Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta
Kirjallista pakinaa.
Ensimäiset joulukirjallisuuden uutuudet alkavat ilmestyä. Kirjallisena miehenä oli Mikko heti kiirehtänyt niihin tutustumaan.
— On sentään hauskaa, että meillä vielä ilmestyy edes kirjoja, virkkoi hän, hyvillä mielin näytellen kirjakauppapakettiaan. Sille alalle ei vielä kuitenkaan näy halla kynsiään iskeneen.
— Niinkö arvelet?
Mikko katsoi minua pitkään.
— Sitä en minä ainakaan ole vielä huomannut, virkkoi hän sitten, alkaen vasta ostamiaan kirjoja auki leikata. Kirjoja ilmestyy ja kirjoja ostetaan. Onko se ehkä sinne mielestäsi hallan merkkejä?
— Mutta kirjallinen yleisömme ei kasva.
Se oli totuus, jonka Mikkokin tiesi. Hän nyökäytti päätään ja jatkoi pienellä resignatsionilla.
— Ei kasva, mutta ei toki vähenekään. Se on kuitenkin pieni voitto näissä oloissa. Ja toinen voitto on se, että näissä oloissa ei mikään humbuugi taiteen alalla menesty.
— Tokkohan? arvelin minä vastaan. Eivätköhän nämä ajat juuri ole omiaan esim. isänmaallista humbuugia taiteen ja erittäin kirjallisuuden alalla synnyttämään?
— Sitä en toki niin vaarallisena pitäisi Jos jotakin meillä nykyään isänmaasta kirjotetaan, tapahtuu se tavallisesti niin täydestä sydämestä, että olisi sääli sellaista paheksua. Eivätkä ihmiset pane sellaiselle enemmän arvoa nyt kuin ennenkään, jolloin ei ollut olemassa niinkään suuria syitä isänmaasta kirjottaa. Päinvastoin on mielestäni tässä suhteessa pieni taka-askel yleisessä mielenpiteessä jo huomattavissa. Pahempi on tuon n. k. tendenssikirjallisuuden kanssa, joka nähtävästi meilläkin alkaa voittaa yhä suurempaa alaa. Sitä vastaan olisi minun mielestäni kirjallinen taistelu suunnattava.
Mlkko on suurimpia ”taide taiteen vuoksi” -opin kannattajia. Se oli tullut useinkin esille meidän keskinäisissä keskusteluissamme eikä hänen lausepartensa ”taistelun suuntaamisesta” sentähden minua vähintäkään hämmästyttänyt. Tahdoinpa kuitenkin ottaa tarkemman pohdin hänen mielipiteistään.
— Luuletko tosiaankin sitä niin vaaralliseksi, sanoin. Minun mielestäni on tuiki luonnollista, että ne monet yhteiskunnalliset ja edistysaatteet, jotka ajassa liikkuvat, alkavat hakea itselleen muotoja myöskin kirjallisuudessa. Saavuttavathan ne siten vain laveampaa vastakaikua.
Sitä ei minun olisi pitänyt sanoa. Mikko laski kirjan pois kädestään ja suuntasi minua kohtaan hirvittävän iskun paperiveitsellään.
— Sinäkin Brutus!
Hän nousi ylös, käveli hetkisen aikaa edestakasin, pysähtyi vihdoin minun eteeni ja piti minulle kädet puuskassa vihdoin seuraavan pienen luennon.
— Minä olen edistyksen mies, jos kukaan. Harrastan kaikkia niitä kysymyksiä, joita ajassa on, käyn usein kokouksissakin ja luen sanomalehteni tarkempaan kuin moni maalaisvaari. Mutta kun minä otan kirjan käteeni, vaadin minä, että minä samalla saan tutustua taikka jatkaa tuttavuuttani jonkun persoonallisuuden kanssa. Nuoressa kirjallisuudessa niinkuin meidän on juuri erittäin tärkeätä, ettei hairahduta millekään syrjäpoluille, vaan pysytään puhtaan kauneuden kannalla ja se merkitsee samaa kuin että kirjailijain asia on kuvata ihmisiä eikä aatteita. Epäilemättä löytyy sellaisiakin ihmisiä, joissa joku aate on tullut pääasiaksi, jotka elävät ja kuolevat sen keralla, mutta on aivan väärin ajatella, että he olisivat maailman korkeimpia ihmisiä. Korkein ihminen on se, joka on enimmän ihminen ja ihmiseen kuuluu niin paljon muuta, etupäässä muuta kuin aatteita. Siihen kuuluu tunteita ja mielikuvia, ajatuksia ja tahdontoimintaa ja missä sellaista ei ole oikein ja luonnollisesti kuvattu, siellä ei myöskään mitään kirjallista taidetta ole olemassa. Sinä muistanet itse, mikä suunta rupesi yhteen aikaan olemaan vallitsevana meidän laulurunouteemme nähden. Ruvettiin panemaan paljo enempi arvoa jonkun runoilijan aatteille kuin hänen tunteilleen ja mielikuvitukselleen ja vaatimaan pitkin linjaa runoilijoiltamme ”enemmän aatteita”. Sama vaatimus tuntuu nykyään olevan ilmassa suorasanaiseen kirjallisuuteemme nähden. Sellaiselle kansakoulumaalle kuin meidän ei mitään tappavampaa kirjallista ajatuskantaa voi ajatella, sillä meillä on muutenkin täällä Suomessa aivan liian suuri taipumus arvostelemaan kaikkia ihmisiä ja oloja vain jonkun varman, määrätyn aatteen valossa, huolimatta kaikista niistä tuhansista, toisiaan risteilevistä langoista, jotka yhdessä ihmiselämän muodostavat. Jumalan kiitos, olemme me vähitellen päässeet kaikista kirjallisista suunnista kirjallisiin persoonallisuuksiin, joiden pohjalla ainoastaan puhdas taide on mahdollinen, mutta pitääkö meidän nyt heti sen sijasta johtua epäkirjallisiin suuntiin, joiden pohjalla ei mikään taide ole mahdollinen? Minä vain kysyn.
