Rukous Baalille
Baal, oi Baal, kevät oli ennen ja riemuiten juoksimme me kedolla kun omenapuut kukkivat.
Kultaa ja uusien tornien kimallusta olivat kaupungit kaikki, eivätkä päivät yhdenlaisia kuten vaot mustalla pellolla, kirjavia olivat kuin kukat kedolla.
Emmekä vaeltaneet huoaten kuin juhdat auran edessä, illalla emme päivän tyhjyyttä valittaneet.
Vainioiden tähkät kurottautuivat käteemme ilman työtä ja viinitarhojen rypäleet yli aidan huulillemme.
Ja nousimme korkeille vuorille ja rakensimme alttarin, seppelöimme sen köynnöksillä ja kutsuimme maan tyttäret kisaan.
Kävi hyppy ja maljain helske ja maahan heittäytyen uhrasimme povi paljaana sydäntämme paahteellesi, oi aurinko Baal.
Ja kun ilta pimeni ja sirkat soittivat, nautimme kihertävässä hekumassa tytärtesi rypäleistä.
Vaan nyt on syksy kolkko, ja kaikki tornit maailmassa harmaantuneet.
Inehmot korjasivat tähkänsä aittoihin ja rypäleet purnuihin, mutta emme me majaa rakentaneet. Sinun sylisi oli majamme, oi hehkuva päivä.
Joko nyt ahdistaa meitä itarain harmaa Jehova? Hän on ankara pakanoille, joiden käsiä ei tahrannut hiki.
Oi Baal, etkö nyt tiedä, missä kontiot talvella nukkuvat?
Ja muuttolintujen vehreät laitumet kangastelevat?
Syvissä vesissä kalat talvellakin kimaltavat.
Missä mullassa lepää ruusu tuhon tullen ja orjantappura uneksii mennyttä kesää?
Sano, Baal, sule silmäsi ja mieti, oi sano!
Joel Lehtonen.
Päivä 1/1907.
