Kalastajan tytär.
(Jatkoa viime n:oon.)
”Jalo muukalainen, kuka olet?" kysyi Kameliina, kokien puhua tyveneesti ja malttavaisesti. ”Mitä tahdot Hassanin, köyhän kalastajan, tyttärille? "
”Minä olen taivaallisten henkien kuningas", vastasi arvoisa vanhus. ”Taivaallisesta valtakunnastani kuulin teidän puheenne, ja nyt olen tullut tänne täyttämään teidän toivotuksianne. Tässä on kaksi noita-juomalla täytettyä pulloa: toinen saattaa onnelliseksi tyytyväisyydessä, töisevyydessä ja kohtuullisuudessa; toinen sisältää rikkauden ja kuolemattomuuden harvinaiset lahjat".
”Kuitenkin täytyy minun ensin varoittaa sinua, Kameliina" sanoi kummitus juhlallisella äänellä; ”Kuolemattomuutesi aikana menet sinä pitälliseen siki-uneen, aina isosti hairahdut, ole siis varoisa sen lahjan käytännössä, jonka nyt annan sinulle."
”Elämän henki! Minä lupaan, etten sitä väärin käytä; minä vannonkin profeetan, minä vannon Allahin nimessä!"
”Älä vanno, Kameliina; muista vaan lupauksesi!"
Kalastajan tyttäret niiasivat vanhukselle, joka laski nuot kalliit pullot pöydälle ja katosi.
”Koettelemmeko vasta huomenna tämän ihmeellisen juoman vaikutusta?" kysyi Kameliina, kun he taas olivat yksinänsä.
”Ei", vastasi Nemziloe, ”koetelkaamme heti kohta".
Nyt notkisti hän polvensa niinimatolle, rukoili hartaasti iltarukouksensa, nousi sitten ylös, otti pullonsa ja tyhjensi sen viimmeiseen pisaraan asti.
”Oloni ja elämäni pysyy edelleenkin muuttumatoinna", sanoi Nemzikoe. ”Ja minä heittäyn onnen ja kuolemattomuuden helmaan", huusi Kameliina ja tyhjensi pullonsa.
Tuskin sai sen tehneeksi, kun hänen päänsä samalla kallistui Nemzikoen olkapäätä vasten; hänen puoleksi ummistuneet silmänsä kykenivät tuskin eroittamaan tuvan seiniä; niin sai hänet uni voitetuksi.
”Hyvää yötä", kuiskasi Nemzikoe, likistäen sisarensa kättä. Kameliina vastasi ainoastaan heikosti liikahuttaen sormeansa. Ponnistamalla kaikki voimansa pääsivät kumminkin molemmat tyttäret makuuhuoneesensa, ja kohta ei kuulunut Hassanin majassa muuta kuin nukkuvain sisarusten keveä huovunta.
Herätessään lepäsi Kameliina komealla vuoteella, ympäröittynä sinisillä kimeltelevillä esiripuilla, joihin hopeaperhosia oli kudottu. Vuoteelta oli astuttava, pehmeillä monivärisillä matoilla peitetyitä portaita myöten lattialle. Sängyn telttaa kannatti neljä pientä Cherubimia levällä siivin; ja teltalla oli kori, jonka ihanat kukkaset täyttivät huoneen suloisilla lemuilla. Kalastajan tytär luuli ensiksi nukkuvansa, hän löi kädellä otsallensa, nakkelehti levotonna vuoteellansa ja pureskeli kynsiänsä, siksi kun viimein selvästi ymmärsi olevansa herällään ja että kaikki hänen ympärillänsä oli täyttä totta. Muistellessaan mitä arvoisa vanhus oli luvannut hänelle isänsä kotona, hänen silmänsä hehkuivat ylpeätä iloa.
