Antikristus.
Fr. Nietzsche.
(Tästä kristinopin arvostelukokeesta, joka piakkoin ilmestyy kokonaisuudessaan suomeksi, julkaisemme muutamia alkulukuja näytteeksi.)
1.
— Katsokaamme toisiamme kasvoihin. Me olemme pohjanperäläisiä, — me tiedämme kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme. «Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietä pohjanperäläisten luo»: sen tiesi jo Pindarus meistä. Tuollapuolen Pohjolaa, jäätä, kuolemaa — meidän elämämme, meidän onnemme... Me olemme löytäneet onnen, tiedämme tien, me löysimme käytävän labyrintin vuosituhansista. Ken löysi sen muutoin? — Ehkä moderni ihminen? — «En tiedä tietä ulos enkä sisälle; olen kaikkea, mikä ei tiedä tietä ulos eikä sisälle» — huokaa moderni ihminen ... Tästä modernisuudesta me tulimme sairaiksi, — lahosta rauhasta, pelkurimaisesta kompromissista, modernin myöntämisen ja kieltämisen koko siveellisestä saastasta. Tämä sydämen suvaitsevaisuus ja laajuus, joka «antaa anteeksi»? kaiken, koska se «ymmärtää» kaiken, on meille sciroccoa. Mieluummin elää jäässä kuin modernien hyveiden ja muiden etelätuulten joukossa!... Me kyllä olimme urhoollisia, me emme säästäneet itseämme emmekä toisia: mutta me emme tienneet pitkään aikaan, mihin käyttää urhoollisuuttamme. Me kävimme synkiksi, meitä kutsuttiin fatalisteiksi. Meidän kohtalomme — oli runsaus, jännitys, voimien patoutuminen. Me janosimme salamaa ja tekoja, me pysyttelimme kauimpana raihnaiden onnesta, «taipumisesta» ... Ukkosta oli ilmassamme, luonto, jonka me muodostamme, pimeni — sillä meillä ei ollut yhtään tietä. Onnemme kaava: on, ei, suora viiva, päämaali...
2.
Mikä on hyvää? — Kaikki, mikä kohottaa vallantuntoa, tahtoa valtaan, valtaa itseään ihmisessä.
Mikä on huonoa? — Kaikki, mikä syntyy heikkoudesta.
Mikä on onni? — Tunto siitä, että valta kasvaa, — että vastarinta tulee voitetuksi.
Ei tyytyväisyyttä, vaan enemmän valtaa; ei rauhaa yleensä, vaan sotaa; ei hyvettä, vaan kuntoa (hyve renessansityylillä, virta, moraalin myrkystä vapaa hyve).
Heikkojen ja epäonnistuneiden tulee käydä perikatoon : meidän ihmisrakkautemme ensimäinen käsky. Ja heitä on siihen vielä autettavakin.
Mikä on vahingollisempaa kuin jokainen pahe? Teon sääli epäonnistuneita ja heikkoja kohtaan — kristinoppi...
3.
Kysymys siitä, mikä ihmisen vapauttaisi olennoiden järjestysjaksosta, ei ole se problemi, jonka tässä esitän (— ihminen on lopputulos —): vaan mitä ihmistyyppiä tulee kasvattaa tulee tahtoa korkeampiarvoisena, elämänansaitsevampana, tulevaisuudesta tietoisampana tyyppinä.
Tämä korkeampiarvoinen tyyppi on jo usein kyllä ollut olemassa: mutta onnensattumana, poikkeuksena, ei milloinkaan tarkoitettuna. Pikemmin on häntä juuri enin peljätty, hän on tähän saakka ollut miltei kammotus; — ja tämän kammon pohjalla toivottiin, kasvatettiin, saavutettiin päinvastainen tyyppi: kotieläin, laumaeläin, sairas eläin, ihminen, — kristitty.
4.
Ihmiskunta ei osoita kehitystä parempaan tai voimakkaampaan tai korkeampaan siten kuin tänään uskotaan. «Edistyminen» on vain moderni idea, s. o. väärä idea. Nykyajan europalainen on arvoltaan paljon alempi renessansin europalaista; edelleen kehittyminen ei valitettavasti kyllä ole välttämättomästi lainkaan kohoamista, ylenemistä, vahvistumista.
Toisessa merkityksessä sattuu kauimpana toisistaan olevissa paikoissa maan pinnalla ja mitä erilaisimmissa kultuurioloissa onnellisia yksityistapauksia, jotka todellakin synnyttävät korkeamman tyypin: tyypin, joka suhteessaan ihmiskuntaan kokonaisuudessaan on jonkunlainen yli-ihminen. Sellaiset suuren, suotuisan kehityksen onnensattumat ovat alati olleet mahdollisia ja tulevat ehkä alati olemaankin. Ja suotuisien olosuhteiden vallitessa voivat kokonaiset suvut, heimot, kansatkin esittää sellaisia sattumia.
5
Ei tule koristella ja kaunistella kristinoppia: se on käynyt sotaa henkeen ja veriin tätä korkeampaa ihmistyyppiä vastaan, se on kironnut tämän tyypin kaikki perusvaistot, se on näistä vaistoista siivilöinyt esiin pahan olemuksen pahan olennon: voimakkaan ihmisen tyypillisesti hyljättävänä, «hylkiönä». Kristinoppi on asettunut kaiken heikon, matalan, epäonnistuneen puolelle, se on tehnyt vihamielisyyden voimakkaan elämän itsesäilytysvaistoa vastaan ihanteeksi; se on turmellut myös henkisesti voimakkaimpien luonteiden järjen opettamalla, että henkisyyden korkeimmat arvot ovat käsitettävät syntisiksi, harhauttaviksi, kiusauksiksi. Surkuteltavin esimerkki tästä on Pascalin turmeltuminen, hänen, joka uskoi perisynnin turmelleen hänen järkensä, vaikka hänen järkensä olikin hänen kristinuskonsa turmelema! —
Suom. Aarni Kouta.
Päivä 7/1908.
