V
Yöllä menin Shakron kanssa hiljaan tullivartiopaikan luo, jonka lähellä oli kolme purjevenettä, vitjoilla kiinnitettyinä renkaisiin, jotka olivat ruuvatut kiinni laiturin kivimuuriin. Oli pimeä, tuuli ulvoi, veneet hankailivat toisiansa, vitjat ratisivat ... Ja minun onnistui hiljaan ja helposti irroittaa yksi rengas ja repiä se irti kivestä.
Meidän yläpuolellamme, ehkäpä noin 5 arssinan päässä, käveli tullivartia edes takasin, hampaittensa välistä vihellellen. Kun hän seisattui kohdallemme, keskeytin työn; mutta se oli turha varovaisuus; hän ei voinut mitenkään aavistaa, että siinä alapuolella istui mies kaulaansa myöten vedessä ja vaarassa joutua aallon mukana pois huuhdelluksi. Sitäpaitsi ketjut ratisivat lakkaamatta ilman minun avustustanikin. Shakro oli jo pitkällään veneen kannella ja kuiskasi jotakin, jota en aaltojen pauhinassa voinut ymmärtää. Vihdoinkin oli rengas kädessäni ... Aalto kohotti venettä ja heitti sen silmänräpäyksessä noin viiden sassenin päähän rannasta. Olin tarttunut ketjuun ja uin veneen vieressä, sitten kiipesin ylös. Revimme irti kaksi kansilautaa, kiinnitimme ne airanhankoihin airojen asemesta ja läksimme matkalle ...
Yllämme lensivät pilvet, allamme keinuivat aallot ja Shakro, joka oli peräsimessä, katosi pian peräsimineen aallonpohjaan, kohosi jälleen korkealle yläpuolelleni ja putosi paraisten melkein päälleni. Neuvoin häntä sitomaan jalkansa kiinni veneen penkkiin, jonka hän olikin jo tehnyt, eikä huutamaan, jos hän haluaa, ettei tullivahti meitä kuule. Silloin hän vaikeni. Näin ainoastaan valkean läiskän hänen kasvojensa asemasta. Hän piti koko ajan vain peräsintä. Meillä ei ollut aikaa osien vaihtoon, emmekä uskaltaneet siirtyä veneessä paikasta toiseen. Huusin hänelle, miten hänen pitäisi venettä ohjata ja hän ymmärsi minut heti ja suoritti kaikki niin nopeasti kuin olisi hän syntynyt merimieheksi. Laudoista, joita käytin airoina, ei minulle ollut mitään hyötyä, nostivatpahan vain rakot käsiini. Tuuli puhalsi takaapäin veneemme perään enkä välittänyt yhtään, mihin se meitä kuljetti, pidin vain huolta että suuntamme pysyi salmen yli. Se oli helppoa, kun Kertsistä näkyi vielä tulia. Laineet kurkistelivat meitä laidan yli ja pauhasivat, vihaisesti toistensa kimppuun hyökäten; kuta etemmäksi salmelle etenimme, sitä voimakkaammiksi ja pauhaavammiksi ne tulivat. Jo alkoi kuulua jonkinlaista pauhinaa, joka tahtoi lamata aivot ja sielun ... Ja vene alkoi kulkea — nopeammin, yhä nopeammin ja oli vaikea pysyä entisessä suunnassa. Yhä vajosimme vuoroin syvään aallonlaaksoon vuoroin lensimme ylös aallonharjalle, ja yö tuli yhä pimeämmäksi, pilvet painuivat yhä alemmaksi. Tulet perän takana hävisivät pimeyteen ja nyt oli kamalaa olla. Tuntui kuin tällä julmistuneen veden avaralla pinnalla ei olisi ollut mitään rajoja. Ei mitään näkynyt, paitsi aaltoja, jotka pimeydestä kiitivät venettä vastaan. Rytinällä repäisivät ne toisen laudan käsistäni ja itse viskasin toisen veneen pohjalle ja pitelin kummallakin kädellä laidoista kiinni. Shakro ulvoi hurjalla äänellä joka kerran, kun vene kohosi korkealle. Tunsin itseni pieneksi ja voimattomaksi tässä