”Kiitos, kiitos, hyvä taivaallinen henki!" sanoi hän; ”sinä pidit sanasi". Sitten lykkäsi hän vapisevalla kädellä keveät esiriput syrjään ja sai nyt suuresti ihmetellä huoneen yhtä miellyttämää kuin loistoisata sisustusta. Katseltuansa tätä kaikkea nousi hän ylös ja sanoi riemuiten: ”Tämä kaikki on minun;" samalla nauraen ylenmääräisessä ilossansa.
Mutta päivä päivältä hänen silmänsä tottuivat tähän loistoisuuteen ja ennen pitkää katseli hän tunnottomalla mielellä noita ihanoita cherubimia. Toisinaan oli hän mielestään onnellinenkin ja sanoi itseksensä: Henkien kuningas on täyttämällä toivotukseni todellakin osoittanut viisautensa; sillä tottapa en ole aivottu kuluttamaan aikaani verkkojen korjuussa. Mutta paljaassa kuolemattomuudessa ei suinkaan ole kaikki, mitä hyvä henki tarkoittaa. Hovilinnaan on orjia saatava, minä tahdon koettaa kykyäni ja valtaani!" Kameliina nojasi nyt päänsä tyynyä vasten, juuri kuin vasta olisi herännyt; sitte taputti hän käsiänsä, malttamattomasti odottaen palvelushenkiänsä. Silkkinen esiliina huoneen ovella livahti nyt kultaisilla renkaillansa keveästi syrjään, ja kaksitoista loistavasti puettua nuorta naista astui sisään, ääneti niiaten. He asettuivat puoliympyrään hänen vuoteensa vaiheille, ja yksi heistä, käyden polvillensa, sanoi: ”Me olemme vasta tänäpäivänä tulleet palvelukseesi ja astuneet niitten naispalveliain sijaan, jotka hoitivat sinua pitkällisen unesi aikana".
”Pitkällisen uneni aikana", puhkesi hämmästynyt Kameliina sanomaan; ”kuinka niin puhutte? Olenko siis nukkunut? Hairausta en tiedä yhtään tehneeni. Ainoa sellainen voisi olla, että kalastajan tyttären sorron-alaisesta tilasta halusin päästä pois".
”Taitaako uskollinen Zoraide tehdä jotain Teidän Korkeutenne palvelukseksi?" kysyi etevin naisorja.
”Taitaa, saat auttaa minua pukemassa päälleni. Tuo tänne ne vaatteet, jotka olet minulle aikonut, niitä vaatteita, jotka ovat koristetut kullalla, helmillä ja kalliilla kivillä; niistä valitsen paraat".
Nöyrä Zoraide teki kiireesti juuri niin kuin Kameliina oli käskenyt, ja monta päivää tämä vaan koristeli itseänsä, ihmetteli nälkänsä peilissä ja ylisteli hovilinnan ihanoita huoneita. Mutta muuanna aamuna heräsi hän alakuloisena ja harmistuneena. Useita kertoja haukoteltuaan sanoi hän Zoraidelle tyytymättömällä äänellä: ”Lähetä käskemään isääni, äitiäni ja sisartani, ja laita heidät ottamaan aamuista kanssani. Isäni asuu kaukana kaupungin portin vieressä; joka ihminen Bagdadissa tuntee kalastaja Hassanin".
Zoraide niiasi lattiaan asti ja lähti ääneti huoneesta. Hetkisen perästä tuli mustain orjain päällysmies ilmoittamaan valtijattarellensa, että, vaikka kuinka oli kuulustettu, ei ollut kumminkaan löydetty, joita etsittiin. Eräs vanha leipuri, jonka pää tutisi 80:nen vuoden takan alla, muisteli muinoin tunteneensa erään Hassan nimisen kalastajan; mutta sekä tämä että hänen vaimonsa ja lapsensa olivat, sanoi hän jo aikoja sitten kuolleet.
