Metusala.
Scholam Aleichem.*)
Suomennos.
I.
Metusalaksi kutsuttiin sitä kunnioitettavan kasvunsa ja miltei täydellisen hampaattomuutensa tähden. Suuhun oli sillä jäänyt pari kolme tynkkää — riittämätön aparaatti pureskelemiseen milloin ruoka oli niukankin kovaa ja karkeampaa. Kasvultaan oli Metusala korkea, kehno, sillä oli kesiintynyt karva, särkynyt selkä ja pilaantuneet silmät: yhdessä silmässä kaihi ja poimu turrehtunut. Kuvan täydentämiseksi mainittakoon, että sillä oli polvista vääntyneet jalat, sisään painuneet sivut, lerpallaan oleva alaleuka ja paljaaksi kynitty häntä. Vanhuutensa päiviksi joutui se palvelukseen Golojadenista olevalle vedenkuljettaja Kasrielille. Luonteeltaan Metusala oli työteliäs ja sävyisä, mutta vanhuus ei ole iloksi. Pitkän päivätyön päätyttyä ja varustettuaan koko kaupungin vedellä, se oli tyytyväinen isäntänsä riisuessa sitä valjaista. Pureskeltuaan olkia, ryhtyi se käsiksi jättäisiin, joita Kasrielin vaimo sille kuljetti sellaisilla katsannolla kuin viedään hyvälle vieraalle kaloja tai hedelmähilloja lautasella. Näitä jätteitä Metusala odotti aina suurella kärsimättömyydellä, sillä se löysi sieltä säännöllisesti muutamia kastuneita leipäpalasia, puuron jätteitä ja muita tuotteita, joita pureskellessa ei ollut niin väliä terävistä hampaista. Päivän kuluessa Kasrielska keräsi ja viskasi jätteiden joukkoon kaikki, minkä luuli Metusalalle kelpaavan, Syödessään Metusala tavallisesti kääntyi pää tynnyriin ja häntä Kasrieliin päin ikäänkuin tahtoen sanoa: »nöyrin kiitos suolasta ja leivästä». Metusala antaa alaleukansa jäädä pitkälle riippumaan, sulkee näkevän silmänsä ja sulkeutuu surullisiin hevosmietelmiinsä.
II.
Ei kuitenkaan tule otaksua, että Metusala aina olisi ollut sellainen jollaiseksi me sen olemme tässä kuvailleet. Jolloinkin nuoruusvuosinaan varsana juoksennellessaan emänsä rinnalla, ennustettiin, että Metusalasta kasvaa vielä aivan mainio hevonen. Asiantuntijat ennustivat sille loistavaa tulevaisuutta, sanoen, että siitä tulee ihme hevonen, joka luetaan varsinaisten vaunuvalkkojen joukkoon.
Varsa kasvoi ja kehittyi hevoseksi, jolloin se puettiin valjaisiin ja vietiin markkinoille; siellä asetettiin se toisten joukkoon, noin viisikymmeniseen kertaa ajettiin edes ja takaisin, katsottiin hampaita ja koeteltiin kavioita; se kulki kädestä käteen.
Tästä lähtien alkaa sen mieron kiertämisen historia, siirtyminen paikasta toiseen ja alituinen isäntien vaihtaminen. Se kiskoi huonolla likaisella tiellä raskaita noin 500 kilon painoisia kuormia; sitä lyötiin piiskalla, jopa kepilläkin päähän, sivuille, jalkoihin ja mihin milloinkin sattui... Mutta kuitenkin oli Metusalan kohtaloksi luettu rauhallinen vanhuus. Ilmaantui vedenkuljettaja Kasriel, joka otti sen haltuunsa ja vei kotiinsa Golodajerviin.
III.
Näihin aikoihin saakka Kasriel, leveä alkuperäinen juutalainen, litteine nenineen ja kauttaaltaan rypistyneine naamoineen, oli vedenkuljettaja tämän sanan varsinaisessa merkityksessä; hän itse valjastautui tynnyrin eteen ja kiskoi vettä kaupunkiin. Niin raskasta kuin Kasrielin olikin, ei hän kuitenkaan koskaan maailmassa kenellekään valittanut. Mutta niin pian kuin näki jonkin hevosen, pysähtyi hän ja kauan katseli sen jälkeen. Hänen varsinainen toivonsa oli jotenkuten saada hevonen. Mutta niin paljon kuin hän säästikin, ei hänen mitenkään onnistunut koota sellaista pääomaa, joka olisi riittänyt hevosen hankkimiseen. Kuitenkaan ei hän sivuuttanut yksiäkään markkinoita käymättä siellä tavaraa katsomassa, vaikkei kuitenkaan ostaakseen, niin kuitenkin tehdäkseen kauppaa. Kun Kasriel näki onnettoman, ruhjotun, ilman suitsia ja sitomatta seisovan hevosraakin, pysähtyi hän, jollain sydämensä sanoi hänelle, että se hevonen on kukkaroa myöten. Kauan ei tarvinnut kauppaa hieroa; Kasriel otti hevosen, meni kotiinsa ja kopautti oveen. Tuvasta tuli säikähtäneenä Kasrielska:
— Mitä tämä on? Jumala kanssasi!
