Luonteita
Jokainen päivä tuo selvemmäksi meille, mitä meiltä puuttuu: luonteita, johtajia, selvittäjiä. Tulisia, voimakkaita miehiä, jotka voivat valaa vakaumuksensa kansansa mieliin.
Luonteita, joissa on rakkautta ja ankaruutta, syvintä, herkintä ymmärtämystä, ja voimakkainta uskoa, kansansa rankaisijoita, ja kansansa jaloimpain toivojen ilmestyksiä. Miehiä, joiden edessä koko kansa paljastaa päänsä.
Kansan voima on kansan jaloimmissa miehissä. Niissä miehissä, joiden mielet palavat kansansa ominatuntoina. Niissä miehissä, jotka ovat kuin kuluttava tuli kansansa heikkouksille, mutta joissa kansan usko, ylevin toivo, salatuin sisin tahto myöskin palaa ilmielävänä liekkinä.
Kansan voima on kansan johtajissa, kansan yhdistäjissä, niissä miehissä, joilla on laajin sydän ja rohkein mieli ja joissa rakkaus palaa tehoisana, yhteenliittävänä voimana. Kansa ilman hengen, sisäisen tulen, kuuman uskon valtaamaa johtajaa on kuin riihaton lauma, joka suistuu kiihkosta toiseen. Vasta johtajassa puhdistuu kiihko lämmöksi, ja tuli joka valtoimenaan, johdotta on tuhoisa tulipalo, alistuu ihmisen, kansan palvelukseen siunaukseksi ja kohottavaksi voimaksi.
Miksi on meillä keskessämme kaikki vihaa ja särkyneisyyttä? Miksi pimeätä syyttämistä ja ärtynyttä, tylyä kiihkoilemista?
Siksi, että meiltä puuttuvat ne rakastavat, valtaavat miehet, ne suuren sydämen miehet, jotka voisivat antaa meille yhteisen rakkauden. Siksi, ettei ole meillä sitä miestä, joka voisi avata tunteille yhteiset uomat, työnvoimalle yhteiset, hetkeä kaukaisemmat ja korkeammat päämäärät.
Miksi syöpyvät ja patouvat ruotsinkieliset kansalaisemme omiin harrastuksiinsa? Miksi kääntyvät he yrmeinä ja vihamielisinä omasta kansastansa? Siksi ett’ei ole heidän keskuudessaan yhtäkään miestä, joka lausuisi julki heille vapahtavat rakkauden sanat tätä kansaa kohden, joka, olkoon miten onkin, sentään on heidän oma kansansa, ja jota kohtaan, heissä niin totta kuin heissä ihmisellisiä tunteita liikkuu, myöskin sykkii, vaikka sälässäkin, rakastava, myötätuntoinen sydän. Hetken viha voi ainoastaan sokaista, ei sammuttaa. Ja tarvitaan vaan sitä miestä, joka noutaa sanat salasta ilmi, jotta yhteistunto, yhteenkuulumisen tunto voisi taaskin virvoittavana virrata tähän kansamme osaan, joka kuitenkin on kanssamme yhtä verta ja joka yhtäpaljon kituu tästä luonnottomasta eristäymisestään, kuin se on vammaksi koko kansallemme. Ruotsalainen sivistynyt luokkamme on kansamme yhteinen, vuosisatojen kuluessa muodostunut pääoma, ja pääoma ilman käyttäjäänsä on yhtä tehoton, kuin on pääoman omistajalle heikkoudeksi, jos tämä pääoma menee häneltä menetyksiin. Astukoon esiin mies, joka liittää yhdeksi sen, mikä yhteen kuuluu, se ruotsalaisemme, joka tuntee suomalaisuuden sykkivän suonissaan, ja joka tämän sykinnän voi virvoittaa toisissakin veljissään, silloin voi kansa liittyä kokonaiseksi taaskin, ja elo ja lämpö ja yhdessä työskentelemisen ilo on rakkauden voimana virtaileva mieliimme ja elähyttävä tekojamme! —
Mutta sitä päivää, voiman ja ilon päivää, saanemme odottaa, sillä sitä rakkauden miestä ei näy, jolla olisi mahti kääntää mielten vihanvirrat, mustat ja ryöppyvät, yhdeksi ja valtaavaksi sovun vuokseksi. Semmoista mielten mahtajaa ei näy, vaikka taivaan rannat ympärilleen tähystelisi.
