Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Kolmas luku.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli Masaniello voittanut myrskyn ja matkustajamme olimat Pozznolin väylällä turvassa.
Johannan veli uskoi veneensä eräälle merimiehelle satamassa luvaten tulla sitä seuraavana päivänä noutamaan; sen jälkeen riensivät he tielle Neaapelia kohden, johon heillä oli hyvänen matka käytävänä.
Tällainen oli alku siihen kummalliseen yhdistykseen, joka oli varakuninkaan tyttären ja niiden köyhäin kalastajani välillä.
Tällä perustuksella kävi Isabella valepuvussa useammat kerrat viikkoonsa Masaniellon majalla ja joka kerta sai hän yhä korkeamman ajatuksen hänen ryhdistään.
Tuon nuoren miehen puhe, joka oli sekä tyyni että vakava, mutta sisälsi myöskin innostuttavaa, sai hänessä elämän kaiun, joka luultavasti kaikui Arco'n herttuan korviin.
Isabella koetti todistuksilla taivuttaa isäänsä ja saattaa hänen surkuttelemaan kansan kärsimyksiä. Mutta Neapelin varakuningas oli niitä ihmisiä, joiden sydän on kylmästä ja kurjasta hallituksesta kuivanut. Ilmehtien pilkkaili hän sitä uutta alkuperäisyyttä, jonka hän huomasi tyttäressään ja kun tämä viittasi jotakin tyytymättömyyden mahdollisuutta, niin vastasi hän nauraen:
— Tyttöseni, kansa on maan ajojuhta; jota enemmän sitä rasitetaan, sitä vähemmin tekee se vastusta.
Toisena päivänä tällaisen käännytys-yrityksen jälkeen tapahtui usein, että taas joku uusi kuorma tarkoitti kansan voimattomuutta. Vaarallisin kaikista, nim. vero hedelmistä, julistettiin pian.
Isabella rakasti isäänsä ja tämä itsenäisyys vaivutti hänen katkeraan suruun.
Hän päätti siis, että käydessään kalastajan mökillä johtaa keskustelun muihin aineisiin aina, kun ne vaan koskivat niitä vallankumouksellisia tuumia, jotka hänenkin ymmärryksensä mukaan olivat kyllä kohtuullisia, mutta joiden seuraukset näyttivät niin uhkaavilta hänen kodillensa.
Ehkä olisi hän tähän aikaan hylännyt Mergellinan asukkaat, ja monta kertaa tekikin hän jo sen päätöksen, mutta joku vastustamaton vetovoima johdatti hänen askeleensa aina Masaniellon mökille.
Johanna oli tullut hänen ystäväksensä, ja varakuninkaan tytär koki uskotella itselleen, että se oli enemmän sisar kuin veli, joka häntä veti sinne. Niinkuin kaikki nuoret sydämmet, jotka ovat au'enneet rakkaudelle, antautui hänkin siihen hurmoutuneena, vaikka tekikin sitä vaan ystävyyden nimellä.
Samallainen vaikutus ilmestyi myöskin Masaniellossa. Sydämmensä syvimmästä pohjasta koki hän vastustaa sitä epäkohtaa, että hän rakastaisi naista, jonka sääty on niin paljo hänen arvoaan korkeampi. Kuitenkin piili salainen toivo hänen sielunsa salaisuudessa. Hän ei lähtenyt koskaan merelle niinä päivinä, joina hän aavisti Isabellan tulevan eikä jäänyt koskaan olematta paikalla hänen käydessään.
Silloin tehtiin aina joku huvittelu. Veneen valkeat purjeet levitettiin tuulen liehuteltaviksi; Johanna ja Masaniello lauloivat, Isabella otti osaa siihen, joten nuo iloiset ja vilkkaat neapelilaiset ylistyslaulut vaihettelivat castilialaisten ja arragonialaisten toisintojen kera.
Näin olivat asiat varakuninkaan tyttären ja hänen Morgellina'laisten ystäviensä kesken, tämän kertomuksen alussa.
Pedrilla, joka luonnostaan oli jotenkin tarkkahuomioinen, lausui toisinaan sanoja, joiden tarkoitus oli häiritä Isabellaa. Mutta se nuori tyttö ei sallinut häirittävän sitä luuloteltua turvallisuutta, jossa hän oli vaan peitteli pelkonsa arvokkaisuuden liepeillä. Sitäpaitsi antoi se seikka, joka tapahtui hoitajattaren ja sen vanhan sotilaan kesken siellä pikkuportilla, Isabellalle otollisen käännöksen kumota kaikkia hänen siveellisiä saarnojaan, ja Pedrilla päätti ei enää koskaan antaa aihetta haltiattarensa pistopuheille.
