I
Uni.
Istuttaessa ja unista puhuttaessa tuli Jean Marteau maininneeksi, että eräs uni oli häviämättömäksi jäänyt hänen aivoihinsa.
— Kävikö se toteen? kysyi herra Goubin.
— Siinä unessa, vastasi Jean Marteau, ei ole itsessään mitään huomattavaa, ei edes yhtenäisyyden puutteessaansaan. Mutta se vaikutti minuun tuskallisen voimakkaasti, vallan erikoisesti laatuaan. Ei mikään koskaan ole minusta tuntunut niin todenmukaiselta, ollut niin elävänä edessäni kuin näyt tässä unessa. Sen vuoksi sillä on oma merkillisyytensä. Jos minun tieteellinen arvostelukykyni olisi minut hyljännyt, olisin minä pitänyt sitä paljastuksena ja ilmestyksenä, ja siitä olisin minä saanut tehtävieni ja elämäni perusohjeet.
On kenties mainittava, että tämän unen minä näin erityisissä olosuhteissa. Oli kevät 1895; olin kahdenkymmenen vuotias. Olin hiljakkoin tullut Pariisiin ja saanut kovaa kokea. Sinä yönä minä olin laskeutunut levolle Versaillesin metsään mitään syömättä kahteenkymmeneenneljään tuntiin. En tuntenut mitään kipuja. Suloinen hyvin voinnin tunne valtasi minut, jonka silloin tällöin levottomuus katkaisi. Ja minusta tuntui niinkuin en nukkuisi ehkä olisin hereillä.
Eräs tyttö, aivan pieni tyttö kulki sinisessä hatussa ja valkosessa esiliinassa kainalosauvoineen yli tasangon kun jo hämärsi. Joka askeleelta pitenivät hänen sauvansa ja hän kohosi kuin puujaloille. Pian ne kasvoivat poppelien korkuisiksi, jotka joenvarrella kasvoivat. Eräs nainen, joka näki minun hämmästykseni, sanoi minulle: ”Te siis ette tiedä, että kainalosauvat kasvavat keväällä? On hetkiä, jolloin ne kasvavat vallan kauhistuttavassa määrässä."
Muuan mies, jonka kasvoja en saattanut nähdä, lisäsi: ”Se on käänteen hetki."
Silloin alkoi, heikosti ja salaperäisesti tuhisten, mikä minua alkoi pelottaa, ruohoa ja kasvia kohota maasta minun ympäriltäni. Minä nousin ylös ja tulin tasangon luo, mikä oli täynnänsä, kalpeita, takkuisia ja kuolleita kasvia. Siellä minä kohtasin Vernauxin, ainoan ystävän, mikä minulla oli Pariisissa, missä hän vietti yhtä kurjaa elämää kuin minäkin. Me kuljimme kauan rinnatusten äänettöminä. Päällämme loistivat tähdet, kiillottomina kuin himmeät kultalevyt.
Minä tiesin syyn ja aloin sitä selittää Vernauxille. ”Se on näköilmiö", sanoin minä hänelle. ”Meidän silmämme ei ole oikein laadittu."
Ja niin minä jatkoin seikkaperäisellä tarkkuudella ja suurelta vaikeudella esitystäni, mikä pääasiallisesti perustui ihmissilmän täydelliseen yhtäläisyyteen tähtitieteellisen kaukoputken kanssa.
Näitä jutellessani, löysi Vernaux maasta näivettyneestä ruohosta tavattoman suuren mustan hatun, meloonanmuotoinen, kultanauhaa ja timanttisolki liereillä. Hän pani sen päähänsä ja sanoi minulle: ”Tämä on loordi-määrin hattu." — ”Niin, se on selvä," vastasin minä.
