Suuri yleisö ja sanomalehden toimittajat.
T. S:n Juudas Puustinen kirjoittaa:
Sanomalehden toimittajat ovat siihenkin nähden erinomaisesta asemassa, ettei heidän tarvitse erota täältä murheenlaaksosta tietämättä, mihin he kykenevät ja mihin eivät kytene, miten heidän ei pitäisi ja miten tulisi tehdä. Tästä asiasta pitää näet suuri yleisö jokapäiväisen murheen. Ja vallan luonnollista onkin, että kerran kun sanomalehti on muodostunut ihmisille jokapäiväiseksi ravinnoksi, pitää itsekukin syöjä eittämättömänä oikeutenaan määrätä, millaista ravinnon tulee olla, sekä velvollisuutenaan joka kerran antaa muistutuksen, ellei ruoka ole sattunut aivan tillilleen suun mukaista. Ruuan keittäminen onnistuisi kyllä erinomaisesti, jos kutakin ruokittavaa varten olisi oma kokkinsa, mutta niinkuin asia nyt on, että puolenkymmenen henkilön täytyy valmistaa ruoka noin kymmenelle tuhannelle, kiertyy eteen pieniä vaikeuksia. Mainitaan kyllä tässä taka-aikoina sattuneen sellaisiakin ihmeitä, että yksi mies ruokki 5,000 miestä viidellä ohraisella leivällä ja kahdella suolakalalla, eivätkä ruokittavat yhtään mutisseet; mutta se oli siihen aikaan. Nyt on ihmisillä jo erilaiset vaatimukset; nyt pitää olla uljas voileipäpöytä, ryypyt, rasvaiset kala- ja lihapaistit, liemet ja jälkiruuat. Vielä pitää olla päälle kahvit hienon konjakin tai liköörin kanssa; jota vastoin, asteista esimerkkiä muistellen, oli vatsa vallan tyytyväinen, kun sai leivän ja suolakalan toveriksi siemauksen Genetsaretinjärven vettä.
Mutta vieläkin runsaampi kuin aineellisen pitää henkisen ruokapöydän olla; ja sittenkin, olipa se kuin kukkurallaan tahansa, tulee moitteita, kuin turkin hihasta. Mikä valittaa suolan vähyyttä, mikä sen paljoutta; joistakuista on karvasta pippuria liian paljon ja kanelia vähän. Mikä ei voi sulattaa häränpaistia ollenkaan; toiselle ja kolmannelle pitää taas juuri sitä olla joka vero, sillä he eivät vuorostaan voi kärsiä vasikka-, lammas-, jänis- tai lintupaistia. Naisväki puolestaan tyytyisi pelkkiin jälkiherkkuihin, joista taas vanhainpoikain vatjat menevät ehdottomasti »juoksevalle tilille».
Mikä sitten neuvoksi?
Mikäs muu kuin koittaa taitella ruokalista niin vaihtelevaksi kuin osaa ja kärsivällisesti kuunnella vahingon kärsineiden sisunpurkauksia.
Ne alkavat jokainen päivä heti lehden ilmestyttyä. Turhaan kuitenkin saa telefoni kilistä, ennenkuin kello on yksitoista lyönyt, sillä kokitkin ovat jo siksi viisastuneet, että syötyään suolaisen suuruksen vasta lähtevät asioista vastaamaan.
Mutta sitten sitä vastaamista ja selittämistä riittääkin kolo päiväksi.
Tavallisesti ensin ehtii joku vanhempi vaimoihminen. Syvällä huokauksella alottaa hän keskustelun, ilmoittaen murheella, kuinka taaskaan ei lehdessä ollut kuin yksi ainoa kuolemanilmoitus, eikä siinäkään ollut ristin juurella edes enkeliä itkemässä. Kuinka tämä on ymmärrettävä, vaikka on niin tautinen aika?
Mutta toimitus ymmärtää jo tällaiset asiat. Se tietää, että lukijakunnassa on satoja, joille ei riitä yksi eikä kaksi Nurmi-Tuomaan pääkirjoitusta muistutukseksi tämän maailman katoovaisuudesta, vaan pitäisi olla noin parisen palstan täyttä. Turhaa on pujahtaa asiasta sillä huomautuksella, ettei ole sattunut enempi kuolemaan. Paljon suotuisampaan lopputulolleen pääsee toimitus, ottamalla osaa asianomaiseen suruun sekä lopuksi lohduttamalla, että huomiseen lehteen tulee kolme kuolinilmoitusta, joista kahdesta on paitsi enkeliristiä vielä pari värssyä vanhasta virsikirjasta. Sitäpaitsi on toimituksen tiedossa kymmenkunta, jotka jo henkiään haukkovat.