pimeydessä, raivoavien elementtien ympäröimänä ja huumautuneena niiden pauhusta. Tylsällä, kylmällä tuskalla katselin ympärilleni ja näin kaikkialla hirveää yksitoikkoisuutta — kaikkialla ainoastaan valkopäisiä aaltoja, jotka roiskuttelivat suolaista pisaroita, ja ylläni pilvet, jotka paksuina ja repaleisina olivat aaltojen näköisiä ... Käsitin vaan yhden asian kaikki mitä ympärilläni tapahtui, olisi mahdollisesti voinut olla vieläkin voimakkaampaa ja hirveämpää, ja mieltäni karvasteli, että luonto hillitsi itseänsä eikä tahtonut enemmin raivota. Kuolema on välttämätön. Mutta tämä intohimoton, kaikkea tasoittava laki on jotenkin kauneudella lievennettävä, muutoin on se liian kovaa ja karkeaa. Jos minun pitäisi joutua tulen uhriksi tai vajota suohon, niin koettaisin valita edellisen — se on aina siivompaa ...
— Nostakaamme seili ylös, huusi Shakro.
— Mistä sen saamme? kysyin minä.
— Kasakkatakistani ...
— Viskaa se tänne! Elä hellitä peräsintä!
Shakro puuhalli vaieten peräsimen luona.
— Ota kiinni! ...
Hän heitti kasakkatakkinsa minulle. Ryömien veneenpohjalla sain vielä irroittaneeksi yhden laudan pohjanpellosta, vedin vahvan takin toisen hihan siihen, asetin sen veneenpenkkiä vasten ja tu'in jaloillani, mutta tuskin olin tarttunut toiseen hihaan ja takin liepeeseen, kun tapahtui jotakin odottamatonta ... Vene lensi korkealle ylös, mennä suhisti sitten alas, ja äkkiä olin vedessä, toisella kädellä pidellen kasakkatakista ja toisella puristaen erästä nuoraa, joka viiletteli veneen kupeella. Aallot pauhasivat kohinalla pääni ylitse, ja suolainen katkera vesi tunkeutui korviini, suuhuni ja nenääni ... Pidellen lujasti kiinni nuorasta nousin veden pinnalle ja painuin jälleen alas, jyskyttäen päätäni veneen laitaan, sitten viskasin kasakkatakin veneeseen ja koetin itsekin ponnistaa sinne. Vihdoinkin noin kymmenkunnan turhan yrityksen jälkeen pääsin ylös ja huomasin heti, että Shakro samoin oli pudonnut mereen ja kummallakin kädellä piti nuorasta, jonka juuri olin irroittanut käsistäni. Se kulki, kuten selvisi, veneen ympäri rautarenkaiden kautta, jotka olivat kiinni ruuvatut ulkolaitaan.
— Hengissä olen, huusin hänelle.
Samassa ponnisti hän ylös vedestä, heittäytyi veneen pohjan yli. Otin hänet kiinni ja siinä olimme kasvoikkain vastatusten. Istuin veneen pohjalla kuin hevosen selässä, jalat pistettynä nuoran ja laitojen väliin kuin jalustimiin — mutta se oli epävarma istuinpaikka, jokainen aalto voi minut helposti kohottaa satulastani. Shakro oli kätensä kietonut polvieni ympäri ja puski päällänsä rintaani vasten. Hänen koko ruumiinsa vapisi ja tunsin kuinka hänen leukansa löivät loukkua. Jotain oli tehtävä. Veneen pohja oli sileä, kuten voilla voideltu. Sanoin Shakrolle, että hän laskeutuisi veteen jälleen ja pitäisi kiinni toisella laidalla olevasta nuorasta, minä laskeutuisin toiselle laidalle samoin pitelemään. Vastauksen asemasta alkoi hän yhä enemmän puskea rintaani vasten. Aallot hyppivät yhä hurjassa tansissa ylitsemme emmekä tahtoneet saada kiinni pidelleeksi; nuora hiersi kamalasti toista jalkaani. Kaikkialla näköpiirin äärillä kohoili korkeita vesivuoria ja katosi taas pauhinalla.
