Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos.)
Toinen luku
Pieni palvelus
„Kapteeni” Bevan oli syntyään irlantilainen. Hänen isänsä, kaunis, kykenevä ja rauhaarakastava tilanomistaja, oli kerran omistanut suuria maaomaisuuksia, mutta oli menettänyt kaikki. Hänen ainoa poikansa, James, oli lueskellut juristiksi huolimatta siitä, että hän isänsä tavoin jo nuorena oli osoittanut suurta taipumusta kemiaan ja tieteihin yleensä. Hänen isänsä kuoli murtuneena miehenä. James toimi virkaatekevänä Lontoon tuomioistuimissa, mutta vietti kevytmielistä elämää ja joutui jo alussa epäsopuun asianomaisten kanssa. Hänen täytyi jättää virkansa. Isä ja äiti olivat kuolleet, ja kun hänellä ei ollut ketään sukulaista, jonka holhoonalaisuuden hän olisi tunnustanut, meni hän Pariisiin, jossa hän vietti jonkun aikaa hurjaa elämää. Hän palasi Englantiin aivan tyhjin taskuin ja kokonaisen vuoden oli hänen elämänsä salaperäisenä kysymysmerkkinä. Äkkiä hän ilmestyi jälleen Pariisiin. Lopuksi rakastui hän erääseen kauniiseen tyttöön, jonka kerrottiin olevan erään ranskalaisen aatelin tytär, joka itse oli hävittänyt omaisuutensa pelissä. Siitä huolimatta, että nuorta Bevania varotettiin Therése Pléonista, meni hän kuitenkin hänen kanssaan naimisiin, ja tuloksena avioliitosta oli Marien syntymä. Useita vuosia eli kapteeni Bevan vaimoineen ja lapsineen upeasti ja ensiluokkaisesti eräässä talossa lähellä Champs Elyséetä. He olivat parhaiden piirien ympäröimiä, koska yleisesti luultiin, että Bevan oli hyvin varakas gentlemanni. Mutta viime aikoina oli eletty luoton varassa. Se oli nyt lopussa ja kapteeni Bevan tunsi olemassaolonsa toivottomaksi. Hän oli syyllä moittinut vaimoaan tuhlaavaisuudesta. Hän oli hyväluontoinen mies ja antoi vaimonsa enimmäkseen tehdä niinkuin häntä itseään halutti, koettamattakaan pitää häntä minkäänlaisen kontrollin alaisena. Hänen ainoa mielityönsä oli kemia. Hänellä oli oma laboratorio, ja siellä hän kulutti suurimman osan päivästään, silti kuitenkin millään tavalla voimatta hyötyä taidostaan.
Marien poistuttua huoneesta, vaipui hänen isänsä jälleen tuoliin asettaen otsansa käsiään vastaan. Hänen vaimonsa antoi hänen olla rauhassa muutamia minuutteja, ja sanoi sitten lujalla ja kylmällä äänellä:
„No, mitä nyt ajattelet tehdä?”
„Ottaa myrkkyä, jos rohkeuteni siihen riittää”, vastasi hän.
„Häpeä puhua tuolla tavalla”, lausui rva Bevan koettamatta salata suuttumustaan. „Sinä olet nuori, kaunis, terve ja voimakas, ja rupeat puhumaan myrkystä vain siitä syystä, että jotkut saamamiehet sinua ahdistavat”.
„Mutta millä ihmeen keinolla voin sitten heidät tyynnyttää?” kysyi hän epätoivoisena.
„Maksamalla heille”.
Mies katsahti ylös ja loi silmäyksen vaimoonsa. Sitten puhkesi hän nauramaan.
„Mitä ehdotuksia sinulla on?” kysyi hän.
„,Sinun on itse itseäsi autettava”.
„Millä tavalla?”
„Se on vielä salaisuus. Luotatko minuun?”
Hän epäili hetkisen, meni sitten vaimonsa luo, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi:
„Tiedän sinun olevan kunnon naisen, enkä ymmärrä, miksi en voisi sinuun luottaa”.
