Kaksi ystävystä.
Kirj. Maxim Gorki.
Suom. Illanvietolle.
1.
Toista heistä nimitettiin »tanssimestariksi», toista »jumalanmieheksi», ammatiltaan olivat he molemmat varkaita.
He asuivat esikaupungin äärimmäisessä laidassa —, esikaupungin, joka oli hajallaan eräällä jyrkänteellä —, eräässä niistä vanhoista, kaatumaisillaan olevista rotteleista, jotka olivat savesta ja puolimäränneistä laudoista rakennetu ja olivat näöltään rikkaläjien näköisiä, joita on kaadettu rotkoon. Liikettään harjoittivat molemmat ystävykset kaupungin läheisissä kylissä, sillä varastaminen kaupungissa oli vaikeata ja esikaupungin naapureilla ei ollut mitään otettavaa.
Molemmat olivat he varovaisia ja vaatimattomia poikia, — jos he olivat varastaneet palasen palttinaa, takin tahi kirveen, suitset, paidan, tahi kanan, niin eivät he pitkään aikaan näyttäytyneet siinä kylässä, jossa he olivat saalistaneet. Mutta huolimatta viisaista suunnitteluista, tunsivat kaupungin läheiset talonpojat heidät sangen hyvin ja olivat usein uhanneet sopivassa tilaisuudessa pieksää heidät pahanpäiväisiksi. Sellaista tilaisuutta ei nähtävästi kuitenkaan ollut ilmaantunut, koska molempien ystävien luut vielä olivat ehjinä vaikkakin he kuusi vuotta olivat kuulleet talonpoikien uhkauksia.
»Tanssimestari» oli neljänkymmenen ikäinen mies, kookas, kyttyräselkä, laiha ja jäsenikäs. Hän käveli aina pää alaspäin ja piti pitkät käsivartensa ristissä selän takana, kulkien omituisesti huojuskellen ja vilkkuili huolestuneilla silmillään levottomasti puolelle ja toiselle. Hänen tukkansa oli lyhyt ja hänen kasvonsa sileäksi ajetut, muuten, paitsi että hänellä oli paksut harmahtavat sotilaan viikset, jotka verhosivat hänen suunsa ja antoivat hänen kasvoilleen tuiman ilmeen. Hänen vasen jalkansa oli aikoinaan taittunut ja myöhemmin kasvanut siten, että se oli jäänyt pitemmäksi kuin oikea jalka, — kun hän nosti sitä käydessään teki se keikauksen ilmassa ja heilahti sivulle, josta syystä hän oli saanut liikanimensä.
Jumalanmies oli kumppaliaan viisi vuotta vanhempi, pienempi kasvultaan ja leveäharteisempi. Häntä vaivasi usein kuiva yskä ja hänen laihakkaat, mustanharmaan parran ympäröimät kasvonsa olivat sairaloiset, kellertävän kalpeat. Silmät olivat suuret ja tummat ja oli niillä ystävällinen, vaikkakin rikoksellinen ilme. Kuleksiessaan pani hän paksuhuulisen suunsa suppuun ja vihelteli hiljaa itsekseen aina samaa yksitoikkoista, surullista säveltään. Hänen hartioillaan riippui vaatetus, joka näytti täytetyltä levätiltä monine kirjavine rääsyineen. Tanssimestarilla taas oli pitkä, harmaa vyöllä vyötetty kauhtana.
Jumalanmies oli talonpoika. Hänen toverinsa kirkonvartijan poika. Heidät nähtiin aina yhdessä ja oli talonpoikien tapana sanoa nähdessään heidät:
»Tuossa ovat taas nuo kaksi rakasta ystävää... nyt on parasta pitää silmät auki!»
»Ah, noita kirottuja s...a!»
»Milloinkahan saamme heidät oikein löylytetyiksi?»
Mutta nuo molemmat hyvät ystävät hiipivät salapoluille ja sieltä he tarkasti tähystelivät kaikille suunnille ja mieluimmin väittelivät kaikkia. Jumalanmies yski ja vihelsi säveltään ja toverin koipi teki ilmahyppyjään ikäänkuin se olisi tahtonut pyrkiä irti vaaralliselta tieltä jota sen omistaja kulki. Toisinaan loikoivat he metsänreunassa olevassa rukiissa tahi jossain rotkossa ja neuvottelivat supatellen kuinka he saisivat hankituksi ruokaa päiväksi, toisin sanoen mitä he keksisivät varastaakseen.
2.