Kysy päälle vaan, ajattelin itsekseni, ei asia minua koske eikä monta muutakaan meidän kirjailijoistamme. Joku tendenssiteos on tosin silloin tällöin ilmestynyt ja herättänyt ehkä suurempaa huomiota kuin mihin sen puhtaasti kirjallinen arvo olisi oikeuttanut, mutta ei yksi pääsky kesää tee. Päinvastoin oli olevien olojen kuvaaminen jäänyt mielestäni liiankin syrjään ja kirjailijamme paenneet historiallisiin ja mytologisiin aineisiin, jotka aina tuovat mukanaan liiallisen ylimalkaisuuden vaaran. Sanoinkin sen Mikolle.
Hän oli esitelmänsä pitänyt, istahtanut jälleen alas ja ryhtynyt uusia kirjojaan auki leikkaamaan. Kuitenkaan ei hän vielä ollut niin tyyni miltä hän näytti, sen huomasin minä selvästi hänen suupielistään.
— Epäilemättä on sekin vaara, virkkoi hän ja liian estetiseeraavat katsantokannat voivat myöskin johtaa persoonattomaan puhtaasen taiteesen. Mutta että tuo vaara vielä meillä olisi niin lähellä, sitä en usko. Totta hiidessä meillä vielä on tunteita, tarpeeksi tuoreita, samoin mielikuvia ja huomioita elämästä, todellisen tuoreen ja persoonallisen taiteen kannattamiseksi, varsinkin kun meillä ei ole liiaksi traditsioneja eikä kirjallisia esikuvia, jotka sellaisen kehittymistä voisivat ehkäistä. Pääasia on, että yleisömme tottuu pitämään pientäkin persoonallista tunnepalasta tahi oikein huomattua sielullista kuvausta suuremmassa arvossa kuin suurinta romaania tahi näytelmää, jonka henkilöt ovat vain käsitteellistä tietä raketut. Esimerkkejä en tahdo tässä ruveta luettelemaan, mutta sellaisiakin on jo olemassa.
— Tuo kaikki on harakasta toivomusta, sanoin. Onko sinulla jotakin käytännöllistä tarkoitusperää, johon tähtäät?
Sellaista ei Mikolla tällä kertaa ollut. Hän oli vain tahtonut saada sanotuksi, että meidän kirjallisuudessamme oli taiteelliselle näkökannalle, persoonallisuudelle, tekotavalle, kielenkäytännölle y. m, s. seikoille annettava pääasiallinen paino, jo senkin tähden, ettet meillä monilla kirjallisuutemme aloilla vielä mitään traditsioneja ollut. Traditsionit olivat nyt luotavat ja siksi oli hänen mielestään surkeata, jos kirjallisuutemme näissä oloissa horjahtaisi pois todellisen puhtaan ja suuren taiteen kannalta.
— Hiukan samoja asioita on myöskin ruotsalaisella taholla näinä aikoina pohdittu, huomautin. Ei ole kauvan aikaa siitä kulunut kuin eräs nuori ruotsinkielinen runoilija julkaisi ankaran syytöksen virkaveljiään vastaan, jotka vain muka liihoittelevat omassa yli-ilmaisessa eetterissään ja puhaltelevat kupliaan ”i en dådstark storm”. Mitäs sinä siitä arvelet?
— Samaa kuin minun kaimani, vanhempi ruotsinkielinen runoilijamme. Jos jollakin kirjailijalla on todellakin aate sydämellään, niin laulakoon sen ulos ja ”herättäköön myrskyn”, mutta muuten vaietkoon hän siinä seurakunnassa. Siinä on puhevalta tiedemiehillä, filosoofeilla ja yhteiskunnallisten kysymysten ajajilla. Jos kirjailija sattumalta kuuluu niiden joukkoon, niin on hänen tietysti puhuttava sydäntään lähellä olevista seikoista, mutta ainakin muiden tulee aina muistaa, että on olemassa muitakin myrskyjä, joita kirjailija voi herättää.
— Mitä myrskyjä tarkotat? Kysyin.
— Niitä, jotka yksityisen ihmisen tunne- ja mielikuvitusmaailmassa myllertävät. Niitä herättämästä ei kirjallisuus saa koskaan lakata.
— Eikä lakkaakaan, sanoin minä. ”Se liikkuu kuitenkin”.
— Niin mikä sitten? kysyi Mikko, joka oli jo saanut kirjansa auki leikatuksi ja jäänyt joitakin lauseita sen takasivulta tarkastamaan. Mikä liikkuu?
— Ihmissydän.
Mikko nyykähytti päätään. Hänellä ei niin selvään asiaan ollut mitään sanomista. Hän vaipui katsomaan, mitenkä se meidän nuoressa kirjallisuudessamme liikkuu.
Eino Leino.
Päivälehti n:o 259 7.11.1902.
