Eino Leino - Halla

Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta








Halla.


   Suot on suuret Suomenmaassa,
rimmet sekä nevat.
Suomen soilla hallan immet
öisin karkelevat.

   Noin ne laulaa hallan henget
«Heilu,- heilukaamme!
kukkii viljat vainioiden,
tähkät täydet saamme.

   Meille heilii hengen laihot,
meille miesten mietteet.
Suot on suuret Suomenmaassa,
liejut sekä lietteet.

   Suo on Suomen sydämessä.
viluinen ja arka.
Kunis oi kuulu kuokkijata,
sinis ei siitä sarka.

   Kukat kasvaa Suomen suosta,
kamalat ja kummat.
Sumut nousee Suomen suosta
myrkylliset, summat.

   Peittää päivän paistamasta,
pilvet sit' ei peitä.
Kansa vaisu vaeltaapi
virvatulten teitä.»

   Noin ne laulaa hallan henget
Suomen sydän-soilla,
noin ne heiluu hallan henget
Suomen rapakoilla:

   Kunnahilla kultaviljat,
tieteet sekä taiteet.
Kansa raukka rakentaapi
kansalliset kaiteet.

   Vihurit ei viljaa kaada,
lyödä voivat lakoon,
kamalampi hallan kanssa
käydä tasajakoon.

   Saat sa pivoon korren tyhjän
toiseen torajyvän.
Kuka rakas rakentaisi
hallan muurin hyvän,

   ettei tuhmuus, tunnottomuus
yöllä yli hiipiä,
ettei hengen tähkäpäitä
rivo koura riipis.

   Vaan ne vastaa hallan henget;
«Meit' on monta, monta.
Kukin hoitaa toimensa,
ei yhtään toimetonta.

   Puhallamme miesten poviin —
itsekkyys syö aatteet.
Nakerramme naisten mielet —
jätämme vain vaatteet.

   Vallan haluun vaihdamme
me edistyksen enteet.
Elon huoliin hukutamme
monen miehen jänteet.

   Mukavuutta muille suomme,
nautintoa hiukka,
itse imarrustakin,
jos tulee tuiki tiukka.

   Tuhmuudella tuon me lyömme,
pahuudella toisen,
kansan nimellä kukistamme
miehen minkä moisen.«

   Noin ne laulaa hallan henget
Suomen sydän-soilla,
noin ne heiluu hallan henget
Suomen rapakoilla.

   Kunnahilla kultaviljat,
tieteet sekä taiteet.
Ah, te armaat, vienot, lujat
kansalliset kaiteet!

   Kuinka vähän autatte
te vastaan Suomen hallaa,
kuinka teidät helposti
myös vihur' vieras tallaa!

   Aik' on ylös yksilöin,
ei monet maata nosta.
Monen kanssa kohota
ei koskaan rapakosta.

   Monet kaikki kaatavat,
miss' yhdet voivat seista.
Monet koskaan rakenna
ei kansaa pirstaleista.

   Vaan ne vastaa hallan henget
»Heilu-, heilukaamme!
Suo on Suomen sydämessä,
meidän on tää maamme.

   Kuinka yhdet seista vois,
kun paikkaa ei, mi kantaa.
Suomen suossa, hyllyvässä
ei oo saarta, rantaa.

   Ohut, hieno sammal vaan
ja alla lieju musta,
Hän on Suomen viljelys —
ei mitään pelastusta.

   Missä jalan maahan puljut,
siiliä puhkee kuori.
Suonien suohon uponnut
on moni haave nuori.

   Hento Suomen sammal onpi,
hallan vaan se kestää.
Liiku hiljaa, jos sa tahdot
tapaturman estää!»

   Jos ei kestä Suomen suo,
me kukkuloille noustaan.
Tulkoon tänne jokainen,
mi jännittää voi joustaan!

   Kuoltava jos kunkin on,
niin kuollaan kukkuloilla.
Lumeen kuollaan kukkuloilla,
lokaan Suomen soilla.

   Suomen sumut päivän peitti
pilvet sitei peitä
Siksi täällä tarvitahan
tarmon säveleitä.


Eino Leino.




Päivälehti n:o 277 28.11.1902.