Talvisin on susillakin vaikeata tulla toimeen, vaikkakin ne ovat paremmin varustetut taisteluun olemassaolon puolesta kuin nämä kaksi ystävää. Laihoina, nälistyneinä ja pahasisuisina retkeilevät ne pitkin teitä ja vaikka ihmiset tappavatkin monta, pelkäävät he kumminkin aina petoja, joilla on kynnet ja hampaat ja ennen kaikkea sydän, joka ei anna taivuttaa itseään mihinkään. Omistaa viimemainittu on sitäkin tärkeämpää, kun kerran voittaaksenne taistelussa olemassa olomme puolesta on meidän omistettava joko suuri ymmärrys, tahi villipedon sydän. Talvisin oli siis ystävysten toimeentulo sangen vaikeata. Usein iltasin retkeilivät he pitkin kaupungin katuja ja kerjäilivät, kuitenkin varoen joutumasta poliisin katseiden alle. Hyvin harvoin onnistui heille varastaa jotain; käydä tervehdyksillä kylissä oli myöskin turhaa senjälkeen kuin oli ruvennut lunta satamaan ja kaikki jäljet näkyivät lumessa. Eikä se liijoin hyödyttänyt mitään, kun kaikki oli lukittu ja tukittu talven varalta. Tämä alituinen taistelu nälkää vastaan kävi kovasti ystävien voimille ja tuskinpa kukaan niin palavasti odotti kevään tuloa, kuin he... Ja niinpä se vihdoin tulikin, tuo odotettu kevät. Kuihtuneina ja sairaina ryömivät molemmat ystävykset ulos kojuistaan ja silmäilivät toivokkaina kedolle, jossa lumi suli päivä päivältä ja jossa vähitellen alkoi ilmestyä punaisen ruskeita pälviä päivän valoon. Vesilammikot loistivat kuin peilit, purot porisivat iloisesti, aurinko peitti maan omaavoittoa pyytämättömällä hyväilyillään ja molemmat ystävykset lämmittelivät itseään sen säteissä ja mietiskelivät milloin maa tulisi niin kuivaksi, että he saattaisivat lähteä pienelle partiomatkalle kyliin. Jumalanmies joka kärsi unettomuutta, herätti toverinsa eräänä aamuna ja äännähti iloisesti:
»Hohoi, nouse ylös... Peltovarisset ovat nyt saapuneet!»
»Äläpäs, ovatko tosiaan?»
»Varmasti, etkö kuule, miten ne rääkkyvät?»
He ryömivät ulos kojuistaan ja katselivat tuntikaudet tarkkaavaisina, miten nuo mustat kevätviestit lakkaamatta rakensivat uusia pesiä ja parantelivat vanhoja, samalla kun ne täyttivät ilman suuriäänisellä, suuttuneella rääkkymisellään.
»Nyt tulee leivosien vuoro», sanoi jumalanmies, ryhtyen korjaamaan vanhaa puoleksi mädännyttä verkkoaan.
Leivoset tulivat. Silloin lähtivät ystävykset kentälle, asettivat lintuverkkonsa muutaman paljaan pälveen päälle ja alkoivat, tosin märkinä ja likaisina ulkoasultaan, juoksennella ympäri ketoa ajaakseen verkkoon nälistyneitä ja pitkästä matkasta väsyneitä lintuja, jotka etsivät ruokansa märästä, äsken lumen vallasta vapautuneesta maasta. Saatuaan joukon lintuja möivät he ne viidestä ja kymmenestä kopeekasta kappaleen. Sittemmin ilmestyivät nokkoset, joita he noukkivat ja myivät torilla vihannesten kauppiaille.
Melkein jokainen kevätpäivä tuotti aina jotain, josta he saivat uuden, vaikkakin niukan ansion. He osasivat ottaa hyödyn kaikesta. He taittoivat Palmusunnuntaiksi pajunoksia, poimivat makusieniä, mansikoita, tatteja, — ei mikään jäänyt heiltä huomaamatta. Jos sotamiehet sattuivat olemaan ampumaharjoituksella, ryömivät molemmat ystävät harjoituksen loputtua valleille ja etsiskelivät luoteja, jotka he sittemmin myivät kahdestatoista kopeekasta naulan. Kaikki nämä erilaiset hankkimislähteet estivät kylläkin ystävykset nälkäkuolemasta, mutta ne hankkivat kuitenkin ani harvoin heille tilaisuuden nauttia siitä miellyttävästä tunteesta, jonka tuottaa kylläisen, täysinäisen vatsan tyyni ja suloinen ruuansulattamistyö.
3.
Muutamana huhtikuun päivänä, puiden lehtisilmujen juuri auetessa, ja metsän seistessä vastapuhjenneiden lehtien viheriässä vaipassa, jolloin ensimäiset ruohonidut alkoivat pistää esiin punaisen ruskeasta, täyteläisestä, auringon valaisemasta kentästä, astuivat molemmat ystävykset eteenpäin suurella maantiellä, puhellen ja poltellen huonosta tupakkalajista valmistettuja kotitekoisia paperosseja.
»Sinua yskittää aina vaan yhä pahemmin...», sanoi tanssimestari välinpitämättömästi kumppanilleen.
»Ka, välipä tällä!... Kunhan pääsen auringonpaahteeseen, tulen kyllä terveemmäksi ...»
»Hm... Sinun pitäisi kuitenkin yrittää päästä johonkin sairashuoneesen...»
»Mitä se hyödyttäisi? Kun kuolen, niin kuolen yhtä hyvin muutenkin...»
»Tietty se...»
Tienvierustalla olevien koivujen hienoista oksista muodostui maantielle varjo, joka muistutti rikkinäistä pitsimallia. Varpuset hyppelivät iloisesti sirkuttaen tiellä.
»Sinun käyntisi on myöskin huonontunut...» muistutti tanssimestari jonkun ajan kuluttua.
»Se tulee siitä, että minun on vaikea hengittää...», selitti jumalanmies. »Ilma on niin raskas, kostea ja painostava nyt, että se aivan takertuu kurkkuuni...» Hän pysähtyi ja ryki kiivaasti.
Tanssimestari seisoi tupakoiden hänen vieressään ja katseli välinpitämättömästi häneen. Jumalanmies hieroi rintaansa, vavisten valtavasta yskäkohtauksestaan, hänen kasvonsa olivat käyneet aivan sinisiksi.
