Sillin kalastus Norjan etelärannikolla.
Kirj. Jacob Hilditch.
Meidän aikoinamme harjotetaan joka vuosi ensimäisinä talvikausina melkoista sillin kalastusta Kristiaanian vuonon edustalla Hvalerista idässä Jomfrumsahaan ja Risöriin saakka lännessä, mutta ennen olivat asiat toisin. Ei ole pitkiäkään aikoja siitä, kun näissä vesistöissä tavattiin tuskin ainoatakaan silliparvea koko vuonna ja asukkaat saivat tyytyä tavalliseen kalastukseen, jota harjotettiin rysillä, koukuilla, pienillä verkoilla ja reimillä.
Nyt on oloissa tapahtunut suuri muutos. Nyt pitävät nuoret miehet luonnollisimpana asiana maailmassa sitä, että joka vuosi kalastetaan silliä marraskuun lopusta lähtien uuden vuoden alkupuolelle saakka, vaikka vanhat ukot eivät väsy muistuttamasta, kuinka vähän silliä saatiin heidän nuoruutensa aikana, kun joku vaivainen silli tarttui koukkuun ja verkoista saatiin joitakin pieniä sillejä. Siihen aikaan oli rannikko Listeristä länteen päin paras kalastuspaikka, mutta nyt kun maailma kääntynyt nurin; nyt tulevat listerilaiset tänne kalastamaan — kaikki käy hullusti. Mutta talon vanha ukko kertoo vapisevalla äänellään, kuinka hänen isälleen oli sattunut useita kertoja, että sillit olivatkin katsoneet hyväksi olla tulematta, vaikka ne monena vuonna perätysten olivat säännöllisesti vierailleet näissä vesissä. Tiiviiltä hopeajuovalta olivat ne näyttäneet meressä, kun ne olivat tulleet, niiden perästä oli tullut valaita ja niiden yläpuolella oli lennellyt äärettömiä parvia kalalokkeja ja muita merilintuja.
Tosi seikka on kuluminkin, että nykyään harjoitetaan joka vuosi säännöllisesti melkoista sillin kalastusta näillä seuduin, vaikka v. 1820 kerrotaan eräässä kirjassa, ettei kukaan niissä seuduin harjoita kalastusta säännöllisesti elinkeinonaan, ainoastaan jotkut köyhät rannikkolaiset koettavat muun puutteessa hankkia sillä elatustaan.
Meidän aikoinamme on näissä seuduissa keväästä syksyyn saakka maalle vedettyinä tuhansittain kalastajain pursia, samalla aikaa kun niiden omistajat viettävät huoletonta elämää, turvallisesti luottaen talven sillinsaaliiseen.
”Katsokaas, se on Golfivirran ansio”, sanoo vanha Larsen, ”Golfivirta on muuttanut suuntaansa ja kulkee nyt itään päin ja sillit seuraavat lämpimän virran mukana. Vai luuletteko, että olisimme saaneet näin lauhkeita talvia ja että silliparvet olisivat tulleet tänne, aivan kuten lännenpänä, jollei Golfivirta olisi lähtenyt hiukan kiertämään?”
Tämä Larsenin selitys saa olla sinänsä; eihän hänen tarvitse tietää sen enemmän kuin muidenkaan, vaikkakin hän nyt vanhoilla päivillään on tullut sillimieheksi, oltuaan ensin suutarina ja tehtyään nuorena miehenä matkan Pensacolaan.
”No, Markus Larsen, miten nyt on Golfivirran laita”, kysytään häneltä pilalla, kun satutaan tapaamaan hänet jäätävän kylmänä talvipäivänä, jolloin lämpömittari osottaa kolmenkymmenen asteen pakkasta.
”Oho”, vastaa vanha Larsen, ”jollei Golfvirtaa olisi olemassa, niin luulenpa, että naamasi olisi sinisempi kuin se nyt ovat — niin, jollei Herramme olisi lähettänyt Golfivirtaa tänne, niin olisivat asiamme hiukan kurjemmalla kannalla kuin ne nyt ovat — —.”
* * *
Marraskuussa alkavat kalastajaveneet ja purret kokoontua kalastuspaikoille. Vielä oi ole nähty silliparvia eikä lintuja, jotka niitä seuraavat eikä myöskään valaita, jotka kulkevat perästä ja leikkien suihkuttavat vettä korkealle ilmaan. Mutta jonakin päivänä täytyy niiden tulla. Niin pian kuin marraskuu jäädyttää maan ja laskee hienon jääkuoren lampiin, panee Markus Larsen päälleen viittansa ja jalkoihinsa vähäkankaasta tehdyt kengät ja siitä saakka seisoo hän melkein päivät päästään kukkulalla ja tallustelee merelle. — Kyllä ne tulevat tänäkin vuonna, sillit nimittäin; Herraamme ja Golfivirtaan voimme luottaa!
