tämän tuskan mukana sukelsi esiin muisto hänen hajonneesta kodistaan, painostavasta lapsuudestaan, äidistään, ja hänestä tuntui kuin aamunkoiton, kaukaisen aamun koiton kajastus nousisi esiin hänen sielunsa yössä. Hän nousi, meni ikkunan luo, ja salaa katseli sinne, vastapäätä olevaan taloon, josta hänelle tuli valo.
Hän näki pienen perheen kokoontuneena pöydän ympäri: kolme lasta ja isä istuen, seisaallaan vielä äiti, koettaen — kuten hän voi päättää hänen liikkeistään — rauhoittaa kahden suuremman lapsen kärsimättömyyttä, jotka kalistivat lusikoitaan ja liikkuivat tuoleillaan. Nuorin liikutteli kaulaansa ja käänteli vaaleata päätänsä: nähtävästi olivat panneet kaulaliinan liian tiukalle: mutta jos äiti olisi kiiruhtanut ja antanut hänelle liemen aikaisemmin ei hän kentiesi olisi tuntenutkaan enää kaulaliinan kiristävän. Kas, kas vihdoinkin millä ahneudella hän rupesi syömään koko lusikan pisti yht’aikaa suuhunsa... Ja isä lautaseltaan nousevan höyryn keskeltä hymyili. Nyt istuutui äitikin, aivan vastapäätä … Tullio Buti aikoi aivan vaistomaisesti vetäytyä pois, nähdessään, että hän nosti katseensa akkunaan päin: mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, ett’ei häntä pimeästä voitu nähdä. Ja siihen hän jäi katselemaan tuon perheen illallista, unohtaen omansa kokonaan.
Siitä päivästä lähtien hän aina joka ilta, lopetettuaan työnsä virastossaan, siihen sijaan, että olisi tehnyt tavanmukaisia yksinäisiä kävelyjään, Palasi kotiin; hän odotti joka ilta, että toisen talon valo kirkastaisi hänen huoneensa hämärää ja istuutui sitten ikkunan viereen, kuten kerjäläinen nauttimaan loppumaton tuska rinnassaan tuosta rakkaasta ja suloisesta sydämmellisyydestä, tuosta perheonnesta, josta muut nauttivat ja joka oli hänenkin osakseen tullut jonakin harvana rauhan iltana, jolloin äiti … hänen äitinsä ... kuten tuo tuolla vastapäätä ...
Ja hän itki. Niin. Tämän ihmeen sai aikaan toisen talon valo. Tuo yksitoikkoinen synkkyys, jonka vallassa hänen mielensä oli ollut vuosikausia katosi tuon suloisen valon vaikutuksesta.
Tullio Buti ei ollenkaan ajatellut, mitä outoja epäilyksiä hänen pimeässä olemisensa herättäisi talon emännässä ja tyttäressä. Kaksi kertaa oli Clotildana hänelle valoa tarjonnut, turhaan. Hän olisi edes kynttilän sytyttänyt! Ei edes sitäkään. Oliko hän sairas? Clotildina, tuodessaan toisen kerran valoa, oli oven takaa uskaltanut kysyä lempeällä äänellä. Hän oli vastannut: — Minun on hyvä näin: ... Lopulta, ... mutta, hyvä jumala, sehän on anteeksiannettavaa! — ... oli Clotildina tirkistänyt salaa avaimen reijästä ja ihmeekseen oli hänkin huomannut vuokralaisen huoneessa heijastuksen vastapäätä olevan talon valosta, Mascien kodista, ja hän näki, miten vuokralainen ikkunan ääressä hartaana katseli sinne, juuri Mascien huoneisiin... Ja Clotildina oli kiiruhtanut äidilleen tlmaisemaan suuren löytämänsä selvityksen: — Hän on rakastunut Margheritaan, Margherita Masciin! rakastunut!