»Minun kaulani on vilustunut perinpohjaisesti», sanoi hän yskäkohtauksen ohimentyä.
Ja he kulkivat eteenpäin, säikyttäen edelläpäin hyppivät varpuset.
»Nyt menemme ensin Muschinaan... », sanoi tanssimestari heittäessään sylkäisten pois paperossinsa. »Mennään takapihojen kautta, ehkäpä onnistumme sieppaamaan jotain. Sieltä menemme Sivtsofin metsän kautta Kusnetsihaan, sieltä poikkeamme Markovkaan... ja sitte kotiin».
»Sehän on vähintäin kolmenkymmenen virstan matka», sanoi jumalanmies.
»Kun siitä olisi edes hyötyä...»
Tien vasemmalla puolella sijaitsi pimeä ja kolkko metsä, jonka puissa näkyi tuskin ainoatakaan vihertävää pilkkua, mikä olisi silmää viehättänyt. Aivan metsän rinteellä seisoskeli pieni, ränstynyt hevonen, niin laiha, että lonkkaluut seistä törröttivät sivuilla kuin vanteet tynnyrissä. Molemmat ystävykset seisahtuivat uudelleen, jääden katselemaan pitkäksi aikaa miten hevonen, kuono riipuksissa hitaasti astua lonkautellen nyhti kuivuneita ruohonkorsia, joita se sitte halukkaasti rouskutteli keltaisten hampaittensa välissä.
»Tuokin on nälissään», virkahti jumalanmies.
»Tso Polle pikkuinen, ts0...», houkutteli tanssimestari.
Hevonen katsahti häneen, puistaen tyytymättömästi päätään ja painoi taasen kuononsa maata kohti.
»Sitä ei haluta tulla sinun luoksesi», sanoi jumalanmies.
»Mitäs sanot...jos veisimme sen tattarilaisille ... kai ne antaisivat ainakin seitsemän ruplaa tuosta», sanoi tanssimestari ajatuksissaan.
»Sitä ne eivät maksa. Mitä ne sillä tekisivät?»
»Mutta nahkalla?»
»Nahkalla? Nekö nyt maksaisivat niin paljon nahkasta? Kolme ruplaa korkeintaan».
»Vaikkapa senkin...»
»Mitä nahkaa tuon luulet olevan, vanhaa kengänpohjaa se on, eikä muuta...»
»Ainahan nuo nyt jotain tuosta antanevat».
»No, luulisi … »
Tanssimestari pysähtyi, katsahti toveriinsa ja kysyi:
»No?»
»Se on niin vaivaloista» vastasi jumalanmies epäröiden.
»Entäs sitte?»
»Jäljet saattaisi näkyä, maa on märkää, saattaisivat keksiä, mihin me sen veimme».
»Sidotaan jalkarievut sen kavioiden ympärille...»
»No, kun niin tahtonet».
»Ann' mennä sitte, ahdistakaamme se metsään, ja odotetaan kaukana tuolla rotkossa kunnes tulee yö, ja sitte tattarin luo. Sinne ei ole pitkältä... ainoastaan kolme virstaa...
»Olkoon menneeksi», myönteli jumalanmies. »Yksi lintu kädessä on parempi kuin...»
»Kunhan ei vaan menisi päin mäntyä».
»Eikö mitä, ole huoletta, sanoi tanssimestari päättävällä äänellä.» He poikkesivat tieltä ja hiipivät metsään tähystellen kaikille suunnille. Hevonen katsahti heihin, päristi, huiskautti häntäänsä ja alkoi uudelleen purra rouskutella kuihtunutta ruohoa.
4.
Syvän metsärotkon pohjalla oli kosteata ja hiljaista. Puron lorina kuului hiljaisuudessa yksitoikkoisena ja surullisena kuin valitus. Rotkon jyrkillä seinämillä riippui saraheinän ja oratuomen paljaita oksia; siellä täällä esiinpistivät niiden juuret avuttomina, kevättulvan huuhtomina ylös maasta. Metsä oli yhä vaipunut talviseen horrostilaansa, hämäryys vaan lisäsi sen elotonta yksitoikkoisuutta, ja siinä vallitseva kuolon hiljaisuus antoi sille hautausmaan raskaanomaisen, juhlallisen rauhan. Molemmat ystävykset olivat jo kauvan aikaa hämärässä ja hiljaisuudessa istuneet muutaman haaparyhmän alla, joka samalla kertaa erään suuren maalohkareen kanssa oli vierinyt alas rotkon pohjaan. Pieni nuotio paloi kirkkaana heidän edessään ja siinä käsiä lämmitellessään heittivät he tuontuostakin kuivia oksia tuleen, varoen kuitenkin että tuli kaiken aikaa paloi tasaisesti eikä laskenut liikaa savua. Vähän matkan päässä heistä seisoi hevonen. He olivat sitoneet sen kiinni riimulla puunjuureen ja käärineet kuonon ympäri hihan, jonka he olivat kiskoneet irti jumalanmiehen rääsyisestä nutusta.
Jumalanmies istui kyykyllään tulen edessä, tuijottaen ajatuksissaan siihen ja vihelteli tavallista säveltään. Toverinsa oli kiskonut kimpun pajunoksia, ja oli alkanut tehdä koria. Hän istui äänettömänä, syventyneenä työhönsä.