— Ostin, ostin kuin ostinkin!
Kasriel vaimonsa kanssa ei mitenkään tahtonut päästä selville siitä, mihin hevonen oli sijoitettava. Elleivät olisi pelänneet juoruja, olisivat he sijoittaneet sen tupaan. Hankkivat jonkun verran heiniä ja olkia. Kasriel vaimoineen hyväilivät hevostaan, kun eivät kylliksi jaksaneet katsella sitä.
Naapurit samaten kerääntyivät tarkastelemaan hevosta. Laskivat leikkiä ja nauroivat sekä päästelivät kaikenlaisia sukkeluuksia: joku sanoo, ettei se ole hevonen, vaan hevosraakki, johon toinen huomauttaa, ettei se ole edes raakki, vaan kissa; kolmas lisää taas, että se on ruumiistaan ja että sitä tulee varjella, jottei tuuli veisi sitä mukanaan.
— Kuinka vanha se on?
— Vanhempikuin Kasriel ja Kasrielska yhteensä.
— Metusalan ikä!
— Metusalan tosiaankin!
Tämä nimitys jäikin elukalle siitä lähtien.
IV.
Kasrielilla oli Metusalan hyvä elää, kenties parempi kuin nuoruusvuosinaan. Ensiksi, työ oli kuin leikin tekoa: vetää vesitynnyriä ja pysähtyä joka talon luona. Toiseksi, isäntä oli vallan mainio mies, joka ei juuri sormellaan koskenut, ei edes huutanut kovasti; piiskaakin pitää kuin huvin vuoksi. Entäs sitten ravinto! Totta kyllä, ettei hänen silmänsä kauraa koskaan näe; mutta mihinkä hänelle kelvoton naura, kun ei kuitenkaan voi sitä pureskella. Voiko parempaa ajatella kuin jätteitä pehmeine leipä palasineen, jota jokapäivä hänelle tuo Kasrielska! Melkoista tyydytystä tuottaa jo se tapa, millä näitä jätteitä annetaan. Kelpaa sitä katsella kuin Kasrielska seisoo kädet rinnalla ja nauttii (ehkä kadehtiikin!) siitä kun Metusala syö. Tulee yö jolloin sille vuoteeksi laitetaan olkia talon viereen; muutamia kertoja käy niin emäntä kuin isäntäkin katsomassa tullakseen vakuutetuksi, ettei elukkaa kukaan näe, josta Jumala varjelkoon! ...
Varhain aamulla Kasriel on jo hevosensa luona, hitaasti valjastaa sen tynnyrin eteen, ajaa luonnollisesti jalkasin hyräillen psalttarista: »Autuas on se, joka...» Takasin palatessaan täysin tynnyrin, kulkee Kasriel kävellen hevosensa rinnalla yhdessä tallaten likaa ja piiskallaan heiluttaen: »No Metusala kuljeppas, kyyhkyseni, kuljeppas eteenpään!» Metusala laahustaa askel askeleelta eteenpäin, pudistaa päätään, vilhuilee ainoalla silmällä isäntäänsä ja ajattelee: »Siitä alkaen kun olen elänyt maailmassa, en mokomaa kummitusta ole ennen nähnyt.» Tahallaan vetää vastahankaa takajaloillaan ja pysähtyy kaikkein rämeisimpään paikkaan: »Katsotaanpas miten käy? Kasriel alkaa puuhata lähellä tynnyriä, tarkastelee pyöriä, akselia ja tunnustelee nuoria; Metusala kääntää päänsä Kasrielin päin, maiskuttaa huuliaan aivan kuin hymyillen ja ajattelee: »Siinäpä pölkkypää, tämä veden vetäjä! Varsinainen aivoja vailla oleva lehmä!»
V.
