Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Yhdeksäs luku.
Pietro seurasi kapinoitsiain nuorta päällikköä muutaman minuutin matkan sinne missä liittolaisensa häntä odottivat.
— No, — sanoi Masaniello hänelle, — koska sinä ehdottomasti tahdot tehdä hyötyä, niin otan minä tarjouksesi vastaan. Sulje sinä meidän mökkimme ja vie morsiammesi P. Claran luostariin, jota minä olen pitänyt kaloissa kaksi vuotta, ja jonka abbedissa ei varmaankaan kieltäy antamasta minun sisarelleni turvaa. Jos me häviämme, niin joutuisi hän meidän teloittajaimme vihan esineeksi, mutta kun minä tiedän hänen asuvan noiden pyhien muurien piirissä, niin olen minä rauhassa.
— Minä täytän toivosi, — sanoi Pietro.
— Kun Johanna on turvassa, niin mene sinä heti Marinportille. Siellä tulee sinun huomiota herättämättömänä ja mitä viattomimmalla katsannolla vaaria Corcellista ja hänen rosvoistaan. Minä en juuri luota siihen mieheen.
— Ole huoleti, veikkonen, — sanoi salakaupustaja.
He pusersivat toisensa kättä jäähyväisiksi. Pietro palasi mökille ja Masaniello yhtyi miehistöönsä tiellä Porticon ja Neapelin välillä.
Pari tuntia tämän jälkeen tapahtui oikein innostuttava näytäntö torilla tullihuoneen edustalla, joka nyt enää oli vaan sortunut sorakasa.
Tullimiehet, jotka kansa oli edellisenä päivänä karkoittanut pois, tulivat nyt aamulla aikaisin takaisin harjoittamaan virkaansa. Heitä seurasi kompania sotilaita, joiden velvollisuutena oli suojella ja auttaa heitä.
Nämä sotilaat olivat punakka-kasvoisia paksuja saksalaisia varustetut muhkeilla viikseillä. Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli pystyttää teltinsä, joihin he asettautuivat tupakoimaan, pelaamaan ja juomaan, jättäen tullimiehistön huoleksi kokea miten parhain voipi saada sijaa raunioiden seassa ja etsiä kadonneita toimitus-kirjojaan.
Hetkisen perästä olivat nämä toimitusmiehet asettautuneet niin hyvin kuin taisivat valmiiksi maksuja vastaan ottamaan; mutta ainoastaan yksi asia esti heitä siitä ja se oli sekä maalaisten, että hedelmäkaupustajain poissa-olo, vaikka he tavallisesti tapasivat saapua paljoa aikaisemmin paikalle. Turhaan vakoilivat he heitä läheisiltä kaduilta, mutta ei ainoatakaan näkynyt.
Odottamiseen väsyneinä menivät ne kaupunkilaiset, jotka olivat tulleet torille päivän tarpeitaan ostamaan, takaisin kotiinsa sekä kädet sivuilla ja uhkaavin katsein lähestyivät vaihtokaupustajattaret satamasta poltettua tullihuonetta ja, ei tietysti kauneimmilla lauseparsilla, syyttäen tullivirastoa siitä, että maakansaa ei ollut saapunut torille.
— Nuo riettaat naudat! — sanoi yksi. — Nuo ovat ne ilkeät mullikat, jotka peloittavat maalaiset pois.
— Eilen rääkkäsivät he sitä Margellinan kalastaja-tyttöraukka! Tänään on tori tyhjä! — lisäsi toinen.
— Riistää hänen tavaransa pois! Kuinka perin kehnosti, huusi kolmas.
— Nuo kirotut konnat! — huusivat he yhdessä.
— Heillä on oikein todelliset varkaan naamat!
— Ajattelepas, jos me hirttäisimme ne tuohon uuteen hirsipuuhun!
— Se on vahinko!
— Heillekö?
— Ei, mutta hyvälle hirsipuulle!
— Yhdentekevä, hirttäkäämme ne kuitenkin!
Peljästyneenä näistä sanoista meni muuan tullimies ja ilmoitti sen sotamiesten korpraalille. Saksalainen kömpi hitaasti ulos teltistään, mutta kun hän ei nähnyt mitään muuta, kun muutamia vaimoja, niin otti hän lihavimman heistä kiinni, antoi hänelle oikein roimasuutelon ja meni sillä hyvällä takaisin telttiinsa.
