Kadotettu paratisi
In memoriam.
(Käännös.)
Löytyipä kerran maailmassa — niin, on se vieläkin olemassa — pala maata, muutaman tuhatta tynnyrinalaa Hämeessä, joka oli minulle rakkaampi kuin mikään muu osa maanpintaa. Tämä alue kuului muinoin hyvälle ystävälleni; minä metsästelin siellä monta hupaisaa vuotta, nuoruuteni raittiinta, rikkainta vuotta, jolloin mitkään marssit eivät olleet liian pitkiä, mikään sää niin tiukka että se olisi voinut jäähdyttää kuumaa metsästysintoani. Nyt tämä maa on joutunut vihamiehen käsiin — vieraat, halvat, vihollismieliset henkilöt ovat siellä isäntinä, ja paratisiin pääsy on minulta kielletty.
Sillä tämä maa oli metsästäjän paratisi. Kentät olivat äärettömän laajat ja vapaat eivätkä talot ja torpat häirinneet niiden hiljaisuutta tai estäneet tuulen tuimaa karkeloa ylikentän. Täällä peltopyyt houkuttelivat apilaspelloissa, ja syksyllä saapuivat erämaan metsäkanat kauransängille, jossa ne oleskelivat, kunnes lumi peitti maan. Ja muuttosorsat laskivat pitkiin, syviin laskuojiin ja soivat tilaisuuden ihaniin laukauksiin. Mutta metsäkanoja ja sorsia lukuisammat olivat kuitenkin peltopyyt, joita tämä siunattu maa näkyi siittävän koskaan loppuun heruvan määrän.
Eikä vain suurilla lakeuksilla ollut riistaa. Siellä löytyi laajoja, punanruskeita soita, missä metsäkana pesi, siellä löytyi syviä, hiljaisia metsometsiä ja koivua kasvavia hakamaita jäniksineen ja teirineen, ja siellä löytyi mutainen kortta kasvava joki, missä sorsat lörpöttelivät ja lentelivät keväästä takatalveen, joki, jonka rannat ajan kuluessa peitin paksuun kerrokseen ammuttuja patruunia. Totta tosiaan!
Ihana on katoavaista. Tuho vaanii kaikkea, jota rakastamme. Rakkahin meidän täytyy menettää. Tätä maantilkkua minä ajattelen kuin hyvää ystävää, joka on kuollut, kuten kadotettua ja kaivattua rakastajatarta.
Monia vuosia näiden ikimuistettavien metsästyksien jälkeen matkan oikku johti minut kerran näiden samojen maiden yli. Oli kirkas, koleahko kesäkuun ilta, ja kehnolla kyytihevosella ajelin hitaasti suoraa tasaista kenttien yli johtavaa maantietä. Kilometrittäin tie kulkee tasaisena harmahtavana viivana, joka kapenee ja häipyy avaraan etäisyyteen.
Sikari suussa istuin äänetönnä mietiskellen kohtalon vaihteita, kun äkkiä huomasin lähestyväni muistojeni maata. Vasemmalla tiestä huomasin pienen koivikon ja tuolla tienpuolessa seisoi kuten ennenkin pitäjän rajapylväs, josta minun kadotettu paratisini alkoi. Täältä minun oli tapa kääntyä metsästysmatkoillani. Täällä koivikossa minun oli tapana istua katselemassa ylikenttien koiran läähättäessä jalkaini juuressa. Tuolla — tien toisella puolen on vielä sama pieni, huonosti hoidettu peltopahanen, josta aina löysi peltopyitä, jos kaikki muut paikat pettivät. Siellä ammuin seesteisenä, huurteisena lokakuun päivänä aikoja sitten ensi peltopyyt nyt jo vanhan, harmaan henkikoirani edestä, joka silloin oli vähän seitsemännellä kuukaudella oleva iloinen, tepasteleva penikka. Olipa se ihana hetki!
Rattaat vierivät verkalleen eteenpäin. Kentät käyvät yhä leveämmiksi ja suuremmiksi. Tuolla on lato, jonka alle julkea emäkettu kerran rakensi pesänsä keskelle peltopyymaita. Tuolla tie poikkeaa ulkotaloon, jonka takana riekkosuo, erämaanhelmi, on kätkettynä hiljaisuuteen — mutta ei unholaan.
Ja tuolla häämöttää etäällä näreinen penger, viitahäkki kahden ojan välissä, rajaviiva kahden jaon välillä, paikka, missä peltopyyt niin usein olivat, että aina ensin lähti sinne, kun metsästysmatkoillaan oli siellä lähellä.
Ja todellakin — tuolla on tienristeys, tuolla tie poikkeaa entiseen ystävän taloon, missä viholliset nyt istuvat kunniasijalla. En tahdo nähdä vihollisen savun nousevan siitä takasta, jonka ääressä niin monia vuosia olen istunut vieraana ja ystävänä. Mennyttä, mennyttä! Iskepäs hevosta, poika!