„Vihdoinkin näytät tulevan järkiisi. Ajatteletko vieläkin jättää minut ja meidän lapsemme?”
„En”.
„Hyvä. Tule tapaamaan minua kello 7 illalla Maison Doréehen. Minulla on eräs hyvä ystäväni seurassani ja me syömme yhdessä päivällistä.”
Kapteeni Bevan syleili vaimoaan ja sanoi:
„Suo anteeksi äskeiset puheeni. En hallinnut itseäni. Huolet olivat viedä minulta järjen. Jos tiedät keinon, jolla voimme hankkia omaisuutta, niin kerro siitä minulle niin pian kuin mahdollista. Koetan kuitenkin pysyä rauhallisena iltaan saakka. Tapaamme siis kello 7.”
Hänen lähdettyään huoneesta hymyili Therése itsekseen.
„Luulenpa, että olet vallassani kuin tuhka tuulessa, rakas ukkoni. Tätä hetkeä olen kauan odottanut. Se tuli vähän aikaisemmin kuin ajattelin. Minun ylimääräiset suhteeni eivät ole olleet tuloksettomia. Olen antanut sinun tuntea, miltä tuntuu olla köyhä. Nyt ryhdymme pelaamaan pelin rikkaudesta - ja voitamme.”
Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, kirjoitti kiireesti muutamia pivejä, soitti kelloa ja kun palvelija tuli, käski hänen viemään kirjeen ja odottamaan vastausta.
Muutamia tunteja sen jälkeen oli hän budoaarissaan pukeutumassa. Kamaripalvelija toi kirjallisen vastauksen kirjeeseen. Rouva Bevan aukausi kuoren ja luki seuraavaa:
„Tulen sovittuna aikana. Minua ilahduttaa kuulla, että viimeinkin on mahdollisuuksia saada puolisosi taipumaan ehdotukseeni.”
Hän hymyili ja näyttihe valkoisia, kestäviä hampaitaan. Hän oli kieltämättä kaunis ja kuitenkin oli hänen piirteissään jotakin kovaa. Väliin tuli hänen silmiinsä ilme, joka juorusi häikäilemättömyydestä. Therése Bevan oli maailmannainen. Hän rakasti huveja ja eli vain hetkiä varten. Maailmallisessa itsetietoisuudessa eu hän huomannut mitään esteitä tiellään. Omatunto ei häntä tehnyt levottomaksi. Hän oli kylmä, päättäväinen ja rohkea.
Hän repi kirjeen rikki, heitti palaset uuniin ja lopetti sitten kamarineitsyn avulla pukeutumisensa. Suoritettuaan viimeiset pensselinvetonsa meni hän tyttärensä huoneeseen. Marie pukeutui juuri oopperaa varten. Hän oli erittäin rakastettava ja avosydäminen lapsi.
„Kuulehan, äiti, lähdetkö sinäkin ulos?”
„Kyllä, rakkaani. Syön isäsi kanssa päivällistä Maison Doréessa.”
„Oi, kuinka olen siitä iloinen. Mutta mikä isää aamulla vaivasi? En ole milloinkaan nähnyt häntä sellaisessa tilassa.”
„Jumalalle kiitos, ettei se uusiinnu useasti.”
„Onko totta, että isä on niin köyhä kuin sanoo olevansa?”
„Ei, hän on hyvin rikas. Ainakin tulee hän siksi.”
„Sehän on hauskaa. Mahtaa olla kauheata elää köyhänä, kykenemättömänä hankkimaan kauniita esineitä ja pitämään iloa.”
„Niin köyhyys on samaa kuin kirous. Se jumala, joka hallitsee maailmaa, on nimeltään raha. Mutta sellaisista asioistahan ei minun tarvitse sinulle puhua. Tule kiltiksi tytöksi ja pidä iloa. Ja vielä eräs asia, „Marie”, lisäsi hän ollessaan jo ulkona portailla, „pidä huoli pienestä sydämestäsi. Elä anna minkään köyhyydentodistuksen löytää tietä sinne. Jos kerran menet naimisiin, niin nai itsellesi rahoja.”
