Avioliitto
Kirjoittanut Simo Saarnio
Koska he olivat taiteellisia sieluja, eivät he tahtoneet »hävitä joukkoon». Sen vuoksi heitä ei myöskään vihitty kirkossa tai morsiamen kotona, vaan aivan toisella tavalla.
Juho Kullervo tuli äkkiarvaamatta aamupäivällä Lempi Haltion luo ja sanoi:
— Nyt me menemme vihille.
Lempi vastasi huolettomasti kuin olisi ollut kysymys vain Brondiniin menosta.
— Vai niin. Olisit sentään voinut pukeutua hiukan siistimmästi. Tai edes lähettää tuon harmaan nuttusi pestäväksi. Onhan se täynnä punssitahroja.
Juho istahti tuolille ja sanoi kärttyisästi.
— Oletko sinäkin siis samanlainen pikkusielu kuin ne kaksi edellistä vaimoanikin? Etkö sinä käsitä, että juuri tämä tahriintunut nuttu erottaa minut muista. Juuri tällä hetkellä on meidän toimittava niin, että siitä tulee jotain tavallisuudesta poikkeavaa.
Lempi ei vastannut, vaan laitteli peilin ääressä tukkaansa kuntoon, asetteli hattuaan paikoilleen hattuneula suussa ja kääntyi Juhon puoleen.
— Olkoon siis niinkuin haluat. Menkäämme.
Juho nousi ja painoi laajalierisen huopalakkinsa päähänsä. Ja niin he läksivät pastorinkansliaan. Matkalla selitti sulhanen.
— Meidän ei pidä unohtaa sitä, että meitä alati vaanii historian tarkka silmä. Ajattele tulevaisuutta. Kerran kymmenien vuosien päästä joku nuori maisteri selittää väitöskirjassaan tarkoin tämän tilanteen. »Juho Kullervo saapui Lempi Haltion luo vallan arkipuvussaan ja ilmoitti hetken tulleen, jolloin heidät oli vihittävä.» Juuri niin hän tulee kirjoittamaan. Ja sitten hän huudahtaa: »Eikö tämäkin todista suuren miehen omintakeisuutta ja riippumattomuutta turhanpäiväisistä juhlamenoista.»
He tulivat pastorinkansliaan ja istahtivat odotushuoneen penkille. Juho meni selittämään päivystävälle pappismiehelle asiaansa. Sitten hankittiin tilapäisesti kaksi todistajaa, morsiuspari vietiin syrjähuoneeseen ja siellä heidät vihittiin.
Kun he saapuivat jälleen Annankadulle, sanoi Juho.
— Sinä voit kaikki nyt mennä meidän uuteen kotiin laittamaan kaikki kuntoon. Minä lähden Gambriniin suurukselle.
Lempi katsoi pitkään Juhoa.
— Ketä siellä on?
— Pari aatetoveria ja toinen entisistä vaimoistani. Olisi ollut hauska nähdä se toinenkin, mutta hän on juuri häämatkalla uuden miehensä kanssa.
— Enkö minä saisi tulla mukaan?
— Et. Se sotkisi taas koko minun ohjelmani. Se olisi liiaksi jokapäiväistä. Mene sinä nyt vaan kotia ja tee niinkuin käsken.
Lempi jäi seisomaan mietteihinsä, kun Juho ilman muuta läksi astelemaan tuttua käytävää Gambriniin päin. Kun hänen miestään ei enää näkynyt kulman takaa, alkoi hänestä koko juttu tuntua sangen omituiselta, sillä olisihan Juho sentään voinut ottaa hänet mukaansa. Mutta olihan hän kaunosielu, jota ei saa arvostella tavallisilla mitoilla, tehköön siis mitä haluaa.
Ja niin läksi Lempi heidän uuteen kotiinsa. Kaksi huonetta ilman keittiötä. Vuokrattu kuukausittain toistaiseksi ... Vuokralle ostetut huonekalut.
Lempi heittäytyi sohvalle pitkälleen miettimään.
»Meitä alati vaanii historian tarkka silmä», oli Juho sanonut. Olkoon sitten niin kuin on. Olivathan he kaunosieluja.
Juho tuli Gambriniin täsmälleen samaan aikaan kuin hän oli tullut vuosikausia. Hän asettui samaan pöytään, jossa hän aina oli istunut, sillä hän ei halunnut siinä suhteessa mitään vaihtelua. Hetken päästä saapuivat pöytään hänen aatetoverinsa ja toinen hänen entisistä vaimoistaan.
He alkoivat syödä suurusta. Keskustellen kaikista maailman asioista, jotka he koettivat selittää oman näkökantansa mukaan, tulivat he maininneeksi Juhon toisen entisen vaimon häämatkasta. Silloin huomautti Juho noin sivumennen.
— Minut vihittiin myöskin hetki sitten.
Hän odotti, minkä vaikutuksen tämä salamana tullut ilmoitus tekisi läsnäoleviin, mutta nämä eivät olleet kuulevinaankaan. He olivat myös kaunosieluja, jonka vuoksi he eivät tahtoneet painostaa Juhon ilmoittaman asian tärkeyttä, vaan sivuuttivat sen, puhuen edelleen muista asioista.