Kameliina, saatuansa tämän surullisen tiedon, käski kaikki orjansa ulos, salpausi huoneen sisimäiseen osaan ja laski tuskansa valloillensa. Hän repi vaatteitaan ja raasti pikimustaa tukkaansa. ”Oi, miksi Henkien kuningas antoi minun nukkua niin kauan?" huokasi hän, katkerasti itkien. Mutta ei yhtään ollut, joka taisi häntä lohduttaa. Hän oli mielestänsä sangen onneton, ja kuitenkin asui hän rikkaassa hovilinnassa, täynnänsä helmiä, rupiinia ja muita kalliita kiviä. Hän oli prinsessa, jota palveli sadottain sekä mies- että naisorjia; mutta ah! ei yhtään sydäntä niistä, joita hän oli rakastanut, ollut enää olemassa.
Huviksensa päätti hän eräänä aamuna käydä puutarhassaan. Zoraide, aina valmis häntä palvelemaan, tuotatti esille hänen kantotuolinsa, joka oli harmaasta silkistä, ruusunpunaisilla esiliinoilla varustettu. Tähän tuoliin nyt Kameliina istui ja antoi merkin lähdöksi. Kaksitoista orjaa kävi edellä soittaen kitarrilla niin suloisia nuottia, että linnut vaikenivat kuuntelemaan, jolla aikaa toiset kaksitoista ehtimiseen löyhyttivät riikinkukon hohtavilla sulilla, viilistääkseen ilmaa ja karkoittaakseen ympärillä kihiseviä syöpäläisiä.
Muutamain tuntien kuluttua palasi Kameliina takaisin hovilinnaansa, iloisena että hänen puutarhansa oli niin iso ja komea. Makuukamariin astuttuansa antoi hän avata kaikki akkunat ja kierittää kartiinit ylös, ja käski tuoda papukaijansa, joka oli hänestä erittäin mieleinen. Tuskissaan siitä, että naisorja, jonka hän pani lintua noutamaan, ei tullutkaan juuri äkkipikaa takaisin, taputti hän käsiänsä, huutaen Zoraidea luoksensa. Tämä tuli, vallan epätoivoisen näköisenä, ja vapisten kertoi, että lintu oli lentänyt tiehensä. Kameliina, tämän kuultuaan, vimmastui niin kovin, että naisparat kalpenivat kauhistuksesta. Ylpeä prinsessa kiljui, kiroili ja herjasi Zoraidea pahanpäiväisesti.
Ajettuaan Zoraiden ulos Kameliina istui sohvalle, heittäyten ajaksi juontensa valtaan. Vihdoin hän asettui, vaikka yhä vieläkin mielen hämminki ja tyytymättömyys olivat nähtävinä hänen kasvoissansa. Hän antoi käskyn valmistaa hänelle virvoittavaa juomaa, ja kohta esiintyi nuori indialainen naisorja, jota hän tähän asti ei ollut nähnyt, ja joka nyt kultaisella vadilla kantoi hänelle haluttua virvoketta. Hän joi halusta, ja vähän ajan perästä kallistui hän jälleen sohvallensa ja vaipui sikeään uneen.
Suloinen soitto, joka tuntui kuin taivaasta tulisi, herätti kalastajan tyttären äkisti unesta. Hän ihanteli sitä vähän aikaa, mutta kohta hän kyllästyikin ja tuli levottomaksi, otti vähäisen kultaisen huilun, joka riippui helminauhassa hänen kaulassaan, ja näppi siitä muutamia kimeöitä ääniä. Heti lykättiin esirippu syrjään ja kaksitoista naisorjan, silkkiin puettua ja komeoilla kasmiirikäärelakeilla, astui vakavin askelin huoneesen. Kuka voi selittää Kameliinan hämmästystä, kun hän odotettuin nuorten naisorjainsa asemesta näki kaksitoista vanhaa ämmää, tutisevin päin ja hampaattomin suin seisovan edessänsä.
”Pois, pois!" huusi hän vimmastuneena. ”Käske tänne uskollinen Zoraideni, Delilani, Almerinani – – –!
(Jatket.)
Savonlinna no 4 24.1.1880.