Noin kymmenen minuuttia oli kulunut siitä kun he jättivät kaupungin. Nyt lähestyivät he Masaniellon mökkiä ja tapasivat hänen sisarensa ulkona istumassa eräällä kivi paukolla. Johanna oli peittänyt kasvonsa käsillään, mutta kuultuaan lähestyväin askeleet nousi hän seisoalleen ja varakuninkaan tytär näki, että hänen kasvonsa olivat kylpeneet kyynnel tulvassa.
— Hyvä Jumala! mikä sinulla on, Johanna raukkani? — lausui hän rientäen esiin ja syleisien Johannaa.
— Oi, — sanoi Johanna, — miksi tulette niin myöhään? Te olisitte ehkä voineet estää hänen lähtemästä!
— Kenen? Masaniellonko?
— Niin, kyllä meillä on nyt surkeat asiat! . . . Hän ei tahtonut kuulla minua ...Oi, armas Jumalani!
— Puhu, hyvä Johannani, kerro! — lausui Isabella tarttuen hänen käteensä ja pusersi sitä helleydellä.
Masaniellon sisar nousi hitaasti ja avasi mökin oven pihalta lausuen Isabellalle:
— Katso! Hyvä Jumala! mihin ovat teidän huonekalunne joutuneet? — huusi Pedrilla toivotonna. — Täälähän on vaan neljä paljasta seinää.
Isabella vaaleni.
— Omatko veronnostajat olleet täällä ja vieneet kaikki? — kysyi hän liikutetulla äänellä. Ovat, — vastasi Johanna, — he ovat vieneet kaikki! Minä olen viettänyt yöni täällä kivipankolla!
— Se on hirmuista! sanoi Isabella, — Etkä sinä ole puhunut mitään tästä minulle, Johanna! Sinä tiesit ett’ei veljesi voinut suorittaa veroaan ... Minä olisin rientänyt avuksi teille ... Oi, se on pahoin ... hyvin pahoin teiltä, ett'ette voi luottaa minuun niin paljoa!
— Oi, vastasi Johanna, — Masaniello luotti erääseen hurskaaseen munkkiin, joka suosi meitä, ja joka jo monessa vaikeassa kohtalossa on lainannut meille rahoja, jotka me sitten taas olemme kalasaaliimme tuloista takaisin maksaneet. Onnettomuudeksemme on don Francesco nykyään pois matkalla Roomaan ja veljeni sai jyrkän kiellon luostarin rahastonhoitajalta.
— Oi, — sanoi Isabella, minun olisi pitänyt arvata teidän pulanne. Mutta nyt kun onnettomuus on tapahtunut koetan minä parantaa sitä, Johanna ... ja nyt heti!
— Ei, se on mahdotonta. Häviö huonekaluista ei merkitse mitään. Te ette tiedä vielä kaikkia.
— Hyvä Jumalani, mitä sitten?
— Eilen olin minä tilaisuudessa koota kaksi koria hedelmiä, se oli ainoa apukeino meille kaikille, sillä Pietro, joka nyt vasta on hätinä haavoistaan parantunut, ei ole voinut vielä tehdä pienintäkään työtä. Me olemme hoiventaneet hänen tähän päivään asti; se on yksi niistä syistä, joiden tähden emme voineet suorittaa maksujamme.
— Kyllä ymmärrän ... palkinnoksi hyvistä töista ei ole kasvanutkaan hyviä hedelmiä.
— Veljeni, — jatkoi Johanna, — tahtoi kerrankin seurata minua Neapelin torille ... minä epäsin hänen tarjouksensa ... minä aavistin sitä, mikä tapahtuikin!
— Selitä likemmin, Johanna!, — sanoi Isabellan vapisten.
— Piti saatavan lupa myydä hedelmäni, ennenkuin vero maksettaisiin, joka on aivan tavan mukaista. Tullimies ei kieltänyt minulta ainoastaan sitä etua, vaan otti minulta väkisin korini, ja hedelmät kierivät pitkin katuojaa.
— Kuules, — sanoi Isabella Pedrillalle, — se naisraukka, josta äsken kerroit, oli Johanna ... minun ystäväni ... minun sisareni ... häntä he ovat rääkänneet!
— Lapseni, — vastasi hoitajatar, — varokaa kenen sanotte tehneen oikein ja kenen väärin!
— Puhu, Johanna, puhu. Sinun suustasi ei voi tulla muuta kuin totta, ja minä lupaan uskoa sinua, puhukoot muut mitä tahansa.
Isabella lausui nämä sanat innolla ja heitti tyytymättömän silmäyksen Pedrillaan.
