Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta
Uusi Suometar ja teatterikysymys
Mikko luki Uutta Suometarta. Äkkiä parkaisi hän pahasti.
— Onko minun ääneni kellon ääni?
Olin loikonut mukavasti sohvallani, tupakoinut ja ajatellut maailman asioita. Luulenpa nukahtaneenikin hiukan. Sillä aikaa oli Mikko yksitoikkoisella äänellä harvakseen tavaillut erästä mainitun lehden kirjoitusta. Luulen sen vuoksi nukahtaneeni.
Hyppäsin hämmästyneenä pystyyn.
— Sanoitko jotakin?
— Sanoinpa kyllä. Uusi Suometar väittää, että minun ääneni on kellon ääni. Sellaista solvausta ei ole minulle tapahtunut kuin kerran ennen elämässäni enkä minä sitä silläkään kertaa rankaisematta jättänyt. Tästä täytyy tulla hirmuinen prosessi.
Mikko oli nähtävästi kovin suuttunut. Loukkaus oli minunkin mielestäni tosin ilmeinen, mutta en minä sitä sentään niin trumanttina pitänyt. Mutta Mikko ei vain sompaansa säästänyt.
— Sikamaista! Käydä sillä tapaa minun, viattoman miehen, kimppuun, joka sitä paitsi aivan sattumalta olen tänne pääkaupunkiin pistäytynyt. Onko se sinun mielestäsi sanomalehti-ketyymiä se? Kyllä nekin herrat aina kansanrakkaudellaan kerskailevat, mutta annappas kun kerran saavat todellisen kansanmiehen käsiinsä, niin kohtelevat kuin mieron sutta. Peto kaikkiaan!
Näytti melkein siltä kuin olisi hän katunut koko Helsinkiin tuloaan. Koetin häntä hiukan lohduttaa, huomauttamalla, että onhan hänelle saman tekevä, mitä U. S. kirjoittaa ja ettei sen sanoille täällä Helsingissä ainakaan suurempaa arvoa anneta. Mutta ei sekään tepsinyt.
— Minä annan palttua Helsingille, mutta maaseutu, minun rakas Länsi-Suomeni, jossa olen syntynyt ja kasvanut! Mitä se minusta nyt arvelee? Ja kotipitäjäni ukot, kanttorit ja kirkkoherrat? Olen aivan näkevinäni, miten vanha setäni Sepeteuskin tätä lukiessaan kohottaa messinkisankaiset silmälasit nenälleen, ottaa hyppysellisen nuuskaa ja sanoo päätään nyökytellen: ”Ei tullut siitäkään Mikosta miestä. Sitä olenkin aina aavistanut. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”. Tuskin ilkeän enää koko kotimaatani nähdä.
— Älä hiidessä vielä Ameriikkaan seilaa. Seis' kannallasi!
— Onpahan vähällä, etten tee sitäkin. Otan pestin engelsmannin laivaan ja annan ”apskeetin” niin hyvin Uudelle Suomettarelle kuin sen tuhmille toimittajille. Sitä ennen haastan heidät kuitenkin lakituvan viheliäisen pöydän eteen ja elleivät he silloin saa sakkoa niin että rapsahtaa, haastan minä itse oikeuden oikeuteen. Kaakinpuuhun minä ne panetan. Onkos tämä laitaa tulla tällä tavalla viattoman ihmisen kunniata leikkaamaan! Ketkä ne ovat, jotka tähän lehteen kirjoittavat?
Mikko seisoi minun edessäni niin hirveällä hahmolla, etten tosiaankaan tiennyt, pitikö minun vastata vaiko ei. Oli aivan kuin hän olisi tahtonut kysyä, missä tämän kaupungin vallesmanni asuu.
— Eiväthän ne siihen nimiään pane, sanoin vaan vältellen. Monella heistä ei olekaan mitään nimeä.