Sitten minä alotin uudestaan esitykseni. Se kävi minulle niin vaikeaksi, että hiki valui otsaltani. Joka silmänräpäys poistuin minä juonesta, ja minä silloin aloin yhä uudestaan tällä lauseelta: ”Suurilla Iiskoeläimillä, jotka uiskentelevat entisaikain merien lämpimissä vesissä, oli silmä kaukoputken malliin muodostunut."
Minä en keskeyttänyt, ennen kuin huomasin Vernauxin kadonneen. Minä löysin hänet pian maansyventymästä. Hän istui vartaassa oksista tehdyllä roviolla. Villit ihmiset, hiukset päälaella nutturalla, valelivat häntä pitkästä kauhasta ja kääntelivät varrasta. Vernaux sanoi selvällä äänellä: ”Mélanie on tullut."
Silloin vasta minä huomasin, että hänen päänsä ja kaulansa olivat kuin kananpojalla. Vaan minä en muuta ajatellut kuin saada käsiini Mélanie, jonka minä siltä hetkellä tiesin kauneimmaksi naiseksi. Minä aloin juosta ja kun olin päässyt metsän reunaan näin minä kuutamossa pakenevan valkosen olennon. Komea kullanpunanen tukka aaltoili hänen kaulansa ympärillä. Hopeanvalkoinen hohde hyväili hänen olkapäitään, sinertävä varjo näkyi siinä viivassa, mikä jakoi hänen selkänsä, ja kuopat hänen lanteillaan, jotka kohosivat ja laskeentuivat joka askeleella, hymyilivät jumalallisesti. Minä näin selvään ilmansinervän varjon nousevan tahi laskevan polvenkäänteessä, aina sitämukaa kuin polvi ojentui tai koukistui. Tulin myöskin huomanneeksi hänen vaaleunpunaset jalkapohjansa.
Kauan minä häntä ajoin takaa väsymättä ja kevein askelin. Mutta paksu usva ympäröi hänet, ja hänen lakkaamaton pahenemisensa vei minut polulle, joka oli niin kaita, että pienonen rautauuni kokonaan sen sulki.
Se oli noita uuneja pitkine mutkikkaine putkineen, joita käytetään konepajoissa. Se oli valkeaksi paahdettu. Luukku oli läpinäkyvä, ja rautu loisti tulipunasena jokapuolelta. Lyhytkarvainen kissa istui uunilla ja katseli minua. Kun minä olin tullut lähemmäksi, näin minä sen palaneen ihon lomista hehkuvaa sulatettua rautaa, mikä täytti sen ruumiin. Se naukui, ja minä ymmärsin, että se pyysi minulta vettä.
Sitä hankkiakseni lähdin minä alas viheriöivää metsärinnettä, missä kasvoi haapoja ja koivuja. Puro juoksi rotkosta. Mutta hietakivilohkareita ja vaivaistammipensaikkoa ulottui sen äyräälle, enkä päässyt lähelle. Laskeutuessani sammalista kiveä myöten, irtaantui minun vasen käsivarteni olkapäästä, ilman että siitä olisi haavaa syntynyt tahi kipua tuntenut. Minä tartuin siihen oikealla kädellä. Se oli tunnoton ja kylmä, se tuntui vastenmieliseltä. Minä tein sen huomion, että helposti saattaisin sen kadottaa. Päätin tilata ebenpuulaatikon pannakseni sen siihen, koska en sitä enää tarvinnut.
Kun minua kovin palelsi kosteassa rotkossa, nousin minä siitä polulle, mikä vei minut tuulen huuhtomalle tasangolle, missä kaikki puut olivat surkeasti vääntyneitä. Siellä kulki keltasella maantiellä kulkue ohitse. Se oli vaatimaton ja muistutti aivan kulkuetta, joka rukoilee hyvää vuodentuloa. Papisto, hengelliset veljeskunnat ja uskovaiset olivat aivan tavalliseen tapaan, sillä poikkeuksella vain, ettei kellään ollut jalkoja, vaan kaikki kulkivat pienillä pyörillä.