Sensijaan näkee johtajattomat, mielettömät joukot mielettömäinkiihkojen ryöpsähdyttäminä.
Tai pahempi vielä, näkee väärät johtajat, valejohtajat, ne, joilla ei ole mahtia johtaa johdettaviaan, jotka eivät hengellään täytä joukkojaan, jotka eivät puhdista, kokoo, liitä, luo kansansa eteen korkeampia päämääriä, joita tavoittaakseen kansa kasvaa, vaan jotka mairittelevat joukkonsa kiihkoja, ovat joukkojensa yltyneiden pyyteidenkätyreitä, näkee semmoiset, edesvastuuttomat miehet sokeiden kiihkottuneiden joukkojen etunenässä. Sillä sijalla, jolla pitäisi seistä maan karaistuimmat, kirkkaimmiksi taotut voimat, maan jaloimmat, avarimmat henget, sillä sijalla näkee ahtaimman ja myrkytetyimmän puoluehengen miehet, kansan kateuden ja vallanhimon vaistojen tunnottomat lietsojat. Näkee miesten sijalla lapset, jotka eivät aavista, mitä käsittelevät. Lapset tulella leikkimässä.
Valppaat, Nevanlinnat, Rantakarit, Castrenit, heidän ja heidän laatuistensa miesten valta-asema on maamme tuho. Mainitsen miehet nimeltä, en heidän henkilöllisen arvonsa vuoksi, vaan symptoomeina, eripuraisuuden taudin paiseina. Ne semmoiset ovat pyyhkäistävät pois kansamme tietoisuudesta, viitattavat sinne, missä on heidän paikkansa, nimettömiksi, tehottomiksi kirkujoiksi.
Missä he, ja heidän henkensä miehet ovat kansan johtajia, siellä on kipu kansan ruumiissa. He eivät voi ohjata sitä intoa, joka kansoissa elää, vapahtavaan työhön. He voivat laskea sen ainoastaan valloilleen, mutta silloin menetellä kuin se, joka laskee mahtavan kosken, joka oikein johdettuna voisi käyttää valtaavat tehtaat, niityille ja vainioille ja ihmisten kyliin turmatöille. He eivät voi johtaa kansaa työhön, he voivat johtaa sitä ainoastaan tuhoon. Ja he eivät voi ohjata sitä työhön, koska heillä ei ole sitä rakkauden ja hengen suuruutta, että he näkisivät koko kansan onnen, ei yksin nykyhetken mielitekojen tyydytyksen, vaan pysyvän, kestävän onnen. He ovat suomenmielisiä, eivät suomalaisia. He ovat työväenpuoluelaisia, eivät kansan miehiä.
He särkevät, pirstoovat kansan voimaa. Ohjaavat kansan innon sisäiseen raateluun. Johtajatonkin kansa on onnellisempi kuin semmoisten sokeain johtajain johtama. Semmoisten, joiden sydän ei syleile koko kansaa, jotka pilkkoovat kansansa, ja lietsovat vihaa, repivät juovat leveiksi sydämien välillä, kastavat kateudella ja vallanhimon myrkyllä katseet ja ajatukset.
Johtajia, todellisia johtajia tarvitsee kansa pysyäkseen eheänä. Suuria, suuren, kokoovan uskon miehiä. Yhdistäjiä ja yhteenliittäjiä. Niitä miehiä, jotka kokoovat eheäksi sen, mikä elämässä on sirpaleina. Niitä miehiä, joiden sydämen tulinen syvä rakkaus imee itseensä kaiken sen lämmön ja uskon, mikä hituisina säteinä värjöttää tuhansissa heikoissa sydämissä, ja joissa se syttyy auringoksi, joka valaisee ja lämmittää ja luo elämää. Miehiä, joissa kansa tuntee itsensä kokonaiseksi.
Mistä meille semmoinen mies, semmoisia miehiä? Nyt kun taas on päivä pimennyt ja miesten olisi astuttava rintamaan? Nyt olisi tuki ja turva tarpeen meille, mies, johonka luoda silmämme, mies, jonka sydän ja silmä kantaa yli puolueiden, mies, jonka sydämessä asuu kansan koko uljas ryhti ja viisas syvä malttavaisuus.
Volter Kilpi.
Päivä 9/1908