Nyt alkoi uusi sarja haukkumasanoja.
— Oi, nuo löyhkävät siat!
— Hyi, sellaiset inhoittavat rähjanät!
— Piiloutukaa, te rumat elukat!
— Ne pelkäsivät!
— Kutsua sotamiehen lyömään meitä!
— Ei, vaan suutelemaan meitä!
— No, vihdoinkin, — huusi yksi, — tuolla tulee myyjiä!
— Ole, mitä puhetta se on? Sehän on muu juhlakulku!
— Ei suinkaan, minä näen jo heidän korinsa!
— Se on omituista, siellä on vaan paljaita miehiä!
— No, sitä parempi!
— Kah, nyt herää elo jo leirissäkin!
Tullimiehistö varustautui todellakin ottamaan maksoa, kuitenkin nähtämällä levottomuudella.
Lähenevän miesjoukon käytös ei myöskään ollut aivan sopiva rauhoittamaan sitä. He astuivat kaksittain rivissä aivan täydellisessä järestyksessä. Jokaisella miehellä, joka kantoi hedelmä koria, oli mielessään toveri, joka ei kantanut mitään, vaan jonka oikeassa kädessä joka oli kätkettynä nutun alle, näytti olevan tikari.
Matkue seisahti tullihuoneen raunion eteen.
Eräs tullimies kehoitti ensimmäisistä yhden maksamaan veroa. Tämä näytti koria, mikä sisälsi mitä mehukkaampia vesimeluunia, ja osoitti katseellaan, että hän antaisi tullivartian tarkastaa tavaraansa. Kun tarkastaja nyt läheni siinä tarkoituksessa, tunsi hän yhtäkkiä tikarin terävän kären kurkussaan.
Se oli meloni-kaupustajan toveri, joka nyt veti kätensä povestaan.
— Takaisin, — huusi hän. — Tänäpän ja tästä lähtien ei kansa maksa enää mitään sellaista veroa.
Tullimies väistyi hämmästyksissään taaksepäin.
Mitä meluunien myyjään tulee, asettautui hän aivan rauhallisena torille, jonka ohessa vaihtokaupustajattaret, joista tämä pila oli sangen hauskaa, jatkoivat innokkaita suostumus huutojaan.
Nyt menetteli eräs toinen kori, jossa oli mötyksiä, tikarin avulla samoin, kuin melonikorikin.
Sama näytelmä uudistettiin kolmas kerta, mutta kuitenkin sillä eroituksella, että tullipäällikkö itse, joka nyt oikein omassa oliossaan aikoi anastaa hedelmä korin, tunsi tikarin kären tunkeutuvan vähän syvemmälle, kuin hänen apulaisensa.
Matkue esiytyi yhtämyötään mitä ihmeellisimmässä järestyksessä.
Ensimmäisen väkivallanmerkin tapahtuessa oli riennetty kutsumaan sotamäkeä apuun. Mutta riemastuneista saksalaisista oli koko tuo juhlaharjoitus niin hauskaa, että he sammuttivat sytyttimensä, taputtimat käsiään ja nauroivat niin, että vatsat retkui, nähdessään tullimiehistön pelästyneet ja ällistyneet kasvot. Kapinoitsiat sitävastoin osoittimat seuraten johtajansa esimerkkiä järkähtämättömintä vakavuutta.
Se oli Masaniello, joka kävi matkuen etunenässä.
Hän ja hänen väkensä oli kiihoittanut maalaisia tiellä, eikä kaupungin portilla ollut enää mikään vaikeus saada heitä siihen päätökseen, ett'eivät maksaisi mitään tulliveroa.
Muutamassa silmänräpäyksessä oli tori täynnä täysinäisiä hedelmä koria, joista ei yksikään suorittanut sitä maksoa, mitä varakuningas vaati.
Mutta niin ei se kuitenkaan saanut jatkua. Sotilasten käytöksestä suuttuneena risusi tullipäällikkö pois erästä ahdasta katua, joka suistui torille, ja kiiti hengästyksissään palatsille, josta hän kohta palasi tuoden mukanaan osaston ratsumiehiä, joka säännöttömällä asullaan ja huolettomalla ryhdillään vivahti enemmän kerjäläis-, kuin ratsumies-parveen.
