Eino Leino - Kajaanin linna
Pyörtehissä Ämmäkosken kohoo linnan rauniot,
tarumaiset, mustat, synkät, jyrkät, jylhät autiot.
Ärjyin Ämmäkosken kuohut kiertää linnan muuria
piesten turhaan kiukkuansa, kivet on niin suuria.
Verhollansa sammalehet linnan muurit verhoaa,
kololoissa raunioiden puut ja pajut versoaa,
mutta muista, astelet sa hautakummuill’ urhojen.
Tässä Suomen sotajoukon seisoi jäännös viimeinen.
Sill’ ei aina ollut ole linna tää näin autio,
eikä aina oo sen muurit olleet kiviraunio.
Kivet kilkkaa mainetöitä maamme suurten sankarten,
paadet paukkaa taisteloita, kalskeheita kalpojen.
Näissä laaksoloissa meidän ennen vanhaan sota soi,
täällä tykit kidastansa kuolon tulta salamoi,
täällä seisoi Suomen joukko vihollista torjuen,
kaatuen se seisoi tässä, vaan ei konsaan horjuen.
* * *
Suunnatonna ryssän joukko saartaa linnaa pienoista,
joss’ on miestä viisikymmen, nekin raajarikkoista.
Mutta miehet raajarikot sankareita ovatkin,
kaarlelaisten aian heissä urheutta nähtihin.
Päällikkönä heitä käypi Fieandt urho johtamaan,
miehet käskee valliloille vihollista kohtaamaan.
Taivahalla vihollisten tykkein kuulat kaartavat,
joka puolelta he linnan miehinensä saartavat.
Mutta eipä linna tämä olekaan eloton,
asukkaita sill’ on muita kuin tuo joukko peloton.
Vaimoja ja lapsia on täynnä linnan kammiot,
jotka parkuu, koska järkkyy ammunnasta kalliot.
Turhaan tykit kuolon tulta kidastansa salamoi,
turhaan luodit lentävät ja kiväärien kuulat soi,
linna tää ei horju, sorru, vielä seisoo miehet sen.
Mutta vihollisen valtaa suurempi on pakkasen.
Vilu, tauti, nälkä viimein urhoin voiman voivuttaa,
poiss’ on pelko, poissa myöskin toivo, joka toivuttaa,
voimia se riuduttaapi, urhoutt’ ei urhojen;
lapset itkee, vaimot huokaa vaivaa nälän, pakkasen.
Vihollisten joukko tuolla sentään yhä taajenee,
reiät linnan suojuksissa suuremmiksi laajenee.
Sankareita tuskin löytyy enää kaksikymmentä,
vaan he vielä siinä seisoo kuolon kirnu kädessä.
Yhä kuuluu lasten itku, yhä vaimoin vaikerrus.
Silloin pistää Fieandt urhon mieleen uusi ajatus:
kosk’ ei puolustaa enää taida vanha linna tää,
antakaamme kiusallakin kaikki ilmaan räjähtää.
Tuhansittain ryssät saartaa linnaa tuota pienoista,
joss’ on miestä kymmenkunta, nekin raajarikkoista.
Pakkanen se kylmää miesten sormet, varpaat kohmeesen,
vaan ei lempee isänmaahan, sankaruutta sydämen.
Vaimot, lapset halaileepi Fieandt urhon polvia,
vaan hän niitä kourin kovin kokee syrjään survia,
kyllä säälin kyyneleitä salaisesti vuodattaa,
mutta etupäässä olkoon kunnia ja isänmaa.
Saapuu linnaan outo miesi, lähettiläs ryssien,
lupaa armon, kunnian hän heittäymystä vaatien.
Järkkymätt’ on Fieandt urho, ei hän antau kuitenkaan,
ryssää vastaan tapella hän tahtoo vielä kuollessaan.
Mutta sotaneuvottelun keskeyttääpi parahdus
tuskainen ja kaamea, ett’ tuntuu outo kauhistus
sydämissä karaistuissa sotilasten, urhojen.
Se tuo tuskan tunteen, ääni lapsien ja vaimojen.
Sotaneuvoshuoneen ovi kohta auki lennähtää,
ja nyt sisään kurjat vaimot, lapsiraukat ryntäjää,
kuihtuneina, kalvakkaina, ihmislasten varjoina,
parkuen ja huutaen. Tuo näky täss’ on tarjona.
Murtui silloin miehuus miesten, suli silloin sydämet,
lähetinkin silmistä myös kuohui säälin kyyneleet:
”Antautuos, urho vanha, sääli kurjaa joukkoas.
Niiden elo kallihimpi on kuin oma kunnias.”
Fieandtihin kaikki silloin kysyvästi katsahtaa.
Urho vanha vastaukseks tuskaisesti huoahtaa,
sillä hänen sydämessään taisto tuima raivoaa,
mutta vihdoin säälin tunteet siellä ylivallan saa:
”Menköön sitten, linna teille heti kohta annetaan,
mutta siitä häpeän me raukat aina kannetaan.
Isänmaamme meidän sanoo kaikki tässä pettäneen.”
Näin hän lausui, valmistautui kohta lähtöretkelleen.
* * *
Eipä aina ollut ole linna tää näin autio,
eikä aina oo sen muurit olleet kiviraunio.
Kivet kilkkaa mainetöitä maamme suurten sankarten,
paadet paukkaa taisteloita, kalskeheita kalpojen.
E. .o
Hämeen Sanomat no 77 26.9.1890.