„Jahaa, no se on hyvä, kiitoksia paljon! Hyvästi!”
Heti taas soittaa toinen.
„Hirveän kuiva lehti tänään. Kihloissa yksi pahanpäiväinen pari, eivät edes tuttujakaan. Tunnetteko te?”
„Emme!”
„Sepä ikävä. Toimituksen pitäisi välttämättömästi ottaa tällaisista asioista selvä. Mutta asiasta toiseen, eihän sisäsivuillakaan ole mitään, ei kerrassaan mitään. Kaksi hukkunutta ja yksi hirttäytynyt, siinä kaikki. Mitä te siellä toimituksessa oikeastaan teette?”
„Mutta hyvä neiti, katsokaa nyt tarkemmin, onhan siellä kolmekin hukkumisuutista!”
„Voi olla teidän mielestänne, mutta minä sanon yhtä hävittömästi kuin tekin: katsokaa tarkemmin, sillä kolmannessa tapauksessa ehdittiin poika pelastaa ja te kehtaattekin puhua hukkumisesta. Minä en tilaa enää lehteänne.”
„Anteeksi, että erehdyin. Ikävä kyllä, että poika saatiin hengissä ylös. Mutta korvaukseksi on siellä eräs jännittävä lapsenraiskausjuttu.”
„Sus, siunatkoon! Aivanko varmasti?”
„Kolmannella sivulla.”
„No, se muuttaa asian; antaa tulla lehden ensi vuonnakin! Hyvästi.”
Juurikuin ihmeen kautta pääsee naisväen lomassa joku häränpaistin syöjäkin puheille. Hän tietysti vaatii itse lehden „päätä” langan toiseen päähän.
„Toimituksen pitäisi seurata tarkemmin poliittisia asioita. Nytkin pääkirjoituksena: »Maataloutta parantamaan!» Sellaiset vasikkapaistit on työnnettävät sisäpuolelle. Poliittisessa lehdessä pitää aina olla johtavan paikalla valtiollinen kirjoitus. Lehti on toimitettava, juurikuin sen tekisi yksinomaan Venäjän ja Suomen johtavia henkilöitä varten.”
„Kyllähän me olemme koettaneet ...”
„Koettaneet kyllä, sen myönnän. — Tällä kerralla aiheutti kuitenkin asian esille ottamisen se, kun ei lehdessänne ollut mitään kirjoitusta, vaikka eilen ilmoitettiin Helsingistä, että kenraalikuvernöörin kengästä on korko luiskahtanut. Otaksun, että toimituskin on asiasta tiennyt?”
„Kyllä mutta kun emme mitenkään onnistuneet saamaan asiasta yksityiskohtaisempia tietoja, täytyi kirjoitus välttämättömyyden pakosta jättää seuraavaan numeroon.”
„Jahah, että se siis tulee huomenna? Kiitos! Hyvästi!”
Sitten tulee jonkun lainoppineen vuoro.
„Ystävällisesti huomauttaen, kyllä teidän ei pitäisi laatia niin perin huolimattomasti oikeustiedonantoja. Tänäänkin on sieltä uutinen otsakkeella: »Murhamies tuomittu» joka selostus luvalla sanoen suorastaan pöyristyttää.”
„Kuinka niin?”
„No, herra nähköön, onhan tuomio langetettu Rikoslain 506 pykälän 75 momentin mukaan taposta ja kuitenkin te puhutte murhaajan tuomitsemisesta. Ei suinkaan sitä, joka on jonkun tappanut, sovi kutsua murhamieheksi, ellei ole riittävän tukevasti todistettu, onko teko murha vai onko se vaan tappo. Mutta kun teillä nähtävästi ei ole pienintäkään käsitystä, milä eroitus on murhalla, josta rangaistaan Rikoslain 507 § 70 §§ mukaan ja tapolla, josta taas tuomio langetetaan Rikosl. 506 § 75 §§ mukaan ja lieventävien asianhaarojen ilmetessä Rikosl. 506 § 74 §§ mukaan kuin taas raskauttamien asianhaarojen ilmetessä Rikosl. 506 § 73 §§ mukaan pyydän minä saada lyhyesti ja yksinkertaisesti selittää asian...”