Puron surullinen lorina ja tuon köyhän raukan hiljainen vihellys sulivat yhteen valittavaksi säveleeksi, joka väreili läpi metsän ja illan hiljaisuuden. Toisinaan parahti oksa tulessa aivan kuin se olisi huokaissut surkutellen heidän elämäänsä, joka oli niin paljon pitkäveteisempi, mutta samasta syystä haikeampi kuin hänen oma kuolemansa liekeissä.
»Kuuleppas... jokohan kohta lähdetään?» kysyi jumalanmies.
»Vielä on aikaista... kunhan tulee aivan pimeä niin lähdemme», vastasi tanssimestari, luomatta pois katsettaan työstään.
Jumalanmies huokasi ja yski pari kertaa.
»Paleltaako sinua, mitä?» kysyi toveri pitkän ajan perästä.
»E-ei... minä olen vaan niin alakuloinen...»
»Ääh!» mutisi tanssimestari pudistaen päätään.
»Tuntui aivan kuin hiukaisisi sydäntäni...»
»Se johtuu sairaudestasi!»
»Kenties siitä... kenties se on jotain muutakin...»
Tanssimestari oli vaiti hetken aikaa, sitten sanoi hän:
»Älä ollenkaan ajattele.»
»Mitä sitte?»
»No! Tuota kaikkea... »
»Niin, mutta näetkös», sanoi jumalanmies äkillisen eloisuuden valtaamana, »minä en voi olla ajattelematta sitä.»
»Kun minä katselen tuota tuolla», — hän viittasi hevosta — »niin muistuu mieleeni yhtä ja toista... minullakin oli kerran hevonen... Olkoonpa miten huono tahansa, hevonen on kuitenkin pääasia talonpojalle! Olipa aika, jolloin minulla oli kaksikin... Silloin työskentelin kahden edestä, sen voit uskoa».
»Ja mitä se kaikki on kumminkaan sinua on hyödyttänyt?» kysyi tanssimestari kylmästi ja lyhyesti. »Minä en pidä tuosta tavastasi... Sinä nitiset kuin säkkipilli ja huokailet, mitä se hyödyttää?»
Jumalanmies heitti äänetönnä kourallisen taittuneita oksia tuleen ja katseli miten kipinät nousivat ylös ja sammuivat kosteassa ilmassa. Hän räpäytti silmiään kevyesti, varjo toisensa jälkeen vaihteli hänen kasvoillaan. Sitte käänsi hän päänsä hevosta kohti ja katseli sitä kauvan.
Hevonen seisoi liikkumattomana ja aivan kuin kiinnikasvaneena maahan, pää riipuksissa, jota rumensi siihen köytetty rääsy.
»Älä mietiskele», sanoi tanssimestari tuimasti ja painolla, »vaan ota kukin päivä vastaan semmoisena kuin se valkenee. Jos on ruokaa, niin on hyvä, ellei ole, niin naukuu tuota vähän aikaa ja lopettaa sitte... sillä ei se kuitenkaan auta. Mutta kun sinä kerran alat niin et lopeta koskaan... harmittaa aivan kuulla sitä. Se johtuu sairaudestasi».
»Saattaa olla, että se johtuu sairaudestani», myönteli jumalanmies hiljaa, mutta lisäsi hetken vaitiolon jälkeen: »Mutta saattaa olla että se johtuu myöskin minun heikosta sydämmestäni«.
»Sinä olet sairas siksi, että sydämmesi on heikko...» selitti tanssimestari.
Hän puraisi pajunoksaa hampaittensa välissä ja viipautti sillä niin, että vinkui ilmassa ja lisäsi törkeästi: »Minä olen terve, siksi en tunne mitään tuommoista».
Hevonen seisoskeli ja poleksi niittyä milloin toisella, milloin toisella jalallaan. Muuan puunoksa narahti, puroon vierähti turvelohkare. Pari lintua säikähti sitä ja lensi levottomasti visertäen läpi rotkon. Jumalanmies katsahti niihin, sanoen hiljaa:
»Mitähän lintuja ne olivat? Eiväthän vaan liene olleet kottaraisia ... niilä ei luulisi olevan mitään täällä metsässä tekemistä... ne asustavat mieluimmin ihmisasumusten läheisyydessä... Ehkäpä ne olivat punatulkkuja... muita lintuja ne eivät varmaankaan olleet». —
»Ehkäpä käpylintuja», arveli tanssimestari.
»Kernaasti, minun puolestani!»
»Niin minunkin», myönsi jumalanmies ja huokasi raskaasti.
Työ luisti hyvin tanssimestarin hyppysissä, hän oli punonut jo pohjan koriin ja alkoi nyt laittaa korin sivuja. Hän milloin leikkeli pajunoksia veitsellä, milloin piti niitä kiinni hampaillaan, väänteli ja taivutteli niitä sormiensa välissä, innokkaasti tuhisten ja käännellen viiksiään ylös ja alas. Jumalanmies katseli milloin häntä, milloin hevosta, joka edelleen seisoskeli ikäänkuin kivettyneenä alaspäin vaipuneessa asennossaan, — milloin katseli hän taivasta, joka oli peittynyt tähdettömään yön synkkyyteen.
»Nyt talonpoika luultavasti menee hakemaan hevostaan», saneli hän omituisella äänellä, eikä löydä mistään... hän etsii kaikkialta... mutta hevonen on poissa...»
