Herra aliprefektin virkamatka.
Alphonse Daudet.
Virkamatkoillaan kiertelee herra aliprefekti. Juhlallisesti vierivät aliprefektiviraston vaunut, jotka kuljettavat häntä, ajuri edessä, lakeija takana, Combeaux-Fées'in maanviljelyskokoukseen. Tätä merkillistä päivää varten herra aliprefekti on pukeutunut kirjailtuun takkiinsa, pikku shapoklakkiinsa, ihomyötäisiin hopearaitahousuihinsa ja perlemokahvaiseen juhlamiekkaansa . . . Hänen polvillaan on iso korunahkainen salkku, johon hän synkästi tuijottaa.
Herra aliprefekti tuijottaa synkästi korunahkaiseen salkkuunsa; hän ajattelee sitä mainiota puhetta, jonka hän kohtikään on pitävä Combe-aux Fées'in asukkaille:
— Hyvät herrat ja rakkaat virkaveljet ... ja tätä pitemmälle ei puhe suju.
Tätä pitemmälle puhe ei suju . . . Vaunuissa on kovin kuuma! . . . Silmänkantamiin saakka pölyää Combe-aux Fées'in maantie etelään auringon helteessä . . . Ilma on raskas . . . ja jalavissa tien varrella, jotka ovat kokonaan valkoisen pölyn peittämiä, sirkuttelee toinen toiselleen puusta puuhun tuhansia sirkkusia . . . Yhtäkkiä herra aliprefekti hytkähtää. Tuolla, kukkulan juurella, hän havaitsi pienen pienen vihreän tammilehdon, joka näyttää viittaavan häntä luokseen.
Pieni vihreä tammilehto näyttää viittaavan häntä luokseen.
— Tulkaahan tänne, herra aliprefekti; paljon paremmin sujuu puheenne sepitys minun lehväini alla . . .
Herra aliprefekti on joutunut houkutuksen valtaan; hän hyppää vaunuistaan ja käskee palvelusväkensä odottaa, hän näet lähtee pieneen vihreään tammilehtoon puhettaan sepittämään.
Pienessä vihreässä tammilehdossa on lintusia, orvokkeja ja mättään alla pulpahtelevia lähteitä . . . Kun nämä huomasivat herra alipretektin kauniine housuineen ja korunahkaisine salkkuineen, lintuset peljästyivät ja lakkasivat laulamasta, lähteet eivät uskaltaneet antaa lirinänsä kuulua ja orvokitkin painavat päänsä nurmikkoon piiloon . . .
Koko tuo pikku maailma ei ole koskaan nähnyt aliprefektiä, ja se utelee hiljaisella äänellä itsekseen, ken on tuo hieno herra, joka käyskentelee hopearaitahousuissa.
Hiljaisella äänellä kuuluu lehvistön alta utelua siitä, ken on tuo hieno herra hopearaitahousuissa . . . Tällä välin herra aliprefekti, joka on hurmautunut metsän hiljaudesta ja raikkaudesta, nostaa takkinsa liepeet, panee nurmelle shapoklakkinsa ja istuutuu sammalikkoon nuoren tammen juurelle, sitten hän levittää polvilleen ison korunahkaisen salkkunsa ja ottaa sitä leveän lehden virallista paperia.
— Kah, taiteilija! sanoo peipponen. Eikö mitä, sanoo punatulkku, ei se ole taiteilija, koska sillä on hopeaiset housut; prinssi se pikemmin on.
— Prinssi se pikemmin on, punatulkku sanoo.
— Ei taiteilija eikä prinssikään, keskeyttää vanha satakieli, joka on laulellut kokonaisen kevätkauden aliprefektiviraston puistoissa . . . Minä tiedän mikä se on, se on aliprefekti!
Ja siitäkös koko pieni metsä sipisemään, supisemaan:
— Se on aliprefekti! se on aliprefekti!
— No voi, kuinka kaljupäinen! huomauttaa isotöyhtöinen leivonen.
Orvokit kysäisevät:
— Onkohan se paha?
— Onkohan se paha? kysäisevät orvokit.
Vanha satakieli vastaa:
— Ei ollenkaan!
Ja tämän vakuutuksen kuultuaan linnut alkavat laulaa, lähteet liristä, orvokit tuoksua, aivan kuin ei herra aliprefekti siellä olisi ollutkaan . . . Huolimatta kaikesta tästä hilpeästä melusta, herra aliprefekti kutsuu sydämessään maanviljelysseurojen runottaren avukseen, ja, kynä kohollaan, hän alkaa lausua juhlaäänellään:
— Hyvät herrat ja rakkaat virkaveljet . . .
— Hyvät herrat ja rakkaat virkaveljet . . . herra aliprefekti sanoo juhlaäänellään.
Naurunrämäkka hänet keskeyttää; hän kääntyy katsomaan eikä näe mitään muuta kuin ison tikan, joka töllöttää häneen nauraen, istuen hänen shapoklakillaan. Aliprefekti kohauttaa olkapäitään ja tahtoo jatkaa puhettaan,
mutta tikka keskeyttää hänet vielä kerran ja huutaa hänelle kaukaa:
— Miksi hyväksi?
— Kuinka? vai ei miksikä hyväksi? sanoo aliprefekti tullen punaiseksi; ja kädellään kääntää tuon nenäkkään elukan; hän toistaa kaikkein kauneimmasti:
— Hyvät herrat ja rakkaat virkaveljet . . .
— Hyvät herrat ja rakkaat virkaveljet . . . toisti aliprefekti kaikkein kauneimmasti.
Mutta kas, silloin pikku orvokit kurottavat vartensa häntä kohti ja sanovat hänelle suloisesti:
— Herra aliprefekti, tunnetteko te, miten me tuoksumme hyvältä?
Ja lähteet virittivät sammalmättään alta jumalaisen soiton; ja hänen päänsä päällä heläytti peipposparvi puitten oksilla kaikkein sievimmät sävelensä; ja koko pieni metsä tekee liiton estääkseen häntä sepittämästä puhettaan.
Koko pieni metsä tekee liiton estääkseen häntä sepittämästä puhettaan . . . Herra aliprefekti, tuoksusta huumautuneena, soitosta päihtyneenä, koettaa turhaan vastustaa uutta hurmausta ja valtaa. Hän nojautuu kyynärpäillään nurmea vastaan, avaa kauniin takkinsa napit, sopertaa vielä pari kolme kertaa:
— Hyvät herrat ja rakkaat virkaveljet . . . Hyvät herrat ja rakkaat . . . Hyvät herrat ja . . .
Sitten hän ajaa virkaveljet hiiteen; ja maanviljelysseurojen runottaren ei tule muu neuvoksi kuin hunnuttaa kasvonsa. Hunnuta kasvosi, oi, sinä maanviljelysseurojen runotar! . . . Kun aliprefektivirastonpalvelijat, levottomina herrastaan, sitten tunnin päästä tulivat tähän pieneen metsää, niin he saivat nähdä näyn, joka pani heidät peräytymään . . . Herra aliprefekti makasi vatsallaan ruohikossa, puoliastomana kuten maankuleksija. Hän oli riisunut takkinsa, . . . ja, syödä vatustaen orvokkeja. — Herra aliprefekti teki runoja.
Mikkeli no 108 17.10.1902.