Juhlakatoksen alta tunsin abbi Lantaignen, kylän vastanimitetyn kirkkoherran; hän vuodatti verikyyneleitä. Tahdoin huutaa hänelle: ”Minä olen hyväntekeväisyysministeri!" Mutta ääni takertui kulkkuuni, ja pitkä varjo, joka oli laskeutunut päälleni, sai minut katsomaan ylös. Se oli tuon pienen raajarikkoisen tytön toinen kainalosauva. Ne ulottuivat nyt tuhannen metriä ylös taivasta kohden ja tyttö näytti vain kuin mustalta pilkulta kuuta raostaan. Tähdet olivat tulleet vielä suuremmiksi ja loisteeltaan himmeämmiksi, ja minä erotin niistä kolme planeettaa, joiden pallonpyöreän muodon silmä saattoi selvään nähdä. Luulinpa huomaavani niiden pinnalla pilkkujakin. Vaan nämä eivät olleet yhtäpitäviä niiden piirustusten kanssa Marssista, Jupiterista ja Saturnuksesta, joita hiljakkoin olin tähtitieteellisissä teoksissa nähnyt.
Kun ystäväni Vernaux oli tullut luokseni, kysyin minä häneltä, eikö hän nähnyt Marssin kanavia. ”Ministeristö on kukistunut", vastasi hän.
Hänessä ei näkynyt merkkiä vartaasta, johon minä olin nähnyt hänet pistetyn, mutta pää ja kaula hänellä vielä oli kuin kananpojalla, ja hänestä valui kastiketta. Minut valtasi vastustamaton halu esittää hänelle valo-oppiteoriaani ja alkaa luentoni siitä, mihin sen lopetin.
”Suurilla vesiliskoilla", sanoin minä, ”jotka uiskentelivat entisaikain merien lämpimissä vesissä, oli silmä kaukoputken tapaan muodostunut."
Mutta sensijaan, että olisi minua kuunnellut, asettui hän kuoripulpetin ääreen, mikä oli kentällä, antaisi nuottikirjan ja alkoi kiekua kuin kukko.
Minä käännyin selin häneen kärsimättömänä ja hyppäsin raitiovaunuun, joka kulki ohi. Sieltä löytyi avara ruokasali, aivan sentapainen kuin suurissa hotelleissa tahi atlanttilaivoilla. Pöydälle oli katettu kukkia ja kristallia. Avokaulaisia naisia ja hännystakkiherroja istui pöydän ääressä silmänkantaman matkaa. Hovimestari tarjosi minulle lihaa, josta otin annoksen. Mutta siitä kohosi vastenmielinen haju, ja se palo, jota yritin maistaa, saattoi minut voimaan pahoin. Sitäpaitsi ei minulla ollut nälkä. Vieraat nousivat pöydästä, kun minä en ollut maistanut palaistakaan. Kun palvelijat tyhjensivät pöytää, tuli Vernaux luokseni ja sanoi: ”Et nähnyt sitä avokaulaista naista, joka istui rinnallasi. Se oli Mélanie. Katso!"
Hän osotti oviverhojen lomasta paria olkapäitä, joille hopeahohde valui ulkona pimeässä puiden alla. Minä syöksähdin ulos ja kiiruhdin viehättävän olennon jälkeen. Tällä kertaa minä hänet saavutin ja kosketin häntä. Hetken sain tuntea pehmeän ihon väreilyä kosketellessani. Mutta hän liukui pois syleilystäni ja minun käsivarteni hapuilivat orjanruusupensaita.
Sellainen oli minun uneni.
— Se oli todella jotakuinkin kolkko, sanoi herra Bergeret ja lisäsi, lainaten seuraavat sanat:
”Itsensä näkeminen saattaa tosiaankin herättää kauhua."
(Jatk.)
Mikkeli n:o 54-55 10.-12.5.1905.