Muutamana iltana sen perästä Tullio Buti taas seistessään katsomassa, näki ihmeekseen, että siihen huoneeseen, jossa perhe tavan mukaan oli illallisella — tänä iltana ilman isää — astui hänen asuntonsa vanha emäntä tyttärineen ja että heidät otettiin vastaan kuin ystävät konsanaan. Mutta hetkisen kuluttua Tullia Buti yhdellä hyppäyksellä vetäysi pois ikkunasta, hämillään, ahdistuksen valtaamana. Äiti ja pienokaiset olivat kohottaneet katseensa ja tarkastivat hänen ikkunaansa: epäilemättä nuo kaksi olivat alkaneet puhua hänestä. Ja nyt? Nyt kenties kaikki oli lopussa! Seuraavana iltana tuo äiti, tai hänen miehensä, tietäen että vastapäätä olevasta huoneesta oli hän salaperäisesti hämärässä, panivat ikkunaverhot eteen, ja siitä hetkestä lähtien ei hänen huoneeseensa enää tulisi tuo valo, josta hän eli, tuo valo, joka oli hänen viaton nautintonsa, hänen lohdutuksensa ...
Mutta niin ei käynytkään. Tuona samana iltana, sittenkun valo vastapäätä olevassa talossa oli sammunut ja hän jäätyään hämärään ja odotettuaan vielä hiukan, että perhe olisi ennättänyt mennä levolle, avasi varovaisesti ikkunansa ilmaa vaihtaakseen, huomasi hän vastapäätä olevan ikkunankin avatuksi; vähän myöhemmin huomasi hän (ja hänet valtasi pimeässä pelonsekainen vavistus) akkunassa naisen, luultavasti uteliaana sen johdosta, mitä Ninit, äiti ja tytär, olivat hänestä sanoneet.
Nuo kaksi korkeata rakennusta, joiden ikkuna-silmät avautuivat niin lähellä toinen toisiaan, estivät ylhäältä taivaan kirkkaan kaistaleen ja alhaalta maan mustan viirun näkymästä; ne rakennus-kasarmit eivät koskaan sallineet auringon säteen eikä kuun hopeisen hohdon tunkea sisään. Siis hän tuolla vastapäätä oli vaan häntä varten tullut ikkunaansa, sillä nähtävästi oli hän huomannut, että hän, Buti, oli tullut pimeään ikkunaansa. Pimeässä he tuskin voivat tuntea toisiaan. Mutta hän tiesi jo ammoin sitten, että nainen oli kaunis, tunsi hänen liikkeidensä sulon, hänen mustien silmiensä hehkun, hänen puna-huultensa hymyilyn ... Enemmän kuin koskaan ennen, hän tällä kertaa tunsi tuskaa, hämmästyksestä, joka valtasi hänet kokonaan ja muutti hänen hengityksensä sietämättömän levottomaksi; hänen täytyi käyttää kaikki voimansa ollakseen vetäytymättä pois ikkunasta, odottaakseen, että hän tuolla vastapäätä ensiksi poistuisi. Tuo unelma rauhasta, rakkaudesta, suloisesta sydämmellisyydestä, josta hän oli kuvitellut tuon perheen täytyvän nauttia ja josta hänkin oli saanut heijastuksen nauttiakseen, se katoaisi, jos tuo nainen salaa pimeässä tuli ikkunaan jonkun vieraan takia ... Mutta eikö hän juuri ollut tämä vieras? Mutta nainen ennenkuin hän poistui, ennen kuin hän sulki ikkunansa, kuiskasi: — Hyvää yötä!
Mitä ihmeellistä olivatkaan mahtaneet nuo kaksi naista, joiden huoneen hän oli vuokrannut, kertoa hänestä, joka niin oli kiihoittunut ja herättänyt tuon naisen uteliaisuutta? Minkä omituisen, pakottovan vetovoiman oli häneen jättänyt hänen suljetun elämänsä salaperäisyys, siinä määrin, että hän jo ensi kerralla kuultuaan hänestä, jätti pienokaisensa, pitääkseen hänelle seuraa? Niin, vastapäätä toisiaan, vaikka välttivät toisiinsa katsomatta, ja olivat olevinaan ikkunassa ilman mitään tarkoitusta; kumpikin, kumpikin — hän oli siitä varma — tunsivat saman oudon väristyksen, saman pimeässä heidän välillään lainehtivan sähkövirran. Kun hän myöhään illalla sulki ikkunansa, oli hänellä varmuus, että seuraavana iltana valojen sammuttua he taas olisivat toisiaan vastapäätä. Ja niin kävikin.