— Siinäpä se. Nimettömät sala-ampujat, hävyttömät härtsät, tulevat sitten toisten nimiä tuhrimaan! Ja vielä niin tunnettua nimeä kuin minun! Mikko Vilkastus, se ei olekaan joka pojan Mikko se. Se tunnetaan kautta koko maan. Eipä tarvitsekaan käydä häntä koipien välissä miehen, jolla on se nimi, eikä pokkuroida valtain porstuoissa. Ei saada koskaan sanoa Mikko Vilkastuksesta, että hän on kenenkään ihmisen seinille piruja maalannut.
Hyvä kyllä, ajattelin itsekseni. Olisikin sääli seiniä. Samassa ilahdutti minua suuresti, että Mikko nähtävästi alkoi jo tyyntyä. Mutta raskaasti hän vielä puuskutti ja hänen rintansa aallot olivat kuin maininki merellä myrskyn jälkeen. Loukkaus oli nähtävästi ollut liian syvä, että hän sen olisi voinut heti unohtaa.
Voimme kuitenkin jo ruveta rauhallisesti keskustelemaan asiasta.
— Lueppas uudestaan, mitä siinä on, sanoin. Minä kuuntelen.
Mikko luki. Mitä pitemmällehän pääsi, sitä selkeämmiksi kävivät hänen kasvonsa ja kun hän oli tullut sepustuksen loppuun, nauroi hän täyttä kurkkua. Mutta minua ei naurattanut.
— Sinun käytöksesi on mielestäni kevytmielistä, sanoin, ja sitäpaitsi on se aivan epätoverillista. Sinä suutut yhdestä sanasta ja käännät maat ja taivaat nurin kunniasi pelastamiseksi, mutta et ole miliisikään, vaikka ystävääsi palstamäärillä mustataan. Arvaa oma tilasi ja anna arvo toisellekin!
Mikko nauroi vieläkin aivan vedet silmissä. Mutta nähtyään muotoni vakavuudesta, etten pilaa käsittänyt, koki hän kuitenkin kohteliaisuudesta iloaan hillitä. Sitten laski hän lehden pöydälle.
— Ethän sinä suinkaan suuttunut liene? Eihän tuollaiselle voi muuta kuin nauraa.
— Ehkä sinä. Minä puolestani en näe silmä itselleni mitään ilon aihetta. Skandaliseeraavat, painetussa sanassa, syyttävät puolueellisuudesta ja ystäväkritiikistä ja leimaavat koko sen taiteen viholliseksi, jota harjoittaa ja arvostelee. Sellainen voi olla huolestuttavaa mille kynänkäyttäjälle tahansa.
Mikko pyrskähti jälleen nauramaan.
— Älä ole naivi, ystäväni! Yritän minäkin ensin suuttua, kun näin nimeäni niin herjaavassa tarkoituksessa käytettävän, mutta näin hyvässä seurassa otan minä selkääni mitä tahansa. Suuren miehenhän ne väkisinkin minusta tällä tavalla tekevät.
Näin että hän yhäti ajatteli vain itseään. Tuo rupesi jo minua todenteolla suututtamaan.
— Välikäteen olet minut kaikissa tapauksissa laittanut, saat nyt miettiä, mitenkä voit korjata asian. Sinun se on syytäsi tämä kaikki.
Nyt Mikko tykkänään ällistyi.
— Minunko syytäni?
— Kyllä. Ilman sinua eivät he koskaan olisi uskaltaneet tuolla tapaa kirjoittaa. Syytetään minua vielä sinun perässäsi luikkimisesta, vaikka sinun totuuden nimessä tulee tunnustaa, että sinä ensin minun luokseni tulit ja minä ainoastaan sulasta hyvyydestä ja asianharrastuksesta seuraasi antausin. Saan nyt kärsiä sinun tähtesi. Katsoppas tätä paikkaa ja tutki tunnossasi, tokko sinulla vieläkin on nauramisen syytä. Minä vaan sanon.
Jo tuli totiseksi Mikkokin. Nähtävästi ei hän ollut tullut asiata siltä kannalta ottaneeksi.