Masaniello näki heidän rientävän esiin niitä latuja, jotka veivät Vicariaan.
Lazzaronit, merimiehet, työmiehet satamasta, maalaiset, kolo tuo ihmisjoukko, joka täytti torin, oli nyt silmin kiintynyt nuoreen kalastajaamme, valmiina tottelemaan hänen pienintäkin vihjaustaan ja vaikka kaatumaankin paikalla, jos hän niin tahtoisi. Joka myyjä, odottaen liiempaa käskyä, seisoi korinsa oikeilla ja hänen aseellinen toverinsa sen vasemmalla puolella.
Kun johtaja ehti torille, oli hänen vakoilevat silmäyksensä kiintyneet erääseen mustaan rakennukseen, jonka olisi voinut luulla linnoitukseksi, jollei korkea kellotorni olisi sitä muodostanut. Se oli franciskanolaisluostari varustettu ampumarei'illä ja ympäröity kaivannoilla, niinkuin benedictolaisluostarikin. Kaksikymmentä ravakkaa miestä, jotka olivat lähetetyt sivukaduille, oli ennenkun munkit ennättimät vielä saada mitään varoitusmerkkiä, tunkeunut luostariin ja valloittanut isonkellon tornin.
Masaniello näki punaisen lipun liehuvan eräästä sen ullakosta.
— Hyvä, — sanoi hän, — minun mieheni ovat siellä!
Kolme muuta osastoa, jotka olivat lähteneet eri tahoille, oli asettautunut toisiin luostareihin nim. P. Philippon, P. Dominicon ja Katedrali-kirkon luo. Ensimmäisen ryntäys-merkin piti kaikuman kaikista torneista yht'aikaa.
Tyytyväisenä käskyjensä täytännöstä seisoi Masaniello käsivarret ristissä rinnallaan ja tarkasti tuon esiytyvän ratsujoukon tuloa.
Mutta vaikka sotaväki oli katsonut epäjärestystä läpi sormiensa, eivät ratsumiehet, jotka ryntäsivät esiin täyttä nelistä, näyttäneet aikovan seurata samaa esimerkkiä. He asettautuivat sotarintaan kapinoitsiain eteen ja tullimiehet, tehdäkseen viimeisen taivutusvaatimuksensa uppiniskaisille, astuivat tyhjälle alalle taistelua aikovain puolueiden välille.
— Varakuninkaan nimessä, — sanoivat he, — kehoitamme me teidän maksamaan vaaditun tulliveron.
Uhkaava huuto oli vastaus.
— Menkää ja ilmoittakaa herrallenne, että kansa sanoo: ei! — huusi Masaniello. — Menkää ja kertokaa hänelle, että me tahdomme entisen vapautemme takaisin. Lisätkää, että me olemme valmiit kuolemaan, ja että, jollei meidän vaatimuksiimme täydellisesti suostuta, raivoaa tänäpäivänä vastustamaton murha ja poltto Neapelin kaduilla!
Koko tullimiehistö väistyi hämmästyksissään takaisin sen uhkaaman ja jäykän ryhdin edestä, joka osoittihe Masaniellon kasvoissa.
— Meidän vapautemme! — huusi joukko. — Muuten kuolema varakuninkaalle!
Tullipäällikkö pakeni ratsumies-rivin ta'a ja nämä kannustivat hevoisiaan hätyyttääksensä kansaa.
— Nyt on meidän vuoromme! — huusi Masaniello.
Samassa silmänräpäyksessä lyötiin korit kumoon. Appelsiinit, melonit, mötykset, kaikki pyörivät torilla. Tuhannet kädet kokosivat niitä ja lennättivät niitä ratsujoukon päälle sellaisella tulva-sateella, että ilma melkein pimeni siitä.