Mutta harvoin maailmassa kaikki on hyvin. Vaikka Metusalan varmuus olikin onnellinen tällaisilla isännillä, tuli hänen kuitenkin kärsiä surua, vaivaa ja kaikellaisia ikävyyksiä; siitä nimittäin pitivät huolta Kasrielin omat, naapurien, sekä muittenkin lapset. Tuskin Metusala oli tuotu, tuskin poikaset olivat sen nähneet, kun vaivat alkoivat. Lapset tunsivat sitä kohtaan jotain... ei juuri vihaa, ei, sillä he sitä kovin rakastivat; mutta juuri tämän rakkauden tähden olikin Metusalan vaikea olla; kumpa olisivat vähemmän rakastaneet ja vähemmän säälineet! Ensimäisenä tehtävänä Kasrielin paljasjalkaiset Talmud Tor nimisessä koulussa käyvät poikaset päättivät koetella tunteeko Metusala lainkaan niin kuin ihminen. Löivät kepillä keveästi selkään — ei mitään; ravistelivat jalasta — ei mitään; näpähyttivät nenälle — eläin juuri liikahti. Ainoastaan kun vetivät olella silmässä olevan kaiheen yli, huomasivat, että Metusala tuntee aivan kuin ihminen, koskapa räpytti silmäluomiaan ja pyöräytti päätään ikään kuin sanoen: »Ei, tämä ei minua miellytä!» Saivat käsiinsä luudan raipan ja työnsivät sen syvälle sieramaan: — Metusali hyppäsi paikaltaan. Jopa hyökkäsi tuvasta Kasriel huudahtaen:
— Lurjukset, mitä hevosesta kiusaatte? Kouluun jo on aika mennä, senkin hulttiot!...
Pojat läksivät juoksujalassa kouluun.
VI.
Talmud Torin oppilaitten joukossa oli erinäisesti pahanilkisyydestään tunnettu poikanen Ruvka. Äitinsä sanoi hänestä: Sellaisia poikia ei kasva joka oksalla. Missä katto tai kellari — siellä myös hän. Ajella hanhia ja ankkoja, säikytellä vuohia, kiusata kissoja, lyödä koiria — sioista puhumattakaan, oli hänen mielityötään. Ei äidin lyöminen, ei opettajan piiskaaminen, eikä toisten ihmisten korvapuustit saanut parannusta aikaan. Toru häntä tai ei, se on sama kuin heittää herneitä vasten seinää. Juuri kun oli piiskattu ja luulet vedet silmissä olevan, hän näyttääkin kielensä, vääntää huuliaan tai tekee jonkun muun sukkeluuden. Saatuaan tietää, että Kasriel toi markkinoilta hevosen, hän hyppäsi penkille, niisti nenäänsä molemmin käsin ja huusi:
— Pojat, nyt meille tulee hauskaa, ... me saamme jousen ...
Tulee huomauttaa, että Ruvka jo lapsuudesta alkaen rakasti musiikkia, erittäinkin viulua. Hän kaipasi erinomaisesti musiikkia; hänellä oli miellyttyvä ääni ja hän osasi muistista joukon lauluja. Aina haaveili hän, että kun kasvaa suureksi, niin ostaa viulun ja soittelee yötä ja päivää. Nyt hän teki itselleen puusta viulun, johon laittoi rihmasta kielet. Näistä pyrinnöistä muisti äiti häntä tuon tuostakin:
— Soittajako sinusta tulee? Kunpa minä sen näkisin!
Kun illalla opettaja Haim Henja laski lapset koulusta menivät he suoraa päätä katsomaan Metusalaa.
Ensimäisenä lausui Ruvka mielipiteenään:
— Tärkeä, tärkeä hevoskaakki tämä Metusala, se antaa jouhia säälimättä...
Ruvka kiersi hevosen, taakse ja alkoi kiskoa jouhia hännästä.
Niin kauvan kuin kiskoivat yksitellen, oli Metusala levollinen: »Ikävä vain, yhä vähemmän jää häntään jouhia.» Mutta kun Ruvka innostui ja aikoi kiskoa kokonaisia tukkuja, Metusala suuttui: Laske sika tupaan, niin se nousee pöydälle... ja kauemmin ajattelematta, potkasi Ruvkaa takajalallaan hampaille särkien alahuulen.
— Niin sinulle pitääkin, vai sinua! Jopa vihdoinkin tämä onnettomuus! Elä tunge toisen kerran! — huusi äitinsä. Valellen kylmällä vedellä huulta Ruvka itki, väänteli käsiään, juoksi poppamummon luo ja oli aivan menehtymäisillään.
VII.