— Älä helkkarissa? Jokohan niin olisi? Mutta puhutaanhan tässä sinun muistakin henki-ystävistäsi.
— Niillä kaikilla he tarkoittavat sinua. Kun on kerran yksi henki-ystävä niin on useampiakin, sen ihmiset niin tuiki helposti ymmärtävät. Sinä tässä kaiken pahan alku ja juuri olet.
Mikko kävi miettiväiseksi, heilutti polveaan ja katsoi tiukasti eteensä. Tahtoi nähtävästi uskotella minulle ottavansa asian vakavalta kannalta. Kun hän ei kuitenkaan mitään merkillistä keksinyt, otti hän jälleen sanomalehden käteensä ja rupesi äskeistä kirjoitusta oikein tyysti tutkimaan.
Sillä aikaa puhuin minä.
— Sokrateella oli myös daimooninsa, sanoin, mutta minusta väiteläan, että minulla on kolme. Kolme vakinaista daimoonia yhtä aikaa, — se on enempi kuin mitä vanha setä Bräsig edes olisi voinut kestää. Pahin niistä olet tietysti sinä. Sinä se olet, joka kansallista näyttämötaidettamme vihaat, sinä, joka suomalaisen teatterikoulun tarpeellisuudesta puhut, sinä, joka näytelmiä teet ja sinä vihdoin, joka kansallisteatterin virheellistä suomenkieltä huomauttelet. Tätä kaikkea olet sinä, sillä sinä et anna tunnustusta ainoastaan tehdylle työlle, vaan toivot sitä vastedeskin tehtäväksi, puhut silloin kuin kivet vaikenevat etkä odota, että itse Aleksis Kivi nousisi haudastaan pieteettiä omille teoksilleen vaatimaan. M. m. harrastat sinä näyttelijäin aseman parantamista, uusien näytelmäin ohjelmistoon ottamista, esitysten tyylikkäisyyttä ja eteenpäin menoa kaikilla näyttämöllisen taiteemme aloilla. Tällä kaikella tarkoitat sinä saman taiteen hävittämistä. Se on niin päivän selvää ja niin useasti todistettua, ettei siinä tosiaankaan sinun vastaväitteesi auta. Eikä se auta muutenkaan. Vaikka sinä harrastatkin kansallisteaatterimme edistymistä, et sinä kuitenkaan onnistu sitä tappamaan, sillä suomalainen näyttämötaide on jo niin valmis ettei se ikinä enää voi valmiimmaksi tulla. Se tulee kyllä tämänkin parannuspuuskan kestämään.
Kävelin kahakäteen huoneessani ja karahuttelin ääntäni aina sopivilla paikoilla, tehdäkseni sitä suuremman vaikutuksen Mikkoon. Vihdoin pysähdyin ikkunan ääreen rummuttelemaan. Hän ei sanonut mitään, ei edes katsonut kertaakaan minuun sanomalehtensä takaa. Huomattuaan minun vaikenevan, kysyi hän vain kuivasti:
— Mikäs sinä sitten olet? Mitä sinä harrastat?
— Minä en harrasta mitään. Minä olen rauhallinen runoilija, kuuntelen lintujen laulua, puhelen metsän puille ja kirjoittelen joutohetkinäni joskus sanomalehtiin. Minä en huomaa mitään virheitä, minä en harrasta minkään epäkohdan korjaamista. Tuskin lienen ikänä kansallisteatterissa käynytkään. Minulle on samantekevä, milloin siellä ensi-illat tulevat ja tuleeko niitä ollenkaan, nouseeko sen nuoret taikka eikö nouse. Sellainen ei liikuta suomalaisen kirjailijan pikkuvarvastakaan, joka kaiken hyvän lisäksi ei ikinä ole kansallisteatterin permantoa polkenut. Siellä käyvät vain minun ”henki-ystäväni”, palvelevaiset henget, jotka minä milloin tahansa voin esiin manata, joiden kanssa minä pidän spiritistisiä istuntojani ja joiden salaisista taikasanoista riippuu, mitä minä milloinkin tulen kirjoittamaan. Se sopii runoilijalle ja siksi sen Uusi Suometar niin hyvin käsittääkin. Siksi ei se uskokaan minusta mitään pahaa. Syy on vain ”henkien”, tässä tapauksessa sinun, sillä sinä et ole mikään hyvä henki. Abi male spiritus!