Jumalanmies teki kädellään valittavan liikkeen. Hänen kasvoillaan oli tylsä ilme, mutta hänen silmänsä räpyttivät niin tiheään kuin olisi hän tuijottanut kirkkaaseen liekkiin, joka äkkiä oli ruvennut liekehtimään hänen edessään.
»Mitä sinä oikeastaan tarkoitat tuolla», kysyi tanssimestari tuimasti.
»Tulin ajatelleeksi muuatta juttua», sanoi jumalanmies syyn alaisesti.
»Mikä juttu se oli?»
»Olipahan muutamasta hevosesta, jonka varastivat naapuriltani, Mihailo oli hänen nimensä... suuri, pitkä rokonarpinen mies ... »
»No, entäs sitte?»
»Niin, hän jäi siis hevosetta... se oli silloin juuri ulkosalla talvisyötöllä... ja niin se yhtäkkiä sitte vietiin! Ja kun hän, Mihailo, sai tietää ettei hänellä enää ollut hevosta, niin heittäytyi hän maahan pitkälleen ja alkoi ulvoa, voi veikkoseni miten hän ulvoi!... Ja hän putosi tosiaan maahan niin paistikkaan, kuin olisi jalat lyöty poikki häneltä».
»No!»—
»Siinä hän sitten virui kauvan, kauvan... »
»Ja mitä tuo kaikki sinua liikuttaa?»
Kuultuaan toverinsa terävän kysymyksen, kääntyi jumalanmies poispäin hänestä ja vastasi arasti:
»Minuako... Tulinpahan muuten vaan ajatelleeksi... sillä ilman hevosta on talonpoika myyty mies».
»Minä sanon sinulle erään asian», sanoi tanssimestari ankarasti ja katsoi tuimasti jumalanmieheen. »Sinä saat lopettaa tuon tyhmän lörpöttelysi. Siitä ei kuitenkaan lähde mitään hyötyä... Ymmärrätkö... Naapurisi Mihailo... jumala nähköön... mitä se meitä liikuttaa.
»On kuitenkin sääli miestä», sanoi jumalanmies.
»Sääli? Luuletteko ehkä, että joku meitä säälisi?»
»Ei tietenkään!»
»No, ole vaiti sitte!... Me lähdemme kohta...»
»Lähdemmekö?»
»Tietysti».
Jumalanmies lähestyi tulta, kohensi sitä kepillään ja vilkaistuaan tanssimestariin, joka taas oli syventynyt työhönsä, sanoi hän hiljaa ja rukoilevasti: »Parasta on että laskemme sen irti....»
»Mikä viheliäinen raukka sinä oletkaan», puhkesi tanssimestari sanomaan harmistuneena.
Se on parasta, minä vakuutan sen sinulle», sanoi jumalanmies hiljaa ja vakuuttavasti.
»Ajattelehan miten vaarallista se on. Kokonaista neljä virstaa saamme vetää sitä perästämme... Ja jos tattarilaiset eivät huolikkaan sitä, mitä me sitte teemme?»
»Se on minun asiani!»
»Niinkuin tahdot. Mutta parasta olisi laskea se irti... Eiköhän lasketa juoksemaan... Onhan tuo niin laiha ja viheliäinen!»
Tanssimestari vaikeni, mutta sormensa liikkuivat yhä nopeammin.
»Paljonkohan saisimme tuosta ... paraimmassa tapauksessa?...» jatkoi jumalanmies itsepäisesti. Nyt olisi paras aika pieneen partiomatkaan... Pian tulee aivan pimeä jos menemme pitkin rotkoa, tulemme Dubentkiin... siellä ehkä olisi kaapaistavissa jotain sopivaa».
Jumalanmiehen yksitoikkoinen ääni, joka suli yhteen puron lorinan kanssa, hermostutti tanssimestaria. Hän vaikeni ja puri hammasta, mutta pajunoksat hänen hyppysissään taittuivat vihasta.
»Tähän aikaan valkaisevat liinojansa...»
Hevonen päristi kovasti ja poleksi. Pimeydessä näytti se vieläkin laihemmalta ja viheliäisemmältä. Tanssimestari vilkasi siihen ja sylkäsi tuleen.
»Siipikarjakin on jo ulkosalla, hanhet käyvät räpiköimässä vesilätäköissä...»
»Joko sinä kohta lopetat tuon kirotun porinasi...» kysyi tanssimestari raivostuneena.
»Minä vakuutan sinulle... Elä suutu minuun Stepan... mutta lasketaan se irti! Se on paljon parempi!»
»Oletko saanut ruokaa sisääsi tänään», kiljaisi tanssimestari.
»E-en..», vastasi jumalanmies arasti, säikähtäen kiljaisua.
»No, p-u vieköön, kuole nälkään sitte. Minä annan palttua kaikelle...»
Jumalanmies katsoi vaieten häneen... hän oli asettanut pajunoksat läjään ja sitoi ne nyt nippuun tuhisten raivosta. Tulesta nouseva loimo valaisi hänen kasvojaan, ne olivat kiukustuneet ja hohtavat. Jumalanmies kääntyi poispäin ja huokasi raskaasti.
»Minä annan palttua kaikelle... tee kuin tahdot...», pasahteli tanssimestari tulistuneesti ja ilkeästi.
»Mutta minä sanon vaan sulle, että jos sinä vielä jatkat noita tuhmuuksia, niin loppuu toveruutemme! Ja tämä loppukoon tähän! Nyt minä tiedän mistä miehestä sinä käyt...»