— Kuten jo sanoin, — jatkoi Johanna, — tahtoi veljeni seurata minua, ja siitä tuli koko onnettomuus. Kun hän näki minua siten pideltävän, oli hänen mahdoton olla hiljaa. Viha leimusi hänen kasvoillaan, hän heitti maahan tuon hävyttömän tullimiehen, joka hävitti minun fiikunani ja appelsiinini, ja kaikilta tahoilta yhtyi väkeä meidän puolelle. Silmän räpäyksessä auttoi Masanielloa pari sataa lazzaroonia*), jotka nostivat hirmuisen kostohuudon. Tullivartia pakeni seuraneen ja hänen toimistonsa poltettiin.
— Niin, se oli kaunis teko, — sanoi Pedrilla.
— Ole vaiti! — sanoi Isabella ankarasti, — Joko et ole oikein täysjärkinen taikka ei ole sinulla sydäntä!
— Kun kahakka oli korkeimmillaan, — jatkoi Johanna taas, — kuului ääni, että Arcon herttna oli P. Dominicon kirkossa, ja Masaniello huusi: ”Veljet, menkäämme varakuninkaan luo ja kysykäämme häneltä, onko hän antanut noille raukoille käskyn solvata meidän vaimojamme ja sisariamme!"
— Hyvin, — sanoi Isabella, — hänenä minä olisin tehnyt aivan samoin.
— Tietysti! — murisi hoitajatar. Onpas se kaunista, että te hyväksytte niitä solvauksia, joita Arcon herttua tältä kansalta kärsii!
Tämä koski Isabellaan katkerasti.
— Solvauksia! — huudahti Johanna. — Mitään solvausta ei ole ollut, sen minä vannon! Kun varakuningas tuli kirkosta ulos ja astui vaunuihinsa, annettiin veljeni tehtäväksi puhua hänelle kansan nimessä. Hän teki sen kunnioituksella ja maltilla.
— Olen luvannut uskoa sinua, — sanoi Isabella, — ja minä uskon sinua.
— Solvauksia! — uudisti Masaniellon sisar, kovasti punestuen. — Minä vakuutan, donna Pedrilla, että veljeni ei voi tehdä mitään moitittavaa. — Tuossa tilaisuudessa olisi jokainen suuttunut, mutta Arcon herttuan läsnä ollessa oli hän tyynenä ja ylevänä. Hän piti minua kädestä ja kertoi varakuninkaalle asian aivan niinkuin se oli tapahtunut. Jos minä valitan sitä osaa, johon asianhaarat ovat Masaniellon johtaneet, niin se on siitä syystä, että hän on minun veljeni ja että minä rakastan häntä ja että hän kenties vielä joutuu uhriksi kansan asiassa. Mutta ei hän eikä kansa — muistakkaa se — ole antanut vähintäkään aihetta varakuninkaan petokseen.
— Petokseen? — huudahti Isabella vapisten.
— Niin, petokseen, — uudisti sillä Arcon herttua huomasi meidän valituksemme oikeutetuiksi; ja kun väkijoukko veljeni puhuttua huusi: ”Ei mitään lisäveroja enää!"
— Kiirehti varakuningas vastaamaan: ”Ei olkaa rauhassa, ystäväni, kohta kun tulen kotia, käsken lakkauttaa kaikki ne rasitukset, jotka painavat köyhiä työläisluokkia. Te pyydätte oikeutta — sen minä lupaan?" — Vilkkaat riemuhuudot seurasivat näitä sanoja. Varakuningas nousi vaunuihinsa ja kansa saattoi häntä linnalle. Mutta tuskin oli hän päässyt Vicarian, kun saksalaiset palkkasoturit yhdessä espanialaisten joutsimiesten kanssa tekivät arvaamattoman hyökkäyksen ja ampuivat suojatonta väkijoukkoa. Vaimoja, lapsia ja vanhuksia surmattiin inhottavalla tavalla tahi kaadettiin maahan ja poletettiin hevoisten jaloissa. Tämän olen minä omin silmin nähnyt. Älkää siis syyttäkö kansaa, donna Pedrilla, älkääkä veljeäni! Uhkukaa vihaanne ennen niille, jotka pakoittavat kansaa kapinaan ... ja kirotkaa heitä, niinkuin minäkin kiroon heitä.
— Ei, — vastasi hoitajatar, — teillä on teidän ajatuksenne, mutta minulla on omani ja ne minä pidän.
— Kylläkai, — keskeytti Isabella pikaisesti.
Hän oli vaalennut ja ottaen Johannan käteen sanoi hän lempeästi moittivalla äänellä:
— Suuttumus saattaa sinun armottomaksi, mutta, sitä pahempi, sinussa ei ole mitään syytä! — Mihin Masaniello on joutunut tuon tapauksen jälkeen?
— Me vetäydyimme takaisin satamaan, — vastasi Johanna, — ja te voitte hyvin ymmärtää mitä siellä puhuttiin. Kapina julistettiin ja Masaniello on sen etunenässä.