Ja kerran kirkkaana pakkaspäivänä tulee sanoma: yksi, kaksi, kenties neljä venettä tulee purjehtien lahtea kohti Faerderistä päin; jo tulosta voidaan nähdä, että niillä on jotakin ilmotettavaa. On sellainen tuuli, että ainakin yksi tai kaksi purjetta olisi ollut käärittävä kokoon; mutta näillä on koko isopurje ja keulapurje pystyssä ja he ovat sitäpaitsi levittäneet viistopurjeen ja kiitävät nyt eteenpäin, ikäänkuin henki olisi kysymyksessä.
Pian leviää pienessä kalastuspaikassa ja yhä etemmäksi sanoma: sillit tulevat tiheänä parvena, kuten seinä, vuonon yläpuolella ja merilintuja on niin paljon, että aurinko pimenee; perässä kulkevat valaat edestakaisin, kuten Atlantin höyrylaivat puhaltavat vettä korkealle ilmaan.
Jo samana päivänä, ennenkuin ilta on ehtinyt tulla, on elämä merellä vilkasta. Kova tuuli on jälkeen puolenpäivän hiukan hiljennyt, niin että pienetkin veneet uskaltavat lähteä merelle. Yhä kauvemmaksi mennään vuonon suuta kohti; muutamat suuret, oivalliset veneet menevät aivan avoimen meren laitaan saakka, siepatakseen itselleen jonkinmoisen saaliin jo ennenkuin sillit ovat tulleet lahden sisään — mutta vuonossa likelle rantaa, salmiin ja ahtaisiin kulkupaikkoihin, saarien ja karien väliin, asettavat pienemmät venekunnat verkkonsa. Kuluu kenties päivä tai parikin, jolloin verkot nostettaessa ovat yhtä tyhjiä ja mustia kuin silloin, kun ne laskettiin mereen, mutta kumminkin pidetään hauskaa kurjimmassakin purressa, rapistuneimmassakin veneessä, jonka täytyy odottaa, kunnes sillit ovat saapuneet likelle rantaa.
* * *
On ihmeellistä, kuinka tyyni ja kirkas voi marraskuun päivä olla täällä vuonon suulla! On nyt kulunut viikko siitä, kun ensimäiset veneet tulivat Faerderistä ja ilmottivat sillien tulosta. Meri on kirkkaana ja tyynenä, aurinko on alhaalla ja taivaalla näkyy muutamia valkoisia pilviä. Niin kaukana kuin vaan voidaan nähdä, on veneitä: siellä ja täällä on kokonainen pieni laivasto kokoontuneena; toisin paikoin on vaan yksityisiä veneitä, ikäänkuin merilintuja tyynellä veden pinnalla. Vieras varmaankin ihmetteleisi hiljaisuutta, joka, huolimatta väen paljoudesta, vallitsee lahdessa; voidaan nähdä veneet, voidaanpa laskea, montako ihmistä niissä kussakin on, mutta mitään laulua ei kuulu, tuskinpa nauruakaan, ja hyvin harvoin huudetaan toisesta veneestä toisen veneen miehille. Kaikkialla tehdään kovasti työtä; koko talven työ tehdään, koko vuoden ansio hankitaan nyt muutamissa viikoissa.
Oudon hiljaisuuden voi silloin tällöin keskeyttää joukko kalalokkeja tai tiiroja, jotka äkkiä voivat kirkuen kokoontua ja tapella yhdestä ainoasta sillistä, vaikka niitä ympärillä olisi kuinka paljon tahansa, eli valas, jolla myöskin voi olla omituiset oikkunsa; se huomaa, että on kovin yksitoikkoista kulkea suoraan eteenpäin ja mutustella silliä kummaltakin puolelta ja siksi se vaihtelun vuoksi alkaa kiertää silliparvea ja ahdistaa sillejä yhä tiheämpään joukkoon, suihkuttaen vettä korkealle ja ahmaisten tuon tuostakin aivan suupalan tiheään ahdetusta silliparvesta. Valas ”jauhaa” kuten sanotaan.
Kuta enemmän aika kuluu, sitä vilkkaammaksi elämä tulee vuonolla. Lahtien ympärille laitetaan suolauspaikkoja, joihin silliläjät katoavat heti, kun ne vaan veneissä on tuotu rannalle; leveille salmille kokoontuvat sillien ostajien ja muiden kauppiasten purret, ja satamasta satamaan kulkee pieniä, kuluneita veneitä kulettaen rihkamakauppiaita, jotka myövät kaikenlaista mahdollista korutavaraa.