Ruvkan huuli kohta parani. Sitä näet hyvin hoidettiin. Ruvka ajatteli jo uutta: »voisihan koko komppanialla ajaa ratsain Metusalan selässä» ... Miten voin tämä järjestää, jottei kukaan siitä tietäisi? Ruvka ajatteli että paras aika tällaisen homman järjestämiseen on lauantai päivä, jolloin väki on päivällisen jälkeen levolla. Silloin vaikka kuljettaisi mukanaan koko Golodajevin. Eräs pojista väitti vastaan:
— Kuinka juutalaispojat voivat lauvantaina ajaa?
— Tyhmyri, kuinka sitä voi sanoa ajamiseksi, leikkiähän se on — lausui Ruvka.
Tuli lauvantai, jolloin kaikki söivät päivällisen ja kävivät nukkumaan. Kasriel ja Kasrielska myös. Poikaset yksitellen vain kokoontuivat pihalle Metusalan lähellä. Ruvka alkoi panna hevosta kuntoon, letitti harjan, koristi sen heinillä, puki päähän valkean paperisen patalakin, kaulaan sitoi rusetin ja häntään komeuden lisäämiseksi vanhan kylpyvastan. Ryhtyivät istuutumaan: ken ennätti, otti paikkansa hevosen selässä, jälelle jääneet odottaen vuoroaan, kulkivat takana, huutivat ja ajoivat Metusalaa.
Metusalalla ei kuitenkaan ollut halua juosta, vaan meni se astuskellen: ensiksi, ei ollut syytä kiirehtiä, toiseksi, oli lauvantai, lepopäivä. Ruvka lakkaamatta huusi ja ajoi hevosta riidelleen toisille minkä tähden olivat hiljaa ja vaikenivat. Metusala astuu askelen toisensa jälkeen arvellen: »lapsukaiset leikkivät, leikkikööt vain!»
Kuitenkin, kun lapset alkoivat huutaa äänekkäämmin, hosua käsineen ja lyödä, Metusala kiirunti askeleitaan. Vasta alkoi ruomia jalkoja, jolloin Metusala juoksi; tällöin vasta lyö yhä kipeämmin. Metusala juoksee täyttä laukkaa. Lapset ovat tyytyväisiä, Ruvka tämän lisäksi vielä hyppii ja huutaa: hop, hop, hop! Hyppäsivät, hyppäsivät, jolloin yksi toisensa jälkeen putosi maahan. Metusala tuntien itsensä vapaaksi juoksi sellaisella joutuisuudella pois, jollaista siltä tuskin saattoi odottaa, laukkasi aivan kauaksi, myllyn taakse. Paimenpoikaset huomasivat Metusalan valkeassa patalakissa, juoksivat sen perään, alkoivat heitellä kivillä ja kepeillä sekä yllyttivät koirat sen kimppuun. Koirat ajelivat sitä, alkoivat pureskella ja repiä: toiset takaa jaloista, toiset edestä kurkusta. Metusala alkoi pärskvä, taistella vastaan, torjua hyökkäyksiä, kuitenkin vihdoin kaatuen.
VIII.
Toisena päivänä lapset saivat. Vanhemmat eivät säästäneet korvapuusteja, eikä opettaja Haim Honja piiskaa. Kaikkein enemmän tuli tietysti Ruvkan osaksi. Varsinkin sentähden, että Ruvkan on tapana nauraa, jopa silloinkin kun häntä kuristetaan. Opettaja suuttuu ja lyö yhä kovemmin, mutta Ruvka yltyy sitä suurempaan nauruun. Mitä kipeämmin kuritetaan, sitä äänekkäämmin hän nauraa ja mitä äänekkäämmin hän nauraa, sitä ankarammin kuritetaan.
Ainoastaan veden kuljettaja Kasrielia ja hänen vaimoaan ei asia naurattanut. Katkerin kyynelin itkivät he kalliin elättinsä Metusalan kuolemaa.
* Schalom Aleichem on nuori juutalainen kirjailija, joka teoksestaan »Valittuja.kertomuksia», josta tämä luku on otettu, on saanut vallan ylisteleviä arvosteluja. Maxim Gorkij kirjeessään teoksen kirjoittajalle lausuu m.m.: »Teidän kirjanne olen saanut, luin sen, nauroin ja itkin, kummallinen kirja. Kirja minua erinomaisesti miellyttää ja sanon vielä kerran, että se on mainio kappale! Se kauttaaltaan säkenöitsee sellaista suurta, hyvää ja älykästä rakkautta kansaan, jota harvoin tapaa meidän päivinämme!...
Työläisnainen n:o 11 16.3.1911.