— Oi taivahinen, mitä kuulen? ... Etkö sinä ole rukoillut häntä, Johanna? Sinä et ole oikein polvillasi pyytänyt häntä luopumaan siitä?
— Oi toki, minä sanoin kaikki mitä sisarellinen rakkauteni voi sydämessäni sytyttää! ... Minä itkin ... mutta hän oli järkähtämätön!
— Hyvä Jumala, suojele meitä! — sanoi Isabella nyyhkien.
— Hän on vienyt minun takaisin tänne, — jatkoi Johanna, — ja kieltänyt minun kokemastakaan muutta hänen päätöstään. ”Eivätkö he ole ryöstäneet minulta kaikkia?" lausui hän. ”Veneeni ovat he laahanneet pois, meillä ei ole rahoja eikä mitään keinoa hankkia toista! ... Nähdä sinun kuolevan kurjuuteen ... Ei, ei, asiain näin ollessa on kapina kunniallinen ja pyhä! Minä vapautan Neapelin! ... Minä rankaisen hirmuvaltiaan!"
— Ja hän on jättänyt sinun? ... Missä hän nyt on? — kysyi Isabella.
— Sitä en tiedä! Hän ei ole sanonut minulle missä hänen pitää yhtymän tovereihinsa.
— Mutta eikö hän sitte enää tule tänne?
— Tulee, aivan varmaan! Eihän minulla vielä ole suojapaikkaa yöksi. Hän on luvannut hankkia minulle sen.
— Hyvä! — vastasi varakuninkaan tytär.
Ja vetäen hoitajatartansa vähän syrjään kuiskasi hänelle muutamia sanoja. Donna Pedrilla tahtoi esmennellä, mutta Isabella keskeytti hänen puheensa ja sanoi antaen hänelle kukkaron, jossa oli muutamia kultarahoja:
— Minä tahdon sen! Kaikki pitää olevan täällä tunnin kuluessa! Mene!
Hoitajatar kumarsi päätänsä ja palasi yksin Neapeliin ja Isabella istui Johannan viereen ulkona olevalle pankolle.
— Lohduta itseäs armas sisareni, — sanoi hän, — kaikki tulee vielä hyväksi! Masaniello on itse estävä kapinan eikä teidän tarvitse enää pelätä mitään hätää:
— Oi valtiattareni, pettävää toivoa tahdotte te istuttaa minuun!
—Minä tahdon, että sinä sanot minua sisareksesi ... Kuuletkos Johanna? Sallima on tänään saattanut minun tänne ... Sanon vielä kerran, kaikki tulee vielä hyväksi.
Isabella vältti ystävänsä kysymyksiä valmistaaksensa hänelle odottamattoman ilon, ja tunnin kulutua tuli Pedrilla takaisin kaupungista. Häntä seurasi iso vaunu ja kolme työmiestä satamalta. Tämä vaunu seisahtui mökin eteen ja Johanna huusi hämmästyneenä:
— Huonekalumme! Ah, me saamme takaisin huonekalumme!
— Eikä Masaniellon venettäkään ole unohdettu! — sanoi Isabella, osoittain toista vaunua, joka oli seisahtanut parin sadan kyynärän päähän siitä likelle rantaa, josta muutamat miehet nostivat kalastus-venettä ja laskivat sen veteen.
Valtiattarensa käskystä oli donna Pedrilla käynyt veronottajan luona ja maksanut hänelle kaksisataa realia saadaksensa takaisin ne kalut, jotka edellisellä päivänä olivat mökistä ryöstetyt, ja muutamien minuuttien kuluttua olivat kaikki nuo yksinkertaiset kalut vanhoilla paikoillaan.
Johanna pusersi kiitollisuudella Isabellan kättä ja sanoi:
— Sisareni, hyväntekiäni! ... Oi, antakaa minun kiittää ja siunata teitä!
— Näethän Johanna, että keino on löytynyt onnettomuuden parantamiseksi! Te voitte uudestaan alottaa rauhallista ja uutteraa elämäänne. Masaniellolla ei nyt enää ole vähintäkään syytä nostaa kapinaa. Pyydä hänen nyt rauhoittamaan kansaa! Yhtähyvin kuin hän huomaan minä, että kärsivien asia on pyhä, mutta väkivallalla he pilaamat sen auttamattomaksi.
— Tuolla hän on, tuolla minun veljeni! huudahti Johanna iloisena.
Etäällä näkyi todellakin tuo nuori kalastaja kantaen kivääriä olallaan lähestyvän mökkiä kiirein askelin.
*) Joutilaana ajelehtivaa roistoväkeä. Suom. muist.
(Jatk.)
Julkaistu alunpitäen Ahti-lehden numeroissa 22, 23, 24 ja 26 3.6.-1.7.1880.