»Mutta kuulehan nyt hyvä mies…»
»Ei sanaakaan enää!»
Jumalanmies sai yskäkohtauksen, joka veti hänet koukkuun; yskittyään sanoi hän raskaasti huohottaen:
»Pahinta on se, että se on niin vaarallista...»
»Vaiti!» ärjäisi tanssimestari raivostuneena. Hän heitti pajunoksanipun olkapäälleen, otti puolivalmiin korin kainaloonsa ja nousi myöskin, katsahti toveriinsa, ja meni hiljalleen hevosen luo.
»Ptruu!... Kas niin poikaseni, älä pelkää. Nosta! nosta! Äh, sinä tyhmyri!»
Tanssimestari katseli miten toveri puuhaili hevosen kanssa ja otti pois rääsyn kuonon päältä; — vanhan varkaan viikset vapisivat kiukusta.
»Tuletko sinä sieltä ollenkaan», sanoi hän ja alkoi käydä eteenpäin.
»Kyllä tulen», vastasi jumalanmies.
He pujottelivat eteenpäin pensaikon läpi, kulkien vaieten pitkin rotkoa, joka oli verhoutunut synkkään pimeyteen.
Hevonen seurasi mukana. Takaapäin kuului veden läiskähdys, jotka esti hetkeksi puron lorinan kuulumasta.
»Äh sinä tyhmyri...».
»Se putosi puroon... », sanoi jumalanmies.
Tanssimestari tuhisi vihasta, mutta ei virkkanut mitään.
Rotkon pimeydessä ja synkässä hiljaisuudessa kuului ainoastaan pensaiden ritinä heidän poistuessaan siltä paikalta, jossa tulen punainen valo loimotti kuin kummituksen ilkeä, pilkallinen silmä...
Kuu nousi.
Se läpinäkyvä loiste täytti rotkon punavärisellä hämärällä. Kaikkialla näkyi pitkiä varjoja, metsä ikäänkuin näytti tiheämmältä, sen hiljaisuus täydellisemmältä ja juhlallisemmalta. Koivujen valkoiset, kuun loisteessa kimaltelevat rungot näyttivät tammien, haapojen ja pensastojen mustaa taustaa vastaan valkeilta vahakynttilöiltä.
Ystävykset kulkivat hiljalleen rotkon pohjaa myöten. Se oli vaikeata kulkua, milloin luiskahtivat, milloin vajosivat heidän jalkansa syvälle mutaan. Jumalanmiehen täytyi usein seisahtua läähättääkseen, hänen rintansa rähisi, vinkui ja surisi, aivan kuin siellä olisi ollut kätkettynä suuri, pitkän aikaa puhdistamatta ollut kello. Tanssimestari kulki edellä ja hänen pitkän vartalonsa muodostama varjo varjosti toverin.
»Täällä me ravailemme taas», pasahti hän vihaisella ja surisevalla äänellä. »Mutta mihin me menemme ja mitä me etsimme? »Äh!»
Jumalanmies oli vaiti ja astui eteenpäin.
»Kevätyö on lyhyt kuin varpusen nokka... ennen kuin ehdimme kylään, tulee päivä... Varsinkin kun täytyy kävellä lönkytellä... Niin me tipsuttelemme kuin pari ryökkynää...»
»Minun on vaikea kävellä nopeammin, veli...», sanoi jumalanmies hiljaa.
»Vaikeata», pasahti tanssimestari ivallisesti. »No, kaikkea sitä kuuleekin! Tiedätkö, miksi se on vaikeata».
»On niin vaikea hengittää», vastasi sairas rosvo.
»Ja miksi on vaikeata hengittää?»
»Se johtunee sairaudestani, luulisin».
»Joutavia. Tyhmyydestäsi se johtuu».
Tanssimestari pysähtyi, kääntyi toveriinsa, osoitti sormellaan häntä ja lisäsi:
»Tyhmyytesi tähden sinä et voi hengittää... jaa, ymmärrätkö nyt».
Jumalanmies antoi päänsä vaipua alas ja vastasi:
»Kenties...»
Hän aikoi sanoa jotain, mutta sai kiivaan yskäkohtauksen. Hänen täytyi molemmin käsin turvautua puunrunkoon ja yskiä kauvan, samalla kun hän huojutteli ruumistansa edestakaisin.
Tanssimestari katseli tuimasti hänen surkastunutta vaaleanharmaata naamaansa, jolle kuunvalo antoi vihertävän värityksen.
»Sinähän herätät kaikki metsän aaveet ja noidat», sanoi hän vihdoinkin katkerasti.
Jumalanmiehen yskittyä ja hengähdettyä sanoi hän käskevällä äänellä:
»Sinun täytyy levätä hiukan, istukaamme ...»
He istahtivat märälle maalle pensaiden varjoon. Tanssimestari pyöräytti paperossin, sytytti sen, ja puhui hitaasti katsellen paperossin hehkua:
»Jospa olisi kotona jotain syötävää, niin kääntyisimme kotiin...»
»Niinpä kyllä», myönteli jumalanmies.
Tanssimestari katsahti häneen ja jatkoi:
»Mutta kun ei ole kotona mitään, niin täytyy meidän jatkaa matkaa...»
»Niin täytyy...», huokasi jumalanmies.
»Se onkin samantekevää menipä mihin tahansa. Me olemme tyhmiä, siinä syy, aivan uskomattoman tyhmiä ...»