Olin pohtinut aivan Mikon nenän edessä. Hän oli vihdoinkin saanut luettavansa loppuun, laski sanomalehden pöydälle, kääri sen kokoon suurella tyyneydellä ja silitti vielä nurkatkin. Sitten katsoi hän minua vakavasti silmiin.
— Olet oikeassa, sanoi hän, sinun puoleltasi ei kirjotus ansaitse muuta kuin ivaa. Mutta näin meidän kesken sanoen, tämä on merkillinen kirjotus. Minä olen lukenut sen kolmeen kertaan ja se on joka kerralla tehnyt minuun eri vaikutuksen. Ensi kerralla minä suutuin siitä, enkä nähnyt siinä muuta kuin herjauksen omaa persoonaani vastaan, sitten minä nauroin sille ja nyt on se vaikuttanut minuun mitä surullisimmin. Se on murheellinen todistus siitä, mitenkä meillä kaikki asiat tahdotaan tehdä persoonallisiksi, mitenkä jokaisen teon ja sanan takana tahdotaan nähdä yksityisiä vaikuttimia, mitenkä ei kenestäkään tahdota uskoa, että hän todella taistelee jonkun aatteellisen tarkotusperän saavuttamiseksi. Ihmiset, jotka itse eivät niin tee, sitä myös harvoin muista uskovat. Samalla on tämä kirjotus mitä surkein todistus Uuden Suomettaren kannasta. Se on rappeutuvan sanomalehtitavan merkkejä, että itse asiat syrjäytetään ja käydään viattomalle lukijakunnalle persoonallisesti mustaamaan niitä henkilöitä, jotka lehden kannasta poikkeavia mielipiteitä edustavat. Sellainen väite on esimerkiksi tässä kirjotuksessa, ettei rouva Rantanen muka ”omaa suuruuttaan” suomalaiseen teatteriin mahtunut. Hänet yksinkertaisesti pantiin sieltä pois, kuten Uuden Suomettaren toimittajatkin tietänevät. Jos hän nykyään toimii Työväen teatterin johtajana, on se hyvä, mutta Uuden Suomettaren mielestä se on paha ja hänen asemaansa kaikella tapaa, m.m. viittauksilla persoonallisiin suhteisiin arvostelijan kanssa, vaikeutettava. Samoin ei ole totta, että Eino Leino vasta ”Johan Vilhelmin” jälkeen ja hra Halmeen mentyä Ruotsalaiseen teatteriin — siis vasta viime syksystä — olisi ruvennut Kansallisteatteria ankarammin arvostelemaan. Ankarimman arvostelun, jonka hän ikinä lienee kirjottanut luin minä Päivälehdestä ”Brandin” ensi-illan jälkeen jo teatterikautena 1898—99, jolloin Uusi Suometar suoranaisesti yllytti yleisöä ajamaan hänet ulos Kansallisteatterista. Kun ei se onnistunut, tahtoi se lähettää hänet ”lentävänä” arvostelemaan Suomalaisen Maaseututeatterin esityksiä, viitaten että ne epäilemättä tulisivat häntä paremmin miellyttämään, koska muka hänen veljensä Kasimir Leino toimii sen johtajana. Kun ei sekään onnistunut, tahtoo se nyt tukkia kritiikin suun suoranaisella häväistyksellä, koettaen tehdä koko teatterikysymyksen niin likaiseksi, ettei kukaan kunniallinen mies viitsisi siihen puuttua.
Eino Leino.
Päivälehti n:o 271 21.11.1902.
