Maxim Gorkij.
Elämän edessä.
Ankaran ja tuiman elämän edessä seisoi kaksi ihmistä, joista molempia hän oli pettänyt. — Mitä te odotatte minulta, kysyi hän heiltä. Ja toinen heistä vastasi matalalla äänellä:
»Sinun kauheat ristiriitaisuuksesi ovat minusta vastenmielisiä; sieluni koettaa turhaan tunkea läpi olemisen tarkoituksen ja mieleni vaeltaa epävarmuuden pimeydessä. Järkeni sanoo minulle kuitenkin, että ihminen on luomiskunnan korkein olento ...»
»Mitä vaadit minulta?» keskeytti tuo järkähtämätön elämä.
»Vaadin onnea! .... Ja voidakseni tätä saavuttaa, täytyy minun sovittaa nuo molemmat, vastakkaiset perussäännöt, jotka jakavat sydämeni kahtia, minun täytyy sovittaa, minun »minä tahdon» sinun, »sinun täytyy» kanssa.
»Sinun tulee yksinomaan toivoa sitä, mitä sinun täytyy minulle tehdä,» vastasi elämä tylysti.
»En tahdo, en voi tahtoa olla sinun uhrinasi!» huudahti ihminen. »Minä tahtoisin hallita sinua ja minä olen pakoitettu elämään sinun lakiesi ikeen alla. Minkätähden?»
»Älä puhu niin henkipontisesti !» sanoi toinen, joka oli asettunut elämää lähemmälle. Mutta luomatta mitään huomiota näihin sanoihin, jatkoi toinen:
»Pysyn kiinni siinä, että minulla on oikeus elää toivomusteni kanssa sopusoinnussa. Minä en tahdo olla lähimmäiseni veli enkä orja pakosta, tahdon olla hänen veljensä tai orjansa oman mieleni mukaan, noudattaen ainoastaan omaa tahtoani. En tahdo, että yhteiskunta käyttää minua kuten kuollutta kiveä onneni vankiloita rakentaaksensa. Olen ihminen, olen sielu, olen järki ja minun täytyy olla vapaa.»
»Seis!» sanoi elämä kylmästi hymyillen. »Olet paljon puhunut ja kaikki, minkä vielä tahtoisit lisätä, tunnen jo edeltäpäin aivan hyvin. Pyydä vapauttasi! Miksi et sitä koeta voittaa? Rupea minun kanssani taisteluun! Käy voittoon! Tule herrakseni ja minä olen oleva sinun orjasi. Sinä näet, miten rauhallisesti minä aina alistun voittajien alaiseksi. Mutta täytyy ensin voittaa! Luuletko, että olet kykenevä ryhtymään taisteluun kanssani vapautuaksesi orjuudestasi! Oletko varma, että saat voiton minusta. Luotatko omaan voimaasi?»
Ja ihminen vastasi alakuloisesti: »Olet saattanut minut sisälliseen taisteluun oman itseni kanssa; olet teroittanut arvostelukykyäni, joka, kuten miekan kärki, nyt tunkee sieluni syvyyteen ja tappaa sen».
»Puhu rohkeammin eläkä ruikuta», keskeytti hänen kumppalinsa.
Mutta ihminen jatkoi:
»Oi, jospa tiranniutesi soisi minulle hiukan lepoa! Anna minun nauttia hieman onnea!»
Elämän kasvoille levisi uusi hymy aivan kuin jään kirkas kiilto ja hän lausui:
»Sanoppas, kun käännyt puoleeni, teetkö vaatimuksen, vaan pyydätkö armosta?»
»Pyydän armosta», vastasi ihminen kuin kaiku.
»Pyydät kuin aito kerjäläinen ainakin, mutta tiedä, ihmisparka, ettei elämä anna almuja. Ja sitte, muista, että vapaa olento — mitään pyytämättä — itse ottaa minun lahjojani. Sinä olet vaan minun tahtoni orja. Se yksin on vapaa, joka tietää luopua kaikista mieliteoistaan antautuaksensa tykkänään itsevalitsemansa tarkoitusperän palvelukseen. Oletko minua käsittänyt? Ja nyt, mene!»
Ihminen oli ymmärtänyt ja ryömi — kuten tottelevainen koira — elämän jalkojen edessä, kahmiaksensa murusia hänen juhla-aterioistaan.
Silloin kääntyivät tuiman elämän totiset kasvot toista kohti, joka ei vielä ollut puhunut mitään hänen kanssaan ja jonka karkeissa kasvojen piirteissä hyvyys kuvastui.
»Mitä sinä pyydät?»
»En pyydä mitään, minä vaadin.»
»Ja mitä sitte?»
»Missä on oikeus? Anna se minulle. Osaan sitte ottaa kaiken muun ... nykyään minä vaan vaadin oikeutta. Olen odottanut kauan, kärsivällisesti, tuskallisesti, yölläkään levähtämättä! Olen odottanut ... mutta nyt on tunti tullut! Missä on oikeus?»
»Ota se!» vastasi järkähtämätön elämä.
Koitar - työväen kalenteri 1905.