Siitä lähtien Tullio Buti ei enää huoneessaan odottanut toisen talon valoa: hän päinvastoin odotti kärsimättömyydellä, että tuo valo sammuisi.
Rakkauden ennen kokematon intohimo leimahti polttavana, peloittavana tuon niin monta vuotta elämän ulkopuolella eläneen miehen sydämessä, ja kietoi, veti, syöpyi tuon naisen houreeseen. Samana päivänä, jolloin Tullio Buti nimitti pois Ninien huoneesta, levisi räjähtävän pommin tavoin uutinen siitä, että vastapäätä olevan talon kolmannessa kerroksesta oleva ruova Masci oli jättänyt miehensä ja kolme lastansa.
Huone, jossa Buti oli neljä kuukautta asunut jäi tyhjäksi: vastapäätä oleva huone, jonne perhe tavan mukaan joka ilta kokoontui illalliselle, jäi muutamiksi viikoiksi pimeäksi. Sitten valo taas syttyi valaisemaan tuota synkkää pöytää, jonka ympärillä onnettomuuden murtama isä istui lapsineen, katsellen heidän hämmästyneitä kasvojaan. He eivät uskaltaneet kohottaa katsettaan ovea kohti, josta äidin oli tapana joka ilta tulla höyryävän liemimaljan kanssa. Tuo synkän pöydän yli sytytetty valo kirkasti taaskin lempeästi vastapäätä olevan tyhjän huoneen.
Mahtoivatkohan Tullio Buti ja hänen rakastettunsa muutamia kuukausia julman huoreensa jälkeen muistaa heitä? Eräänä iltana hämmästyneet Ninit näkivät eteensä ilmaantuvan entisen kummallisen vuokralaisensa murtuneena ja tuskan leimaamin kasvoin. Mitä tahtoi hän? Huonetta, jos se vielä oli vuokraamatta! Ei, ei itselleen, ei itselleen .... ei siellä asuakseen! tullakseen vain yhdeksi tunniksi, edes hetkiseksi joka ilta, salaa! oi, säälistä, säälistä tuota äitiraukkaa kohtaan, joka tahtoi nähdä kaulaa lapsensa, mutta olla itse huomaamatta! He ryhtyisivät kaikkiin varovaisuus toimenpiteisiin: he pukeutuisivat valepukuihin; he valitseisivat joka ilta hetken, jolloin ei kukaan kohtaisi heitä portaissa: hän maksaisi kaksin-, jopa kolminkertaisen vuokran tuosta yhdestä ainoasta hetkestä…
Ei: Ninit eivät tahtoneet suostua: vasta sitten, kun huone yhä oli vuokraamatta, suostuivat he, että joskus ... mutta, Herran tähden, sillä ehdolla vaan, ettei kukaan heitä huomaisi! … joskus, joskus harvoin ...
Seuraavana iltana, kuten kaksi varasta, he saapuivat: he astuivat melkein korisevin rinnoin tuohon pimeään huoneeseen ja odottivat, että toisen talon valo kirkastaisi vielä sen.
Siitä valosta tuli heidän nyt elää, näin, kaukaa.
Kas nyt!
Mutta Tullio Buti ei ensin voinut sitä sietää. Miten jäätävän kylmältä se hänestä tuntuikaan, miten purevalta, miten syyttävältä, värittömältä. Nainen päinvastoin, nyyhkytyksin, jotka tarttuivat hänen kaulaansa, joi tuota valoa, kuten kuoleva, jonka kurkku on kuivettunut, syöksyi ikkunan luo, painaen nenäliinaa kovasti suutaan vasten. Hänen pienokaisensa,... hänen pienokaisensa, tuolla … kas ... pöydän ääressä, tietämättä ...
Tullio Buti kiiruhti tukemaan häntä ja molemmat jäivät siihen, ikäänkuin kiinninaulattuina lattiaan, vakoilemaan, katselemaan.
Helsingin Sanomat 4.1.1910.