Äidin ja tyttären katseet yhtyivät, mutta Marie painoi päänsä ales, ja pieni huokaus pääsi häneltä. Ovi sulkeutui. Hänen äitinsä oli mennyt. Tyttö otti taskustaan erään kirjeen ja painoi sitä huuliaan vastaan. Käsiala oli miehen. Hän mumisi hiljalleen:
„Oi, jos äiti tietäisi, että köyhyydentodistus on jo löytänyt tien sydämeeni. Ihmettelen, mitä hän mahtaisi sanoa. Rakas, rakas Wilfred. Toivoisin olevasi rikas, jotta löytäisit onnen isän ja äidin edessä. Mutta vaikka sinulla olisikin vain yksi takki, pysyisin silti sinulle uskollisena.”
Hän tunki kirjeen äkisti takaisin taskuunsa kuullessaan kamarineitsyn tulevan takaisin.
Säännöllisyys ei yleensä ollut kapteeni Bevanin hyveitä. Mutta tällä kerralla tuli hän lähes tunnin myöhästyneenä vaimoaan tapaamaan. Tavallisuuden mukaan oli hän iltapäivälläkin ollut laboratoriossaan ja syventynyt siellä joihinkin kokeiluihin niin, että päivällinen kokonaan unohtui. Hän pukeutui kaikessa kiireessä, joi kupin kahvia ja kiirehti ravintolaan. Hän selitti vaimolleen viipymisensä syyt. Tämä vastasi naurahtaen, että sehän on niin tavallista, ja että hän ajattelee enempi kemikalioitaan ja laboratoriotaan kuin vaimoaan. Rouva Bevanhn seurassa oli muuan herra, jonka hän esitti Charles Argave-nimiseksi, englantilainen syntyään, mutta kansallisuudeltaan ranskalainen. Vieras oli hyvin puettu, ulkomuodoltaan hieman omituinen. Kasvot olivat sileäksiajetut, pää oli melkein kalju. Muuten olivat hänen piirteensä verrattain puhtaat, vaikkakin nenä oli hyvin suuri ja vähän suhteeton. Hänen silmänsä olivat niin harmaat, että hän eräissä valotilanteissa näytti melkein sokealta. Ja kuitenkin nämä silmät olivat terävät kuin neulat ja aina levottomat. Hänen päänsä oli kaunis ja vaikutti se erittäin järkevältä ja kekseliäältä. Kädet olivat valkoiset ja hienot, niissä oli useita sormuksia. Paidanrinnus oli moitteeton ja sen keskellä välkkyi pieni, mutta valittu, kallisarvoinen briljantti. Seurue söi päivällisensä yhdessä eräässä etäisessä nurkkauksessa. Niiden kestäessä puhuttiin erilaisista aiheista. Päivällisen jälkeen seurasi kahvia, liköörejä ja sikareja. Silloin tapahtui Argaven olemuksessa muutos.
„Kapteeni Bevan”, alkoi hän puolittain kuiskailla englanninkielellä (tähän saakka oli puhuttu ranskaa). ”Olen useasti halunnut tehdä tuttavuutta kanssanne, vaikka en milloinkaan ole saanut tilaisuutta siihen. Olen tuntenut ihastuttavan vaimonne pikkutytöstä saakka.”
„Kummallista, ettei hän ole koskaan maininnut nimeänne minulle”, huomautti Bevan luoden tarkastavan katseen toisen silmiin.
„Niin on kyllä asia”, sanoi rouva Bevan. „Minun ystäväni eivät koskaan kiinnitä sinun mieltäsi. Olet aina elänyt vain itseäsi varten.”
„Muuten en ole nähnyt rva Bevania useaan vuoteen”, jatkoi Argave. „Olen paljon matkustellut. Pääkortteerini on luonnollisesti Lontoossa, mutta enimmäkseen olen liikkuvalla kannalla. Käyntini Parisissa ovat viime vuosina olleet niin pikaisia, etten ole edes ennättänyt uusia tuttavuuksia, ei vanhojakaan.”
