Venäläistä raakuutta.
Maxim Gorkij
Pitkin valkoisten savimökkien välistä kulkevaa tietä vaeltaa eriskummainen joukko ihmisiä eläimellisesti ulvoen.
Kansanjoukko kulkee tunkeillen ja liikkuu verkalleen eteenpäin kuin suuri aalto, kulkueen edellä astuu pieni hevonen, säälittävän näköinen koni, korvat lerpullaan. Nostaessaan etujalkaa se ravistaa merkillisesti päätänsä ikäänkuin tahtoisi upottaa viheliäisen kuononsa maantien pölyyn, kun se nostaa takajalkaansa vaipuu ruumis pahoin, uhaten joka hetki kaatua.
Kärryjen takalautaan on käsistä nuorilla kiinni sidottu pieni aivan alaston nainen, melkeinpä tyttönen. Hän kulkee perin eriskummallisesti, hänen päänsä, jota verhoaa ruskea, tiheä ja takkuinen tukka, on pystyssä, vähän taaksepäin taivutettuna, silmät tuijottivat suurina, tylsinä ja ajattelemattoman näköisinä kauas etäisyyteen. Siinä katseessa ei ole mitään inhimillistä ... Hänen koko ruumiinsa on sinipunaisia täpliä täynnä, pyöreitä, pitkiä, ja rinta on rikkirevitty — siitä vuotaa verta... Se muodostaa punaisen juovan pitkin vatsaa ja vasenta jalkaa polveen asti, sitten sekaantuu se harmaaseen tomukerrokseen. Näyttää siltä kun olisi naisen ruumiista reväisty pitkä, kapea nahkakappale, kuin olisi hänen vatsaansa piesty raipoilla — sillä niin on sininen ja paisunut.
Naisen jalat ovat pienet, sirot, töintuskin voi hän niitä tomussa liikutella, koko hänen ruumiinsa taipuu ja vapisee kovasti, ja on aivan mahdotonta käsittää, kuinka hän saattaa vielä pysyä jaloillaan, jotka ovat niinkuin muukin ruumis, sinisten täplien peittämät. — Miksi hän ei sorru maahan ja miksi käsistään riippuen laahaa kärrien perässä pitkin polttavaa, pölyistä tietä?
Rattaissa seisoo pitkä mies valkeassa paidassaan, päässään iso karvalakki, jonka alta joukko räikeän keltaisia hiuksia valuu hänen otsalleen, toisessa kädessään hän pitää ohjaksia, toisessa ruoskaa, jolla hän vuorotellen lyö hevosta selkään vuorotellen naisen hentoa ruumista, joka jo ennenkin on raakamaisesti piestyn näköinen. Mustan miehen silmät ovat veristävät ja välähtelevät kamalaa vahingoniloa. Hiukset varjostavat niiden viheriää väriä. Kyynärpäihin asti käärityt paidanhihat paljastavat miehen lujat lihaksiset käsivarret, jotka omat sakean, punertavan virran peitossa; avonaisesta suusta näkyy tiheä rivi valkeita hampaita, kun hän epäselvästi huutaa:
— Noo-o ... Hei vaan... Vielä kerran!... Eikö niin pojat?...
Kärryjen ja niihin sidotun naisen takana kulkee sankka kansanjoukko, ja sekin karjuu, kirkuu, viheltää, nauraa, ulvoo ... ivaa ... Pojat juoksentelevat edestakaisin ... Joku heistä juoksee edelle ja huutaa naiselle vasten kasvoja hävyttömiä pilkkasanoja. Joukosta kuuluu silloin naurunremahdus, joka hukuttaa muut äänet vieläpä ruoskanvingutuksetkin ilmassa...
Tulee naisia jännitetyin kasvoin ja mielihyvää loistavin silmin... Tulee miehiä, jotka huutavat rattailla seisovalle jotakin inhoittavaa ... Hän kääntyy taaksepäin heidän puoleensa ja nauraa virnistelee suunsa suureksi aukaisten. Ruoska iskee pitkin naisen ruumista... Ruoskan siima kietoutuu kainalon alle... Silloin pieksävä mies tempaisee äkkiä ruoskasta, nainen huudahtaa kimakasti ja horjahtaa taaksepäin, sortuen senjälkeen pölyyn... Suuri väkijoukko tunkeilee naisen luokse, kumartuu hänen ylitsensä ja peittää hänet.
Hevonen seisahtuu, mutta hetkisen perästä se taas jatkaa kulkuaan. Rikkipiesty nainen liikkuu taas kuten äskenkin, rattaiden jälessä. Ja kurja hevonen astuu hitaasti ja pudistaa kurjaa päätänsä ikäänkuin tahtoisi sanoa:
— Voi, kuinka kurjaa on olla eläin. Kaikenmoisiin inhottaviin tekoihin pakotetaan ottamaan osaa! ...
Ja etelän taivas on aivan kirkas, — ei pilven hattaraakaan missään ja sieltä kesäinen aurinko jakaa anteliaasti polttavia säteitään...
* * *
Tätä minä en ole kirjoittanut allegoriseksi kuvaukseksi totuuden polkemisesta ja piinakuulustelusta — ei, valitettamasti se ei ole allegoriaa. Tätä rääkkäystä sanotaan — puhdistukseksi. Näin rankaisevat miehet vaimojaan uskottomuudesta. Tämä on tosikuva elämästä ja minä näin sen v. 1891 heinäkuun 15 p:nä Kanduboskan kylässä Hersonin kuvernementissä.
Käkisalmen Sanomat 30.9.1908.