„Kiitos! mielihyvällä otamme vastaan. Mutta olkaa hyvä ja odottakaa silmänräpäys!”
„Paavo”, huutaa toimittaja juoksupojalle, „tässä on torvi korvaasi, sovita äänesi vähän karkeammaksi, ja vastaa aina „jahaa”, „niin”, „kyllä”, „aivan niin” ja sano lopuksi „kiitos” ja „hyvästi”.
„Jahah, se on valmis! — Niin murha on murha murhaamisen aikomuksella, mutta tappo on tappo ilman tappamisen aikomusta. Sentähden on oikeuden visusti tutkittava onko syytetyllä ollut varma aikomus, jolloin asia käsitellään Rikosl. 507 § 70 §§ mukaan, tai onko hänellä vain ollut aikomus jolloin asia siirtyy saman pykälän 71 momenttiin, tai mahdollisesti ollut aikomus, jolloin siirrytään 72 momenttiin, tai hyvin luultavasti ollut aikomus, jolloin ... !”
Tunnin kuluttua sanoo Paavo kiitokset ja hyvästit. Hän on rauhallinen miehenalku, mutta en takaa, tekisikö hän murhan vai tapon, jos sattuisi sopivassa paikassa tapaamaan sen lainoppineen, joka häntä tunnin turvotteli rikoslain pykälillä ja momenteilla.
Sillä aitaa kun Paavo jatkoi opinnoitaan juridiikassa, teki toimitus tiliä maataloutta koskevasta kirjoituksesta toisessa telefoonissa.
„Hauskaa on, että edes joskus kirjottatte maamiehenkin asioista eikä aina noista puoluejupakoista. Mutta kirjoituksessa ei mainittu sanaakaan ojituksesta ja lannanhoidosta. Häh!”
„Me nyt tällä kerralla otimme puheeksi asian tärkeyden yleensä, sen periaatteellisen puolen.”
„Periaatteet! hittojako me niillä teemme! Häh! Ei pellot kasva periaatteilla, eikä muulla herraskaisella hölynpölyllä. Lantaa se vaatii niskaansa ja syvät ojat. Häh!”
„Kyllä ensi kerralla otamme huomioon”.
„No, se on hyvä. Mutta muistakaa: syvät ojat ja paljon lantaa jokaiselle riville tunkio. Häh!”
Seuraavan sydäntä lähinnä on karjanhoito yleensä ja maatiaiskarjan kehittäminen erikseen ja hän pitää pyhänä velvollisuutenaan saattaa toimituksen tietoon, millaisen maataloutta käsittelevän kirjoituksen tulee olla.
Sitten tulevat sianhoidon harrastajat, kanan kasvattajat, mehiläis-, sieni- ja marja-ihmiset — kaikki antaen auliisti ohjeita kaikista tärkeimmistä asioista.
Näin kuluu päivä ilman suurempia yhteentörmäyksiä. Viimeinen lehti on selvitetty ja siinä sivussa taas uusi toimitettu.
On yö. Kaikki kunnon ihmiset jo nukkumat, mutta vielä viruu vuoteellaan valveilla lehden „pää” sallimusta suositellen:
„Anna huomisen lehden onnistua. Varjele, etteivät valmiiksi ladotut laatat säry. Estä korehtuurin lukijat torkkumasta, ettei tulisi painovirheitä lehteen ja kirkasta heidän silmänsä huomaamaan ihmisten ja paikkakuntien nimet oikein. Jos tänä yönä sallit kuoleman jotakuta kohdata, salli samalla, että siitä tulee ilmoitus lehteen. Ken hirttää itsensä, tehköön sen niin näkösälle paikalle, että omat kirjeenvaihtaajat heti päivän valettua hänet huomaamat. Teroittukoot kirjeenvaihtajien korvat kuulemaan hukkuvien huudot ja tapaturman saaneiden valitukset. Pehmitköön myös Juudaksen penseä sydän kirkkoa ja pappeja kohtaan sekä varjelkoon häntä täyttämästä rivoja sanoja, sillä se riivattu tuottaa minulle murhetta enemmän kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän muuta ja saattaa ennen pitkää raudat jalkaani sekä harmaat karvani murheella hautaan.”
Otava n:o 1 1.1.1909
