Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta
Yleinen mielipide.
Istuimme Mikon kanssa eräänä päivänä kaikessa rauhassa minun kamarissani. Tupakoimme, vaikenimme ja tarinoimme jälleen maailman asioista. Silloin tuli luokseni eräs tuttava.
Hän tuli kuten tuttavat meillä täällä Helsingissa aina toistensa luokse tulevat. Heti hänen silmistään näkyi, että hänellä oli jotakin erityistä asiaa. Muuten on kaupunkimme niin pieni, että me tapaamme täällä toisemme liiankin usein, kadulla, teattereissa, konserteissa, juhlatiloissa ja — kapakoissa. Useimmiten, kapakoissa.
Tämä oli erittäin hyvä tuttava, jonka suhteen ei tarvinnut kursailla. Kysyinkin häneltä sentähden heti:
— No, mitä uutta?
Olin vakuutettu, että oli tapahtunut jatakin uutta, jotakin, josta hän oli tuntenut tarpeen saada keskustella muiden kanssa muodostaakseen oman mielipiteensä.
Se oli eräs sanomalehtikirjotus. Tuttavani väitti, että yleinen mielipide tuomitsi sen mitä ankarimmin.
Mikko heristi korviaan:
— Mikä yleinen mielipide? Mitä te sillä tarkoitatte?
Tuttavani, joka ei tuntenut Mikon radikaalista kantaa eikä sitä salaista tulta, joka tuon kysymyksen alla piili, selitti aivan luonnollisesti:
— Kaikki ihmiset, jotka olen tavannut. Kaikki ihmiset ovat sitä mieltä, että kirjottaja joko on tullut hulluksi taikka on kerrassaan puraissut pään hävyltään. Onko kummempaa kuultu!
Tuttavani levittäysi selittelemään kysymyksessä olevan kirjotuksen vaarallista ja tuhoa tuottavaa vaikutusta. Minä katsoin hymyillen Mikkoon. Keskustelu alkoi mielestäni kääntyä huvittavaksi.
Mikko kuunteli loppuun saakka. Sitten kysyi hän aivan kuivasti:
— Niin ketäs te sitten olette tavannut?
Tuttavani katsoi Mikkoon hiukan oudoksuen. Vieras, vasta esitetty mies, joka nähtävästi tahtoi haastaa riitaa! Hän vastasi sentähdeh aivan yliolkainsa:
— Olenpahan vain eräitä sanomalehdentoimittajia. He olivat kaikki sitä mieltä, että —
Hän yritti jälleen käydä tekemään selkoa yleisestä mielipiteestään. Mutta Mikko keskeytti hänet tällä kertaa aivan alkuunsa:
— Vai niin. Sehän on hyvä se. Saamme siis varmaankin lukea heidän vastalauseensa huomisissa lehdissä.
Nyt katsoi tuttavani aivan sääliväisesti Mikkoon. Mies, nähtävästi vasta maalta tullut, joka ei tuntenut suuren maailman oloja ja muotoja! Voisihan tuolle kerran, koska joutilasta aikaa sattui olemaan, asian parilla sanalla valaista.
— Tuskinpa, selitti hän mahtipontisesti, lehtiin tuskin asiasta tulee mitään. Vaikeneminen on tällaisissa tapauksissa aina paras.
— Kuinka niin? Onko asia ehkä korkeasti valtiollista laatua?
— Eipä suinkaan. Tietysti siitä saisi kirjottaa. Mutta en luule, että kenelläkään on erityistä halua siihen puuttua.