Tämä elämä, joka muutamina viikkoina on niin vilkasta, tämä helppo rahan saanti kääntää, kuten helposti voi ymmärtää, olot ylösalaisin väestön keskuudessa, väestön, josta melkein jokaisella on rahakukkaro tyhjänä kaiken muun osan vuotta. Näyttää siltä kuin jokainen, joka kenties on ansainnut hiukan enemmän kuin toiset, arvelisi, että tässä täytyy jotakin tehdä; kaikkien täytyy tulla huomaamaan, ettei hänellä ole puutosta rahasta. Aluksi ostetaan koreita kaulaliinoja ja loistavia kellonperiä, sitte kohoaa komeus; tytöt, jotka puhdistavat kaloja, saavat silkkisiä nenäliinoja ja hattuja, jotka ovat koristetut upeilla kukilla. Yhteen paikkaan asettuu posetiivin soittaja kokonaisiksi viikoiksi, rääkäten ihanaa soittokonettaan; toiseen paikkaan on joku venekunta tilannut orkestrionin eli jonkun muun samaa laatua olevan kestävän soittokoneen, ja — lauvantai-illasta luvallisen kalastusajan alkuun, sunnuntaiöiltään — tanssitaan pienissä, mataloissa huoneissa, joissa sitte kaksitoistakin miestä voi maata paljaalla lattialla niinä harvoina tunteina, jolloin he saavat maata työpäiviensä lomassa.
”Naisväkihän siitä vähimmän saa”, sanoo vanha äiti, ”meidän täytyy keittää kahvia, paistaa ja puuhailla kaikkea sekä aikaiseen että myöhään, emmekä näe koko ansiosta jälkeäkään.”
Silloin voi sattua, että kaupunkilainen nuhtelevasti silmää kiillotettua, saksan-pähkinäpuusta tehtyä piironkia, joka on käyräkantisen kirstun vieressä, eli hyllyllä olevaa peiliä, jonka lasi on hiukan epätasainen ja kaikkea maakauppiasrihkamaa, pieniä posliinikissoja, lasipalloja, joiden sisässä on kauniita maisemakuvia, taiteellisia sokuriastioita, jne. — kaikki tamähän näyttää osottavan, että äitikin saa osansa ansiosta.
Äiti ymmärtää tarkotuksen ja pudistaa päätään.
”Et toki, tuo peili on ainakin kolmas eli neljäs meillä. Kesällä emme saa sitä pitää: silloin ottaa hän, Johan, sen ja myö — — ”
Hän katsoo ulos ikkunasta. ”Jospa minä vain tietäisin, mistä tuo ilkeä paloviina tulee! Täällä kalapaikallahan ei muuten koko vuonna saa myödä paloviinaa, mutta katsokaahan vain, kuinka juopuneita miehet ovat. Varmaankin nuo kurjat tataarilaisveneet tuovat sitä. Muuten olen minä kuullut, että Even Raekerika sai tuonnoin kapteenin ostamaan hänelle kokonaisen ankkurin paloviinaa. Even toi suolauspaikalle keskiviikkona yli kolmekymmentä tynnyriä silliä, möi ne Petterssonin asiamiehelle ja sai toista kruunua enemmän jokaisesta tynnyristä kuin ne, jotka tulivat tuntia myöhemmin — silloin näet oli asiamies saanut tiedon, että hinta oli laskeutunut, tietysti. — Oletteko kuullut puhuttavan Octavius Gustafsonista, maallikkosaarnaajasta? Vai ette. Se on mies, joka osaa puhua paloviinasta ja paholaisesta. Voi taivas! Hän puhuu sunnuntaisin Halsvikissa. Hänellä on silmälasit ja niin suuri keltainen parta, että hän näyttää oikein majesteetilliselta. Hän on jumalanmies, jonka on hyvä olla kalastusaikana, se — —”
Ikkunan vieressä tuvassa istuu vanha isoisä — suurien, täysikasvuisten miesten isoisä; hän istuu kädet ristissä pöytää vasten. Hän istuu ja lämmittelee itseään joulukuun auringon tummassa paisteessa ja katselee ihmetellen vilkasta elämää lahdella. Vanhus on vähäkuuloinen ja kysyy usein ”hä”, kun hänelle jotakin puhutaan. Itse puhuu hän hiljaa ja vapisevalla äänellä, niin että hänen puhettaan tuskin voi ymmärtää. — ”Mitä sanotte, isoisä”, huudetaan hänen korvaansa.
Silloin kallistaa vanhus päätään ja katsoo kysyjään. Minä sanon sen, että vielä voivat sillit jäädä tulematta. Minä muistan mitä isäni sanoi, hän puhui paljon siitä, että hänenkin aikanaan olivat sillit olleet täällä, mutta kerran olivat ne hävinneet, aivan kuin pois puhallettuina, — niin, aivan kuin pois puhallettuina olivat ne olleet.
Uusi Savo n:o 2B 8.1.1903.