Ei auttanut, vaikka ratsumiehet kaikin voimin kannustivat hevosiaan; nuo pelästyneet elukat kirmasivat kuorsuen, heittivät ratsastajansa maahan tahi ottivat mitä hirmuisimman vauhdin ja katosivat tappelutantereelta vastaansa sattuvia katuja salaman nopeudella. Tuokio tämän jälkeen ei ollut ainoatakaan vihollista kentällä. Sotamiehet näkivät maanmiestensä tappion ja pilasivat heitä hälytyksillä ja rämpätyksillä. Tuo viisaampi väestö oli esiytynyt varovaisuudella, se kokemuksesta tiesi, että kaikista sodista vaarallisin on sellainen, jossa on kansa vastustajana, ja päätti pysyä osatonna siksi, kunnes voisi muodostua mitä lujimpaan puolueeseen ja suorittaa voiton, joka nyt vielä oli epävarma. Sillä välin astuskelivat sotilaat taistelukentällä sinne tänne, kokoilivat maasta niitä harvinaisia sota-aseita, joita sitten suurella halulla syödä lietustivat. Mutta heidän täytyi heti lopettaa maukkaan ruokkimisensa, ett'eivät olisi sekaantuneet taisteluun, joka oli kysymyksessä. Kapinoitsiain päällikkö antoi merkin — ja heti koroitti franciskanolaisluostarin isokello kumisevan äänensä P. Philippon kirkon kello vastasi merkkiin ja sen perästä Dominicon kirkon kello. Lopuksi äänsi tuomiokirkon malmi yli kaikkien muiden.
Kun Marinportti oli vaan vähän matkan päässä kapinan pääpaikasta, nähtiin kohta sen joukon, jota Salvator Rosa johdahti, tulevan täyttä marssia, ja kivääreillä varustetut Vesuvion rosvot asettautuivat myöskin sotarintaan torille.
Silloin kajahutti koko ihmisjoukko hirveän huudon, ottaen samassa silmänräpäyksessä äänen isokellojen soinnusta.
Masaniello oli sillävälin saanut näkyviinsä uuden vihollisen ja tällä kertaa todellisempaa lajia, se on, se oli espanialainen jalkaväestö, Castilialainen joutsimiehistö ja hevoskaarti, pelkkiä kokeneita, rautapukuisia sotilaita, jotka olivat monissa sodissa karaistut ja ratsastivat rajuilla, kirmaavilla andalusialaisilla hevosilla, joiden sieraimet näyttivät hengittävän verta ja kuolemaa.
Mutta tuo nuori johtaja oli arvannut kaikki; toinen ryntäys ei saa onnistua paremmin kuin ensimmäinenkään ja hän ryhtyi varovaisuuskeinoihinsa pelastaaksensa väkensä joutumasta hevosten jalkoihin.
Ympäri toria oli noin sata puista kauppakojua rakennettu. Hänen yhdellä viittauksellaan revittiin ja hajotettiin ne sellaisella vimmalla ja raivolla, jota ainoastaan vallankumouksellinen väkijoukko voi osoittaa.
Samassa silmänräpäyksessä ryntäsi ratsuväki täyttä laukkaa toriin yhtymiltä kaduilta esiin.
— Toimeen, pojat, — huusi Masaniello.
Hirret, seinät, ovet, rahit ja toriakkain tuolit viskattiin samassa silmänräpäyksessä hevosten jalkoihin, niin että ne kompastuivat maahan tuskasta kuorsuen.
Nyt alkoi kiväärituli koko linjalla. Kun Masaniello ja hänen ystävänsä rianustelivat ratsumäen kanssa ja työnsivät tikarinsa hevosten rintoihin, ryntäsi Salvator Rosa, jota oli espanialaisilta jalkamiehiltä saanut yhden laukausrivin, hurjasti heidän päällensä, ennenkuin he ennättivät uudestaan ladata, ja pakoitti heidän oikein säännöllisesti peräytymään.
Toisella puolella toria oli Corcelli ja hänen rosvonsa käsikahakassa castialaisten joutsimiesten kanssa.
Kuulat vinkuivat kaikilla tahoilla; heti oli tori peitetty kuolleilla ja kivet värjätty verellä. Isokellojen taukoomaton kumina houkutteli paikalle kansan alhaisosta kokoontuneen uuden rääsyisen joukon varustettuna heinähangoilla, terävillä keihäillä, seipäillä ja muilla sellaisilla. Koko tuo hurjistunut joukkio yhtyi Masanielloon, kun hän karkasi varakuninkaan joukkojen kimppuun.