Juho tuli hiukan hämilleen. Hän ei oikein tiennyt, mitä hänen oli asiasta ajateltava. Hän oli järjestänyt kaikki niin hienosti, että hänellä oli täysi syy odottaa toisten hämmästyvän hänen uutisestaan. Kun niin ei tapahtunut, arveli hän, että he eivät olleet kuulleet, mitä hän sanoi.
— Minut vihittiin hetki sitten, toisti hän. Minulla on nyt taas vaimo. Hänen nimensä on Lempi Haltio.
— Mitä se meitä liikuttaa, huomautti silloin muuan hänen aatetovereistaan. Miksi sinä kerrot meille sinun yksityisistä asioistasi, jotka eivät meitä huvita. Heitä ne! Ole henkevä, se huvittaa meitä enemmän.
Juho oli saanut nenälleen ja se kismitti häntä. Hän vilkasi entiseen vaimoonsa nähdäkseen, mitä tämä ajatteli asiasta. Ja silloin hän huomasi naisen silmissä vahingonhymyn. Hän vimmastui. Hänelle — Juho Kullervolle — oli tehty suuri loukkaus. Miten hän kostaisi? Nousisiko pöydästä ja lähtisi matkoihinsa? Ei, silloin hän olisi ollut naurettava. Vastaisiko jollain hävyttömyydellä? Ei, se suurentaisi turhanpäiten asiaa. Hän nieli siis harminsa, kysyi leppeästi, halusivatko toiset kahvia ja tilasi sitä sekä suuren pullon viheriää likööriä.
— Hyvät herrat ja naiset, kello on yksi, sanoi hovimestari.
— Menkäämme klubiin, ehdotti eräs joukosta.
Juho, jonka ajatukset jo alkoivat mennä sekaisin, laski päässään, että hän nyt oli ollut naimisissa kolmetoista tuntia ja kaksikymmentä minuuttia. Sitten hän otti paperia ja kynän taskustaan ja alkoi laskea.
— Mitä kirjoitat?
— Lasken vaan, montako tuntia ihmisikä keskimäärin kestää.
He läksivät Gambrinista ja menivät klubiin. Sitä ei koskaan suljettu, se oli sen vuoksi autuaallinen paikka. Ja siellä Juho lopulta nukahti kirjastohuoneen suurelle sohvalle.
Se oli hänen hääyönsä.
Lempi odotteli Juhoa puoleenpäivään saakka heidän kodissaan. Kun Juhoa ei kuulunut ja hänen alkoi olla nälkä, nousi hän sohvalta ja meni kotia äitinsä luo syömään.
— Voin kertoa sinulle uutisen, äiti. Meidät vihittiin tänään.
— Mutta missä on Juho?
— Gambrinissa.
— Jättikö hän sinut yksin? Ja heti ensi päivänä!
— Mutta äiti, onhan hän kaunosielu! Ei hän ole kuin poroporvarit. Ole ylpeä hänestä, sillä hän on todella suuri ja ihmeteltävä sanoi mies.
— Onpa tosiaankin, sanoi äiti. Minä en tätä ymmärrä, mutta luultavasti olen jo kovin vanha ...
Illalla meni Lempi kotiaan katsomaan, joko Juho olisi tullut. Häntä ei ollut siellä. Lempi istahti odottamaan. Odotti tunnin, odotti kauan. Juhoa ei kuulunut. Lopulta hän riisuutui ja laskeutui vuoteelleen levolle.
Se oli hänen hääyönsä.
Aamulla saapui Juho kotia. On turhaa mainita, miltä hän näytti. Vaatteet päällä hän heittäytyi vuoteelleen.
Lempi yritti sanoa jotain.
— Nainen vaietkoon seurakunnassa, sanoi Juho sekavalla äänellä ja nukkui.
Kahden kuukauden kuluttua huomautti Juho, että hän oli heidän hääpäivänään laskenut, montako tuntia ihmiselämä keskimäärin kestää. Siitä hän kaunopuheliaasti siirtyi neuvottelemaan eräästä asiasta, joka oli häntä jo monta viikkoa kalvanut.
— Minusta on meidän nyt jo aika erota. Minä en ole mennyt naimisiin ollakseni koko elämäni sidottu. Sen sinä tiesit jo aikoja sitten, sillä olethan kolmas vaimoni. Asia on nyt mitä pikimmin järjestettävä. Matkustatko sinä vai matkustanko minä?
Lempi ei tahtonut tämän suuren miehen silmissä näyttää heikkouttaan. Senvuoksi hän sanoi:
— Erotkaamme vaan. Matkusta sinä, sillä minulla ei ole siihen tarpeeksi rahoja.
Ja niin oli se asia selvillä.
Kun Juho sitten muutamia päiviä myöhemmin matkusti ulkomaille, kysyi joku.
— Miksi sinulla oli niin tavaton kiire erota? Elittehän kaikessa sovussa ja rakkaudessa.
Juho hymähti.
— Jos sen sanoisin, et sitä ymmärtäisi. Voinhan sen verran mainita, että nyt on elokuu. Minun on tästä avioliitostani kirjoitettava romaani vielä täksi jouluksi. Kun minulla nyt kerran taas on materiaali valmiina ja kustantaja jo on maksanut etukäteen niin paljon, että pääsen ulkomaille, niin miksi minä en lähtisi. Anteeksi, soittavat juuri kolmatta kertaa. Juna lähtee. Hyvästi!
Suomen Kuvalehti 40/1917.
