Elämän tarkotuksesta.
Kirj. Leo Tolstoi.
Miten usein olen ihmetellyt ja katkeroitunut siitä, että se, joka minulle on niin selvää (eikä ainoastaan selvää, vaan se, josta minä elänkin), nimittäin: mikä on Jumalan tahto ja sen täyttäminen — on toisten mielestä niin epäselvää ja epäilyttävää. Katsellessani rautatehtaan työläisiä Tulan tien varrella en voi olla ajattelematta, että jokaiselle heistä on annettu määrätty tehtävänsä, jonka heidän tulee täyttää. Näen samaa kaikkialla luonnossa: jokainen kasvi, jokainen eläin on olemassa jotain tehtävää varten ja tehtävänsä täyttämiseksi on niille annettu vastaavat elimet: juuret, lehdet, tuntosarvet, vainu j. n. e. Näen sitä paitsi ihmisen, jolle niiden elinten lisäksi, joita eläimillä on, on annettu vielä järki, joka vaatii häneltä tekojensa harkitsemista. Tämän järjen täytyy tulla tyydytetyksi voidakseen osoittaa ihmiselle, miten hänen järkiolentona on meneteltävä. Niin ovat ihmiset aina eläneet ja elävät yhä vieläkin järkensä johtamina. Järjen johtama elämä on juuri elämää Jumalan tahdon täyttämiseksi Samalla tavalla kuin kasveille ja eläimille on vaistojensa johtama elämä — elämää Jumalan tahdon täyttämiseksi.
Minulle väitetään, että yksi pitää Jumalan tahtona kulkun poikki puremista toiselta, toinen Kristuksen ruumiin syömistä pieninä leipäpalasina, kolmas — vakuutusta siitä, että hän on Kristuksen veren kautta lunastettu, — ja tämä erilainen käsitys Jumalan tahdosta tuntuu ikäänkuin vaikeuttavan ihmisiä, juuri kuin heidän tulisi elää toisten järjellä eikä omata omaa järkeä. Kysymys ei ole siinä mitä Dragomirov*) pitää Jumalan tahtona (sitäpaitsi ei ole varmaakaan, pitääkö Dragomirov kulkun poikkipuremista Jumalan tahtona …. puhua voi yhtä ja todellisuudessa uskoa toista — eihän sanat mitään todista), vaan siinä, mitä minä, kaiken järkeni nojalla pidän Jumalan tahtona, s. t. s. mitä tarkoitusta varten pidän itseni olevaksi.
Tarkoituksen täytyy olla olemassa samoin kuin on olemassa tarkoitus kaikilla niillä liikkeillä, joita työläinen tehtaassa toimittaa. Ihmiselämän eteenpäin kulkeminen on alhaisemmalta elämäntasolta korkeampaan tasoon siirtymistä; kulkun poikkipuremisesta palasiin, palasista lunastukseen, lunastuksesta siveellisen ja yhteiskunnallisen kristinopin ymmärtämiseen.
Tämän käsitän minä elämäntarkoitukseksi: että ihmiset luovat Jumalan valtakunnan maan päälle, s. t. s. muuttavat väkivaltaisen, julman ja vihamielisen ihmisten yhteiselämän sellaiseksi, jossa rakkaus ja veljeys vallitseisi. Keinot, joilla tämä on saavutettavissa on oman itsensä täydellisentäminen s. t. s. omien itsekkäiden pyyteiden muuttaminen rakkaudelliseksi toisten palvelemiseksi evankeliumin sanojen mukaan, joka sisältää kaiken lain ja profeetat: tee toiselle mitä tahdot itsellesi tehtävän.
Siinä näen minä elämäntarkoituksen, jota korkeampaa muuta en tiedä ja elin joskus hyvinkin kaukana siitä tarkoituksesta, mutta usein, ja mitä kauemmin, mitä useammin totutan itseäni siihen, ja mitä enemmin siihen totun, sitä riemuisammaksi, vapaammaksi ja ulkonaisesta riippumattomammaksi käy elämäni ja sitä vähemmän kauhistuttavammaksi käy kuolema.
Kukin saavuttaa totuuden omia tietään; mutta yhden voin sanoa, — että se, jota kirjoitan, ei ole pelkkiä sanoja, vaan että se on elämäni, olen onnellinen ainoastaan siitä ja sen kanssa kuolenkin.
Suom. H. K.
*) Dragomirov — eräs Turkin sodassa ollut kenraali. Suom. muist.
Työläisnaisen kevätlehti V 1911.
