Kaksi kovaa yht’aikaa.
Pyrkijälle kirj. Väinö Kataja.
Simo Järvinen oli juuri saanut kirjeensä ja U.S:nsa postista. Hän vetäysi juhlallisena kamariinsa, joka oli luokkahuoneen päässä ja sulki oven lukkoon.
Simo oli vasta ensi vuotta opettajana, kuluneena kevännä päässyt seminaarista, oli jäntevä ja terve mies, mutta koko lailla haaveksija ja itserakas.
Hänellä oli merkkipäivä tänään. Hän toivoi hyviä uutisia — kahdelta haaralta. Hän oli nimittäin lähettänyt muutamalle lehdelle mielestään erinomaisen pätkän, jonkun lyhyen lemmen jutun, jonka hän omien tunteitensa mukaan oli sepittänyt. Se oli tosin hänen ensimmäinen yrityksensä kirjailijana, mutta siitä oli hän varma, että toimitus kiitollisuudella ottaisi vastaan hänen nerontuotteensa. Niin erinomainen oli tuo juttu hänen omasta mielestään ollut. Muuten olikin hän jo aikaa päättänyt pyrkiä eteväksi, kuuluisaksi kirjailijaksi.
Hän oli mökin poika ja se seikka juuri vahvistikin hänen uskoaan tulevasta suuruudesta. Mökeistähän olivat muutkin suuret miehet lähtösin ... esim. Kivi ja Oksanenkin...
Mutta katsellessaan kirjeitään, huomasi hän yhden, joka oli avonainen... Hän tempasi sen ensiksi nähtäväkseen ja hämmästyi suuresti, kun huomasi siinä lähettämänsä käsikirjoituksen tulevan takaisin — samanlaisena kuin lähtiessäkin. Hän toivoi ensihämmästyksessään, että siinä olisi kirje toimitukselta, joka kohtelaimmin pyysi anteeksi ... sillä ei ollut lehdessä tilaa ... Mutta siinä ei näkynyt yhtään kirjettä ... ei edes oltu lyyjykynällä mitään merkitty... Se ei siis ollut kelvannut ... mokomillekin heittiöille ...
Simo raivostui. Hän oli kiinteää ja vihaista miestä. Hän rutisti lemmen juttunsa kämmenien väliin ja noitui:
— Ovatpa, saakeli soikoon; aika lehmiä, kun eivät ymmärrä sen vertaa! Voi lemmon lihapäitä! Vaan saavat odottaa … saavat lempo soi ... Hän ei lähetä yhtään riviä niin hunsvottimaiselle lehdelle ...
Ja hän paiskasi korean kertomuksensa vihasella vauhdilla laattialle ja nousi kiivaasti kävelemään ... Toinen kirje oli Aililta, hänen unimaailmansa morsiamelta. Hän oli kosinut Ailia ja tässä kirjeessä hän odotti vastausta. Äskeinen vihakin vähä lauhtui, kun hän luki nimensä Ailin sirolla käsialalla kirjoitettuna ...
— Lemmen maailma on minulla kuitenkin auki,—hyräili hän kirjettä avatessaan, sillä hän oli varma, että Aili häntä rakasti.
Mutta lyhyeen loppui ilo, sillä kirje oli kovin lyhyt ja sisälsi vaan sen, ettei Aili voinut Simoa rakastaa ... kunnioittaa lupasi ... vietävän henttu …
Ja Simo suuttui niin, että polki jalkaansa laattiaan ja arveli:
— Ei haittaa... vinosilmä... ja hiuksiakin niin vähä ... ruma kuin Paavin Pirkko ja lamassa ...Vaan kyllä minä hänelle tässä hyvästin jätän ... senkin taidemaalarille! —
Ja Simo otti molemmat lähetykset ja paiskasi palavaan uuniin ...
— Tuommoiset hyvästit mä teill' annan, — arveli hän.
Ja hän iski lakin päähänsä, sitoi huivin kaulaansa, suori sukset kuistin nurkasta ja läksi mäenlaskuun.
— Ei tässä nyt ruveta suremaan ja huoneessa vartomaan ja odottelemaan, että keuhkotauti tulee ja kiduttaa ja ... viepi hautaan parhaassa ijässä ... ei,— ja hän lykkeli tuimaa kyyttiä niinkuin tahtoisi siirtää puoli maailmaa hiihtäessään.
Ja palasi retkeltään punakkana poikana.
Pyrkijä 5/1905.
