Aarni Kouta: Dityrambeja.
Tulijoutsenen tekijä esiintyy uudessa runokokoelmassaan samana nuorekkaana, uhmakkaana ja uhittelevana henkenä, jonka kuva niin selväpiirteisenä painui lukijan mieleen heti hänen ensimäisistä säkeistään. Epäilemättä hän on Nietzschen oppilas. Epäilemättä hän on meidän runoutemme roomalainen. Hänen ajatusmaailmansa ei ole laaja, mutta se on voimakkaasti ja personallisesti omaksuttu. Hänen tunnevivahduksensa eivät ole monet, mutta niissä on koko mies mukana. Hänen runoutensa pääviehätys on hänen tunnelmapotenssinsa.
Voisi tietysti paljonkin puhua siitä suurten sankarien palveluksesta, johon Koudan uusromantinen ja nietzscheläinen oman voiman tunto on hänet, sivumennen sanoen aivan johdonmukaisesti, saattanut. Mutta kun minulle puolestani ei runoudessa ole niin mieltäkiinnittävää mitä sanotaan, vaan kuinka sanotaan, tahdon vain hiukan huomauttaa Koudan tekotavasta ja niistä taidekeinoista, joilla hän meille väkevän yksilöllisyyden oppia julistaa. Itse oppi onkin sangen yksinkertainen; sen suuruus ja laajuus riippuu kokonaan tekijän oman taiteilijapersonallisuuden kyvystä luoda se eteemme kauniiksi kuviksi, mielialoiksi ja ajatuksiksi.
Koudan runoudessa on toistaiseksi mieliala ensi sijalla. Se kumpuaa suorastaan musikaalisesta pohjasävystä: hänen runonsa ovat todellakin dityrambeja. Runokuvat ajavat toistaan, poljento on kiihkeä ja itsepintainen, miltei yksitoikkoinen, kaikki kuohuu, kaikki käy, mutta vaan erääsen määrättyyn suuntaan, joka on ilmaistu jo ensimäisessä alkutahdissa. Tekijä tahtoo pakottaa lukijan tuntemaan samoin kuin hän. Ja useimmiten hän siinä onnistuu.
Tällaisessa runoudessa ei tietysti ole tilaa millekään marmorisille mielikuville tahi käsitteellisille ajatuksille. Sieltä täältä vilkahtaa sentään joku sellainenkin esiin, todistaen suurista mahdollisuuksista. Omasta puolestani iloitsen minä juuri niistä enimmän. Sillä olen yhä edelleenkin vakuutettu siitä, että Koudan lahjat viittaavat enemmän kuvia veistävään kuin musikaalisia mielialoja synnyttävään runouteen. Sitä parempi, jos hän voi ne molemmat yhdistää. Eri runoja on tässä vaikea ruveta arvioimaan. Ne ovat kaikki niinkuin samasta kauhasta, kuin yhdessä henkäisyssä kirjoitetut.
Samantekevä, onko se »patriisi», joka »puhuu» taikka Caesar taikka Catilina taikka Kustaa III:s. Kaikkialla puhuu vain Aarni Kouta. Hän iskee usein yli maalin, vaikuttaa usein liian saarnaavasti, joskus väsyttävästi, mutta aina eheästi ja yksilöllisesti. On kaikki syy kuulla häntä.
Kielellisiä kompastuksia on siellä täällä, mutta ei niin paljon, että ne vaatisivat erikoista luettelemista. Säe sellainen kuin:
»Tuhat salamoivaa tähteä kristallit luo» on kuitenkin mahdoton anapestiksi, samoin sanajärjestys mahdoton säkeessä:
»maan kirkastaa mi uuden aamun koilla».
Eino Leino.
Päivä 2/1907.