Hevon kaviot kumajavat synkästi siltaa vastaan. Katsahdan — se on joki, kadonnut, menetetty. Illan valossa se hohtaa kuin pronssivyö tummien, tiheiden kaislavyöhykkeidenvälissä. Lumpeenkukan lehvät kelluvat liikkumatta sen pinnalla ja valkea, villainen usva savuaa veden päällä. Pettikö kuuloni — ei, kvä, kvä, kvä kaikuu heinäsorsan tuttu ääni, kimalteleva uoma murtaa joen kiillepinnan, pari tummaa varjokuvaa tulee näkyviin, lipuu ohi ja sukeltaa uudelleen kaislikkoon.
Tie kulkee nyt läpi kapean metsävyöhykkeen kenttien välissä. Tuolla on liejuinen hakamaa, missä ukkoteirit kuhertelevat ja jänisajo kaarteli kylminä marraskuun aamuina. Tuolla on kettupassi, josta repolaisen oli tapana kulkea, kun se koirain ahdistamana riensi aarniometsään, missä se tavallisesti pääsi vapaaksi, mutta toisinaan kaatui kuolonvarmalle passille palkkisillan kohdalla — jos ajoissa oli ennättänyt sinne perille.
Metsä harvenee, ja uudelleen kenttä on edessä laajana ja vapaana. Täällä on metsästysmaiden ydin, suuri viljeltysuo, jonka satoja kertoja samoilin ristiin rastiin, kaikkiin suuntiin. Täällä tunnen joka ojan, joka pensaan, — joka jalan leveydeltä ovat anturani polkeneet sitä maata, täällä itävät muistonkukkaset kenties lukuisimpina ja ihanimpina.
Aurinko on laskenut ja yön usva höyryää yli hiljaisten lakeuksien. Ruisrääkät narskuttelevat yksiäänisesti kasteisissa apilaspelloissa ja kuiskivissa kauramaissa. Tuolla vasemmalla häämöttää suuri viidakko, jossa niin moni peltopyy on suistunut kajahteleviin laukauksiin. Tuolla kohoaa haavelinnana usvasta valkea lato, joka aina oli tärkeä kohta peltopyiden laskupaikkaa määrättäessä. Ja oikealla välkkyy liikkumatonna suuri laskukanava, johon muuttosorsat syksyisin laskivat ja jossa kerran onnellisena hetkenä pudotin kaksi hohtavaa sorsaa yhteen laukaukseen 80 askelen päästä. Vuodet eivät ole himmentäneet tätä hetkeä. Ihmeellistä on, mikä elinvoima ja lumous metsästäjän muistoilla on. Kaikki muu — melkeinpä — vähitellen haihtuu mielestä, mutta yksityiset, aurinkoiset, metsästäjälle nautintorikkaat hetket kätkeytyvät ikiajoiksi ja häviämättä johonkin erikoiseen salaiseen soppeen, syvälle aivojen kaarteleviin kierteisiin, tietoisen ja uneksitun rajalla. Ne ovat aarteita, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa ja joita mikään kova onni ei voi meiltä riistää.
Saares seisoo synkkänä ulkona kentällä. Se on kielosaares, jossa valkeat kellot tuoksuivat keväällä, ja jossa laukaukset paukkuivat syksyllä. Tänne peltopyyt usein laskivat, ja saareksen rannan taajoissa haavakoissa useimmin ampui niitä harhaan kuin sai niihin sattumaan.
Ja tuolla on paikka, missä kerran taitoin kiväärini tukinkaulan, ja tuolla on suuri orjantappuramaa ja tuolla metsän rannassa on suurien kuusien varjossa lähde, unholan ja muistojen synkkä, viileä lähde.
Ruoskipas hevostasi, poika! Tahdon rientää pois muistojeni maasta, jota nyt tallaa vihamiesteni halvat jalat. Pyhäkkö on saastutettu, paratisi hävitetty. Mennyttä, mennyttä!
Kaukana on hän, joka kerran oli tämän maanarvoisa omistaja. Itse elän etäällä toisissa seuduissa. Mutta tuhannet näkymättömät langat johtavat yhä uudelleen hiljaisina iltoina mietteeni tänne, ja tuhansilla hienoilla juurilla sydämeni vielä imee ravintoa kadotetun paratisin kaivatusta maasta.
Ja täällä on henkeni rupeava kummittelemaan. Kuutamoisina öinä, jolloin kaikki on hiljaista, saadaan nähdä tumman varjon äänettä soluvan ylisarkojen — pyssynpiippu kimaltelee himmeästi kuutamossa — ja vihurina kiitää sysimusta pointeri huimaa laukkaa aaltoilevan usvan läpi, varjo varjojen joukossa, näky, joka häämöttää ja taas häviää synkkyyteen.
Sieluni on kummitteleva, rauhatonna ja koditonna muistojen maassa.
Wildeman av R.
Suomen metsästyslehti 8/1911.