Tanssimestarin kuiva ääni kajahti ilmassa ja teki jumalanmiehen yhä levottomammaksi, hän nyökytteli edestakaisin, huokaili ja äänteli omituisesti valittelevia ääniä.
»Nälkäinen minä olen, h-tin nälkäinen», sanoi tanssimestari.
Silloin nousi jumalanmies päättävästi.
»Mihin menet», kysyi tanssimestari.
»Tule, lähdetään!»
»Mihin sinulla on semmoinen kiire?»
»Tule, lähdetään!»
»No, mennään sitte?»
»Tule!»
»No, mennään sitte». Tanssimestari nousi myöskin.
»Vaikka ei siitä ole mitään hyötyä».
»Sittenpähän nähdään... kaippahan joku apu löytynee!»
»Miten jyrkäksi muutuit yhtäkkiä».
»En voi muuksikaan muuttua, sinä kun yhtenään pistelet ja haukut minua niin että... oi Luojani!»
»Miksi sinä sitte olet niin tyhmä?»
»Miksi?»
»Niin, sanoppas se!»
»Minua säälitti…»
»Kuka?»
»Hän... talonpoika...»
»Talonpoika?» uudisti tanssimestari pitkäveteisesti, »onko kuultu mokomaa!...Voi sinuas! Ymmärrystä ei sinulla ole, ei hituistakaan. Mitä sinulla on sen s—n talonpojan kanssa tekemistä? Etkö nyt ymmärrä? Hän ottaa sinua aivan yksinkertaisesti kauluksesta ja puristaa sinut kynsiensä välissä rikki kuin kirpun, ja sinä säälit häntä. Mene ja puhu hänelle miten tyhmä olet. Hän antaa sinulle säälimisestäsi... Hän kiusaa ja kiduttaa sinua... kääntää sinun suolesi sormiensa ympäri ja kiskoo kaikki suonet ruumiistasi ... Voi sinuas, syntisparka! Rukoile Jumalaa, ettei hän tuntisi sääliä sinua kohtaan, vaan muuttaisi sinut tomuksi ilman muuta! Voi sinuas! jos päällesi sattuisi satamaan, niin sinä sulat, raukka. Syntisparka — hyi h—ti!» Hän oli aivan kuohuksissa, tuo hyvä tanssimestari!
Hänen terävä, pilkkaaja halveksimista täynnä oleva äänensä kaikui läpi metsän — ja pensaiden oksat huojuivat ikäänkuin todistaakseen oikeiksi hänen kovat sanansa.
Masentuneena hänen moitteistaan, laahusti jumalanmies eteenpäin horjuvilla askeleilla, pää painuksissa ja kädet ahdettuina nutun hihoihin.
»Ole kärsivällinen», sanoi jumalanmies vihdoinkin. »Miksi reistailet? Minä koetan parantaa itseni... kun tulemme kylään, niin hiivin yksin sinne...sinun ei tarvitse tulla mukaan. Minä kaappaan... mitä ensiksi käteen sattuu. Ja sitte menemme... suoraa päätä kotiin. Kun olemme kotona... niin panen maata... Minä en jaksa enää... Ole hiljaa, ole hyvä...» Hän puhui tuskin kuuluvasti, huokui sortuneesti ja röhisten.
Tanssimestari katsahti epäilevästi häneen... hän seisahtui ja aikoi sanoa jotain, mutta sitten kohotti hän olkapäitään ja kulki vaieten eteenpäin.
He kulkivat äänetönnä ja hitaasti. Jossakin lähistössä kiekui pari kukkoa, koira haukkui ja kaukaisesta kyläkirkosta kuului vartijakellon surunvoittoinen ääni, joka hukkui metsän synkkään hiljaisuuteen. Muuan suuri lintu, aivan kuin mustapilkku, liukui eteenpäin sumuisessa kuunloisteessa, siipiparin päästäessä kimeän kirkunan ja sirinän, joka pahaa ennustavana kaikui rotkossa.
»Se taisi olla korppi... tai myöskin peltovaris...», huomautti tanssimestari.
»Kuulehan», sanoi jumalanmies, painautuen raskaasti pitkälleen maahan, »mene sinä, minä jään tähän... minä en jaksa enää... en jaksa hengittää, päässäni käy kaikki ympäri...»
»Mitä tyhmyyksiä», pasahti tanssimestari huonotuulisena. »Etkö tosiaan jaksa?»
»En...»
»Sepä kaunista!»
»Minä olen aivan voimaton... »
»Eihän se ole ihmekkään, olemmehan aikaisesta aamusta retkeilleet mantereita, saamatta palaakaan suuhumme».
»Ei, ei se ole sentähden... minun loppuni on tullut. Katso, miten veri virtaa!»
Ja jumalanmies taivutti kätensä toverin kasvoja kohti; käsi oli värjääntynyt tummasta nesteestä.
»Mitä me nyt teemme?»
»Mene sinä... minä jään tähän. Ehkä se menee ohitse, kunhan lepään jonkun ajan».
»Mihin menisin? Kyläänkö kenties... ja sanoisin että täällä on muuan sairas».
»Ei...he nylkisivät minut».
»Olet oikeassa. Sitä saisi katua, jos joutuisi heidän kynsiinsä!»
Jumalanmies kääntyi selälleen, yhtä päätä yskien ja syleksien kokonaisia verilätäköitä.
»Valuuko vielä verta?» kysyi tanssimestari, joka oli kumartunut hänen puoleensa, mutta koko ajan katsoi sivulle.