„Matkustatteko huvin vuoksi vai liikeasioissako?” kysyi Bevan terävästi.
„Liikeasioissa.”
„Mikä on ammattinne?”
”Olen rahankerääjä”, vastasi hän teeskennellen naurua. „Mutta anteeksi kapteeni, ette saa olla liian perinpohjainen. Mehän olemme molemmat maailmanmiehiä. Ja sentähden pyydän teitä, vedoten tuttavuuteeni rouvanne kanssa, katselemaan minua vanhana ystävänänne. Kuinka nyt käyneekin, tahtoisin kovin mielelläni näytellä ystävän osaa.”
„Minä voin samalla mainita, että olen kertonut Argavelle huolistamme ja vaikeuksistamme”, puuttui asiaan rouva Bevan.
Melkein huomaamaton puna levittäytyi Bevanin kasvoille ja hänen silmänsä liitelivät vaimostaan uuteen tuttavuuteen ja päinvastoin.
„Niinkuin juuri sanoin”, jatkoi Argave kylmästi itsensä hilliten, „me olemme maailmanmiehiä, eikä teidän tarvitse pelätä, että pettäisin teitä. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, että voin tarvitessa vaieta kuin hauta. Mutta puhuaksemme asiasta; minä tahdon mielelläni ojentaa teille auttavan käteni.”
„Mistä syystä”, tiukkasi Bevan.
„Kahdesta syystä. Ensiksikin rouvanne tähden ja toiseksi siitä syystä, että aijon toisella kerralla pyytää teiltä palvelusta.”
„Mitä laatua palvelusta?”
„Pyydän tällä kerralla olemaan kysymättä sitä. Minulle on nyt mielenkiintoisinta helpottaa taloudellisia huolianne, jos tahdotte sen sallia.”
„Minun täytyy sanoa, että se on teidän puoleltanne tavattoman ystävällistä”, sanoi Bevan hieman teeskennellen, „mutta mutta —”
„Kas, kas, elä nyt vikurtele”, huudahti hänen rouvansa. „Meillä on vaikeuksia. Joko sorrumme tai jotain tehdään nyt heti. Luotan Argaveen. Tiesin hänen olevan Parisissa ja olin varma siitä, että jos koko maailmassa yleensä on miestä, joka tarkoittaa meidän hyväämme, niin on se hän. Siitä syystä kirjoitin hänelle ja pyysin tulemaan tänne, tässä nyt olemme.”
„Se on asia, johon emme tuhlaa montaa sanaa”, täydensi Argave ottaen lompakostaan kimpun seteleitä. Hän laski niitä kymmenen ja antoi ne Bevanille.
„Tässä on kymmenen tuhannen frangin seteliä. Se ei ole tosin paljon, mutta joitakin läpiä ne riittänevät peittämään. Muutaman päivän kuluttua voitte saada lisää. Ainoa, mitä pyydän, on tavallinen kuitti.”
Kapteeni Bevan katseli edelleen ihmeissään ja sammalsi: „Mutta — mutta, rakas ystävä, takaisinmaksumahdollisuuteni ovat jokseenkin vähäiset.”
„Eivät niin vähäiset kuin luulette. Mutta elkää nyt istuko ja kieltäytykö ehdotuksestani.”
Bevan rakasti liian paljon rahoja antaakseen kymmenentuhatta frangia luisua nenänsä ohi. Hänen kätensä tarttuivat setelipakkaan, ja hän kiitti hyväntekijäänsä. Repi sitten lehden muistikirjastaan ja kirjoitti kuitin. Argave ja rouva Bevan vaihtoivat merkitsevän silmäyksen. Seurue oli koolla sangen myöhään, kunnes Argave toivotti ystävilleen hyvää yötä ja lupasi pistäytyä tapaamassa kahdeksan päivän kuluttua.
Vaasa 27.4.1925.
