Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kolmaskymmenestoinen luku
Hunnun salaisuus paljastuu
Wilfred Leonard, joksi meidän on häntä edelleenkin kutsuttava, oli herkkätunteinen ja jaloajatuksinen mies. Nämä ominaisuudet oli hän epäilemättä perinyt äidiltään ja kreivitär oli pitänyt huolta niiden kehittymisestä. Jos hän olisi ollut korkeampiluontoisempi, ei hän olisi loukkaantunut kreivittären koettaessa erottaa hänet Marie Bevanista; ei hän myöskään olisi katkeroitunut Marien jätettyä hänet. Mitä vikoja hänessä mahdollisesti olikin, niin oli hän ainakin avoin ja suora, ja hänen rakkautensa Marieen oli vilpitöntä. Saatuaan tietää totuuden vanhemmistaan, joutui hän katkeruuden ja epätoivon valtaan. Kaikki hänen toiveensa särkyivät. Jos Marie tulisi takaisin, niin kuinka voisi hän katsoa häntä silmiin, koskettaa hänen kättään tuhrimatta häntä? Kuinka voisi hän pitää paikkansa kunniallisten ja kunnioitettujen miesten joukossa, hän, joka oli rikoksellisen miehen poika? Vaikka hän itse olisi puhdas kuin kulta, ei tämä julma, armoton maailma olisi osottamatta sormellaan häneen ja muistuttamatta isänsä rikoksista. Maailma pitää kyllä huolen siitä, että isäin pahat teot kostetaan lapsille.
Tällaisten ajatusten vallassa ajatteli Leonard, ettei hän enää koskaan voi nousta. Mikä tarkoitus olisi elämälläni? kysyi hän. Ainoa nainen, jota olen rakastanut tai tulen koskaan rakastamaan, on ainaiseksi kadonnut. Elämän valopuolet ovat menneet, varjot vain ovat jälellä.
Palattuaan kasvatusäitinsä kuolinvuoteelta Italiasta ja saatuaan tietää Marien jälleen kadonneen, oli hän tiedustellut häntä joka taholta ja antanut etsivä Wargraven tehtäväksi jatkaa tutkimuksia. Kun kuukaudet kuluivat tuloksetta, luopui hän toiveistaan kokonaan. Oli maaliskuu alkamassa. Se toi tullessaan myrskyä, lunta ja jäätä ja jännitysuutisia Lontoosta: oikeudenkäynti Bevania ja Argavea vastaan. Mutta Leonard ei välittänyt vähääkään koko jutusta. Mitä se hänelle kuului! Ei hän koskaan lukenut pitkiä oikeusselostuksia. Hän oli niin vähän kiintynyt tähänkin juttuun, ettei hän ottanut edes selkoa rikollisten nimistä.
Eräänä iltana, jolloin ilma oli mahdollisimman ruma, istui hän lämmitellen takkatulen ääressä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa siinä määrässä, ettei hän laisinkaan huomannut, kun ovelle koputettiin. Kun ei vastausta kuulunut, astui koputtaja sisään. Se oli emännän tytär.
„Anteeksi hra Leonard, että häiritsen; täällä on muuan herra, joka tahtoo puhutella teitä. Hän sanoo olevansa herra Gilbert Wargraven lähettämä.”
„Mitä asiaa hänellä on?” huudahti Leonard, hypähtäen seisoalleen. Hän ei tuntunut ensin laisinkaan muistavan, kuka Wargrave oli. Sitten hänelle asia valkeni, ja hän sanoi: „Niin, vai niin, herra Wargrave. Sanokaa äänelle, että tulen parin minuutin kuluttua.”
Oli ihmeellistä, että pelkkä Wargraven nimen mainitseminen synnytti uusia toiveita Leonardin rinnassa. Eihän Wargrave pitkän vaitiolon jälken olisi tavoitellut häntä, ellei asia koskisi Marieta. Kun hän laskeutui alas käytävään, ei hän ollut oma itsensä. Koko ruumis värisi.
„Hyvää iltaa”, sanoi mies nousten tuoliltaan. „Kun asun tässä läheisyydessä, pyysi Wargrave minun ilmoittamaan teille, että hän odottaa teitä huomenna. Hänellä on jotain tärkeää ilmoitettavana.”
„Onko hän löytänyt hänet?” kysyi Leonard kuumeentapaisesti.
„En tiedä, mitä asia koskee. Olen ainoastaan toimittanut hänen sanansa perille, enkä tiedä enempää.”
Hyvästeltyään lähettiä koetti Leonard taas olla oma itsensä. Hänestä tuntui kuin se sinetti, jolla hän oli sulkenut tai luuli sulkeneensä menneen elämänsä vaiheet, olisi äkkiä murrettu, ja että hänen elämänsä romaani nyt jälleen oli avoinna hänen edessään, odottaen jatkoa. Hän valvoi koko yön jännittyneenä odotuksessa ja kun hän ajatteli, mitä mahdollisesti oli edessä, huomasi hän, kuinka erottamattomilla siteillä hän oli kiinnitetty Marie Bevaniin. Leonard nousi vuoteeltaan varhain ja syötyään kevyen aamiaisen, ajoi hän Lontooseen mielenliikutuksen vallassa.
Tavatessaan Wargraven ei montaa sanaa tuhlattu alkuvalmisteluihin.
„Hämmästyitte varmaan aikalailla kuullessanne, ettei tyttö olekaan ollut ulkomailla. Hän pakeni luostarikouluun pohjoiseen. Hän on nyt Lontoossa ja on saapuvilla isänsä kuulustelussa.”
„Isänsä kuulustelussa?”
„Niin, Bevanin, „Jim the Penmanin”, sen suuren väärentäjän.”
Leonard oli melkein menehtyä. Verho tuntui putoavan hänen silmiltään. Se, mikä tähän saakka oli ollut hämärää ja kätkettyä, tuntui saavan selityksensä.
Wargrave ilmoitti löytäneensä jonkunlaiset jäljet ja väsymättä seuranneensa niitä. Tuloksena oli, että hänen onnistui saada selville Marien olevan oikeudessa Bevanin vaimon kanssa, joka nyt asui Grims Dykessä.
Vaasa 11.9.1925.