Nyt katsoin minäkin jo olevan syytä käydä tuttavaani auttamaan:
— Näetkös ystäväni, sanoin Mikon puoleen kääntyen, meillä täällä pääkaupungissa ei olla niin kärkkäitä painattamaan kaikkea, mitä mieleen johtuu. Painattaminen tuo jo mukanaan vissin edesvastuun ja sellainen on aina ikävää. On paljon hauskempi puhua ilman edesvastuuta ja sillä on sitäpaitsi sekin hyväpuoli, että siten ei vihoita ystäviään. Sitä ei kukaan mielellään tee, erittäinkin kun asia useimmissa tapauksissa on sitä laatua, että se ei liikuta niiden sormenpaitäkään, jotka asiasta puhuvat. Kukapa sellaisen asian vuoksi viitsisi tikkua ristiin panna?
Tuttavani oli aivan samaa mieltä kanssani. Hän nyykähytti päätään aivan kuin vanhalle, ennaltaan tunnetulle jutulle, jota tuskin kehittynyt mies enää viitsi kuunnella ja seivästi sitten silmänsä Mikkoon. Oliko tällä ehkä vieläkin jotakin väitettävää?
Mikko tunsi olevansa kahden tulen välissä. Hän sanoi kuitenkin verrattain tyynesti:
— Siinä tapauksessa ei voi olla mitään yleistä mielipidettäkään.
— Kuinka niin? kivahti tuttavani.
— Yleisestä mielipiteestä voidaan puhua ainoastaan silloin kuin asia todellakin läheisesti koskee yleisöä. Merkityksettömistä asioista ei muodosteta mitään mielipidettä.
— Tämä ei ole mikään merkityksetön asia.
— Hyvä. Siispä kuulun kunkin velvollisuuteen tehdä mielipiteensä niin yleiseksi kuin mahdollista. Pitäkää kokouksia, kirjottakaa, perustakaa yhdistyksiä ja sanomalehtiä sen pohjalle! Vähin mitä voitte tehdä, on ainakin se, että panette vastalauseenne jotakin julkisuudessa esiintynyttä kantaa vastaan, jota ette hyväksy. Ellette sitä tee ei teillä myöskään ole oikeus yleisestä mielipiteestä puhua.
— Eikö oikeus —?
Tuttavani alkoi jo suuttua. Hän, joka jo kymmenen vuotta oli yleistä mielipidettä oikealle ja vasemmalle edustanut, ollut kuin ilmapuntari, joka aina merkitsi sateet ja kauniit ilmat, — hänellä ei muka olisi oikeus puhua yleisestä mielipiteestä? Miksi ei? Siksikö että hän ei julkisuudessa esiintynyt eikä koskaan asettunut aktiivisesti minkään asian puolelle? Koomillista!
Mutta Mikko oli kerran päässyt alkuun ja jatkoi sammumattomalla innolla.
— Ei yksinkertaisesti, sitä oikeutta ei teillä ole. Jos joko yksityisesti jonkun asian lausuu, niin se myöskin voidaan yksityisellä puheella kumota. Se voi silloin tulla yleiseksi mielipiteeksi siinä seurassa ja siinä piirissä. Mutta jos joku julkisuudessa jotakin lausuu, niin se voidaan vain kumota sillä mielipiteeltä, joka julkisuudessa lausutaan. Vaikeneminen, jos se on vapaaehtoista, on aina myöntymistä. Joko, on asia meille niin tärkeä, että me siitä tosiaankin muodostamme mielipiteen, ja olemme valmiit toimimaan sen puolesta, taikka se ei ole meille tärkeä, ja silloin pidämme me suumme kauniisti kiinni. Kolmatta ei löydy.