Kaikkialla tässä verisessä taistelussa osoittihe Masaniello tikari toisessa ja kirves toisessa kädessä, kuinka hän käskyjä antaa. Erään torin viereisen kulmarakennuksen oli hän miehittänyt rosvomaisilla merimiehillä, jotka suuresti enentivät tuon onnettoman jalkaväestön surullista tappiota heittämällä ikkunoista huonekaluja sotilaiden niskaan. Melkein kaikki linnasta lähetetyt joukot murrettiin mitä täydellisimpään epäjärestykseen, ainoastaan Castilialaiset, jotka pelkäämättä puollustivat asemaansa ja jakoivat kuolettavia paukauksiaan vastustajiansa vastaan, pitivät paikkansa.
Tällä hetkellä päättivät ne saksalaisetkin toki vihdoinkin ryhtyä taisteluun.
Kun he sattumalta tunsivat joukosta muutamia entisiä tovereitaan, niin oli aivan luonnollista että he riensivät niille avuksi ja saattoivat voiton päätökseen.
Silloin kaikui Masaniellon ääni yli metelin:
— Piisaa, veljet, piisaa! Ei mitään kuolemaa enää! Vihollisemme
ovat paenneet ja me olemme voittajat!
Riemu-huuto kajahti nyt väkijoukosta, jossa tähän asti oli kirkunut vaan vihan ja kuoleman karjaukset. Yhdestä suusta kiittivät nyt kaikki Masaniellon neroa ja toimeliaisuutta; kaikki kädet tahtoivat pusertaa hänen kättänsä; tuhannet kädet nostivat hänen vuoroltain ylös näyttäukseen häntä kansalle, jonka asian hän oli näin vakavalla tavalla ajanut.
Sittekun hän riemuhuudoilla oli kannettu pitkin toria, vietiin hän erään koroituksen eteen, joka oli koottu niistä tappelulta käytetyistä hirsistä, ja Masaniello astui ryhdikkäin askelin tuolle niin suoraa päätä kyhätylle kansan valtaistuimelle.
— Veljet, — sanoi hän ottaen päästään kalastajalakkinsa.
— Jumala on antanut meille voiton! ... Kiittäkäämme Hänta!
Ja kansajoukko polvistui samaan vereen, jonka se oli äsken vuodattanut.
— Veljet, nyt on meillä aika, joka meidän täytyy kaivaa ilmi kansalliset oikeutemme.
— Niin, oikein!
— Ei mitään lisäveroa enää!
— Me valtuutamme sinun hankkimaan meille oikeutta!
— Minä suostun luottamukseenne, — sanoi kalastaja, — ja vannon näyttäväni kykyni siinä.
— Eläköön Masaniello! Eläköön kansan johtaja!
Viehättynyt kansa uudisti tämän juhlahuudon kolme kertaa ja kalastajan kasvot loihtivat ja hänen sydämensä tykytti jalosta ylpeydestä.
Hän viittasi Salvator Rosan tulemaan luoksensa koroitukselle.
— Kirjoita, — sanoi hän hänelle.
Maalari laskeutui toiselle polvelleen ja veti taskustaan paperin kappaleen. Masaniello saneli kiireesti kolme päätössääntöä. Ensimmäinen niistä vaati voimaa Kaarlo viidennen perustuslain, toinen kumosi varakuninkaan julistukset,
jotka määräsivät niin luonnottoman veron viinistä, ja kolmas poisti kaikellaiset maksut kaloista ja hedelmistä.
Sitten kirjoitti Masaniello alle.
Salvator luki päatökset kansalle ja yksimielinen suostumus huuto kajahti kaikkialta.
Kansan johtaja oiensi kätensä.
Kaikki vaikenivat.
— Veljet, — sanoi hän, — käykäämme taas aseisiin! Käykäämme kaikki yhdessä varakuninkaan luo. Nyt on kansa ja hän samassa tilassa!
Ennenkuin Masaniello läksi torilta ja kun Corcelli varustautui yhdessä hänen kanssansa rynnistämään palatsia, kutsui hän luoksensa rohkeimmista merimiehistä yhden. Tämän käski hän valita kaksisataa miestä, toimittaa vesille kaksikymmentä luuppia sekä valloittaa ja anastaa Juan Fernandez’in.
(Jatk.)
Julkaistu alunpitäen Ahti-lehden numeroissa 42-43 21.-28. lokakuuta 1880.