»Sitä aivan virtaa», vastasi jumalanmies tuskin kuuluvasti, yskien yhä pahemmin.
Tanssimestari päästeli muutamia kaikuvia, ruokottomia kirouksia.
»Kun edes voisi huutaa tänne jonkun».
»Ketäpä sitte», kysyi jumalanmies surullisesti.
»Ehkä sentään voisit nousta ylös ja käydä jonkun matkaa... hiukan edes...»
Tanssimestari asettui toverinsa pääpuoleen, laski kätensä polviensa ympäri ja tuijotti toveriaan kasvoihin. Sairaan rinta kohoili epätasaisesti, käheästi röhisten, silmänsä olivat sisään painuneet ja kummallisesti vääristyneet, huulensa takertuivat kiinni hampaisiin. Vasemmasta suupielestä valui punainen verivirta pitkin poskea.
»Virtaako sitä vielä», kysyi tanssimestari hiljaa, ja hänen äänessään oli jotain kunnioituksen tapaista.
Sairaankasvoissa kävi pudistus.
»Virtaa... virtaa...», kuului heikko sorina.
Tanssimestarin pää vaipui polviin, hän vaikeni.
Heidän yläpuolellaan seisoivat kevättulvan uurtamat, jyrkät kallioseinämät. Niiden yläpäästä pilkisti rotkoon kuun valaisema, sekava puuryhmä. Vastapäisen jyrkänteen peitti kokonaan pensaikot; niiden tummasta ryhmästä pilkisti esiin siellä täällä haapojen harmaat rungot joiden oksilla näkyi selvästi peltovaristen pesiä. Kuun valaisema rotko muistutti synkkää unikuvaa, joka oli vailla elämän lämpöisiä värejä; puron hiljainen lorina lisäsi yhä enemmän elottomuutta ja raskasta hiljaisuutta...
»Minä kuolen...», kuiskasi jumalanmies tuskin kuuluvasti, ja heti sen jälkeen toisti hän selvästi ja kaikuvasti: »Minä kuolen, Stepan!»
Tanssimestaria puistatti, hän muutti asemaa ja nostaen päänsä polviltaan hän nyyhkytti, mutisten hiljaa ja tuskallisesti, ikäänkuin peläten häiritsevänsä jotakin:
»Eikö mitä...älä pelkää! Ei se ole niin vaarallista... se on kenties... ei se ole niin vaarallista hyvä veli, minä vakuutan:
»Herra Jesus Kristus...», huokasi jumalanmies raskaasti.
»Ei se ole vaarallista», kuiskasi tanssimestari, kumartuen hänen puoleensa. »Nouse hiukan ylös, niin ehkä se menee ohi!»
Mutta jumalanmies alkoi yskiä, uusi ääni kuului hänen rinnastaan, kuului aivan siltä, kuin olisi läjäytetty märkää rääsyä vasten hänen reittään. Tanssimestari katsahti häneen ja väänteli äänetönnä viiksiään.
Yskittyään hetken alkoi jumalanmies hengittää ja huohottaa aivan kuin hän olisi juossut kaikin voimin. Kauvan hengitti hän siten, sitte sanoi hän:
»Anna minulle anteeksi, Stepan ... jos minä... tuon hevosen tähden äsken... anteeksi veli!»
»Anna sinä minulle anteeksi», keskeytti tanssimestari ja lisäsi silmänräpyksen hiljaisuuden jälkeen:
»Mihinkä minä nyt joudun? Miten minä voin nyt tulla toimeen!»
»Kyllähän sinä tulet!... Hyvä Jumala kyllä... Hän ähkäsi keskellä lausetta ja vaikeni. Sitte alkoi hän röhistä, oikaisi jalkansa ... asetti toisen toisensa viereen... Tanssimestari katsoi kääntymättä häneen. Minuutit tuntuivat tuntikausilta.
Äkkiä nosti jumalanmies päänsä ylös maasta, mutta se vaipui voimatonna takaisin.
»Mikä sinulla on veljeni?» sanoi tanssimestari, vaipuen hänen puoleensa. Mutta jumalanmies ei vastannut, vaan makasi hiljaa ja liikkumatonna.
Hetken istui tanssimestari toverinsa vieressä synkkänä ja katkerana, sitte nousi hän ylös, otti hattunsa, teki ristinmerkin ja lähti hitaasti kulkemaan pitkin rotkoa. Hänen kasvonsa näyttivät terävämmiltä, silmäkulmat ja viikset tuimemmilta kuin tavallisesti ja hän polki jalkansa tiukasti maahan, ikäänkuin hän olisi toivonut joka polkaisun koskevan kipeästi...
Alkoi valeta. Taivas oli harmaa ja synkkä. Rotkossa vallitsi sama synkkä hiljaisuus, ainoastaan puro lauloi häiriintymättä samaa yksitoikkoista, surullista säveltään.
Mutta äkkiä kuului jyrinää... sen synnytti varmaankin turvelohkareen irtaantuminen ja rotkoon vieriminen.
Muuan peltovaris heräsi ja lentää leuhutti tuskaisesti kirkuen tiehensä. Jopa kuului tiaisenkin sirkutus. Rotkon kylmässä, kosteassa eivät nuo äänet kauvan kaikuneet, — tuskin olivat ne syntyneet, kun ne jo kuolivat. — — —
Työmiehen illanvietto 5-7/1903.