— No, no — — — nyt ollaan ihmeissä! Eikö muka olisi kullakin oikeus puhua, mistä asiasta tahtoo? Tekö sen kiellätte, te — —
Näin että tuttavani aikoi käydä persoonallisuuksiin. Astuin sentähden sovittavaisena väliin, otin juhlallisen muodon päälleni ja pidin seuraavan pienen rauhoituspuheen, josta olen vielä tänä päivänäkin ylpeä:
— Rakkaat ystäväni! riitelette aivan turhaan. Tuttavani tässä ei suinkaan tahdo sanoa, ettei hän olisi valmis toimimaan asioiden puolesta, joita hän oikeina pitää. Tälläkin kertaa on hän vaivannut itsensä minun luokseni, vain varta vasten ilmoittaakseen meille, mitä yleinen mielipideasiasta arvelee. Olen varma siitä, että hän vielä tämän päivän kuluessa ehtii tavata monta monituista ihmistä ja ilmoittaa heille saman. Kun hän tänä iltana ravintolassa istuu, on hän jo valmis yleisen mielipiteen nimessä nuijaamaan kuoliaaksi kenen tahansa, joka uskaltaa hiiskahtaakaan vastaan. Olisi aivan väärin vaatia häneltä tällaisen päivätyön perästä vielä jotakin pontevampaa toimintaa, — erittäinkin kun ei koko asia koske häneen. Huomenna on hänellä jo uusi asia ja yleisöllä samoin, josta sen taas täytyy muodostaa mielipiteensä. Siksi ei yleisö koskaan ehdikään mitään toimimaan. Siitä täytyy yksityisten pitää huoli ja sen he myös aina tekevätkin. Tämä on mielestäni ollut ystäväni Mikonkin mielipide. Hän menee mielestäni vaan liikanaisuuteen siinä, että hän väittää suunsoittamisen olevan ulkopuolella julkista mielipidettä. Niin harvapuheisessa maassa kuin meidän on jo itse suun avaaminen sellaisenaan teko, joka ansaitsee tunnustusta. Julkinen keskustelu sanomalehdissä on aste, jolle me pääsemme vasta pitkän, pitkän kehitys-ajan jälkeen. Syleilkäät siis toisianne ja tunnustakaat, että ajatte samaa asiaa, vaikka hiukan erilaisissa kehityskerroksissa. Olisi surullista, jos puhuttu ja painettu sana niin vihamielisesti toisistaan erkanisivat.
Mitään suurta sovintojuhlaa, jota olin tarkoittanut, ei tullut. Kuitenkin näytti tultavani hiukan leppyneeltä. Hän sanoi jokseenkin kohteliaasti jäähyväisensä Mikolle ja vei minut sitten eteiseen:
— Sinä et puhunut hullummin. Ylipäänsä ei minulla ole mitään sinua vastaan, muuta kuin se, että sinä et oikein valitse seuraasi. Näkemiin, ja koeta mitä pikimmin päästä ikävästä ystävästäsi. Se on myöskin yleinen mielipide.
Lausui ja lähti. Mutta kun minä takaisin huoneeseni palasin, istui Mikko siellä synkkänä kuin ukkospilvi.
— Raukkamaisempaa puhetta kuin tuo äskeisesi en ole ikinä kuullut. Että sinä viitsitkin! Sinun sijassasi olisin ajanut hänet heti ulos.
— Siinä olisit tehnyt hyvin tuhmasti. Sinä et tiedä, kuka hän on.
— Kuka? Eihän vain anarkisti taikka salainen kullankeksijä. Kumpiakin on kohdeltava vissillä respektillä.
— Eipä suinkaan. Mutta hän on yleinen mielipide. Sitä on myös kohdeltava respektillä.
— Hän! Mikko sylkäisi sen sanoessaan. Eikö teillä siis mitään parempaa ole?
Samassa huomasi hän olleensa tuhma. Hän ja löi vihaisesti näppiä. Myöskin kuulusti minusta kuin hän olisi itsekseen kironnut.
— No, mikä nyt?
— H—tti sentään! Unohdin taas, että olemme Helsingissä.
Seuraavana päivänä, kun me kadulla kävellessämme tapasimme mainitun tuttavan, tervehti Mlkko häntä mitä suurimmalla kunnioituksella. Kaikesta päättäen oli hän syvästi huolissaan äskeisestä erehdyksestä.
Eino Leino.
Päivälehti n:o 265 14.11.1902.