Toistin uudelleen Shakrolle, mitä hänelle olin sanonut, ja kärsivällä äänellä. Hän alkoi yhä kovemmin puskea rintaani vasten. Ei ollut viivyttelemistä. Päästelin irti hänen kätensä toisen toisensa jälkeen ja yritin työntää häntä veteen, samalla koetellen häntä saada käsillään tarttumaan nuoraan. Ja silloin tapahtui jotakin, joka sai minut enemmän kauhistumaan tänä yönä.
— Tahdotko hukuttaa minut, kuiskasi Shakro ja katsoi silmiini.
Se oli todellakin kauheaa! Hirveä oli hänen kysymyksensä, vielä hirveämpi kysyjän ääni: siinä kuului sekä arkaa tosiasioihin alistumista että arasteleva armonpyytö, kuten sellaisen ihmisen viimeinen huokaus, joka on heittänyt toivon väittää kohtalonsa loppua. Mutta vielä hirveämmät olivat silmät kuolonkalpeissa, märissä kasvoissa! ...
Huusin hänelle: — Pidä lujasti kiinni, ja laskeusin itse veteen, pidellen kiinni nuorasta. Satutin jalkani johonkin, ja ensi hetkellä en kivun tähden voinut ymmärtää, mitä se oli. Mutta sitten käsitin sen. Tunsin lämpeneväni, huumaannuin ja tunsin itseni vahvemmaksi kuin koskaan ennen...
— Maa! huudahdin minä.
Kenties suuret merenkulkijat, jotka löysivät uusia maan-osia, niitä nähdessään huudahtivat tämän sanan suuremmalla lämmöllä kuin minä, mutta epäilen että he olisivat sen huutaneet kovemmalla äänellä kuin minä. Shakro ulvoi ja heittäysimme veteen. Mutta kumpaisenkin into lauhtui pian. Vesi ulottui meille vasta rintaan saakka eikä missään ollut pienintäkään merkkiä kuivasta maasta näkyvissä. Aallot olivat täällä pienempiä eivätkä enään hyppineet vaan vyöryivät hitaasti ylitsemme. Onneksi en ollut jättänyt venettä irti. Ja nyt asetuimme sen laitojen viereen, pidimme lujasti kiinni| pelastusköysistä ja kuljimme varovasti umpimähkään, vetäen venettä perässämme, saatuamme sen käännetyksi luonnolliseen asemaansa.
Shakro murisi jotakin itseksensä ja nauroi. Katselin huolestuneena ympärilleni. Oli pimeä. Takanamme ja oikealla kädellä oli pimeä. Takanamme ja oikealla kädellä aaltojen pauhu vahvempi, edessä ja vasemmalla hiljaisempi; kuljimme vasempaan päin. Pohja oli kova, hiekkaista, mutta epätasaista. Välistä eivät jalkamme tavanneet pohjaan ja meidän oli jalkoja ja toista kättä käytettävä uimiseen, ja toisella kädellä kiinni pidettävä veneestä; väliin ulottui vesi ainoastaan polviin. Syvillä paikoin Shakro ulvoi ja minä vapisin pelosta. Silloin äkkiä pelastus — edessämme loimutti valkeaa...
Shakro huusi voimiensa mukaan; mutta minulle johtui elävästi mieleen, että vene oli ruunun omaisuutta, ja siitä syystä kehotin heti häntä sitä ajattelemaan. Hän herkesi huutamasta, mutta muutaman minuutin kuluttua kuului taaskin hänen äänekäs nyyhkinänsä. En voinut rauhoittaa häntä, se oli kerrassaan mahdotonta.
Vesi tuli yhä matalammaksi ... nyt ulottui se polviin ... nyt nilkkaan ... vesi on lopussa! Olimme yhä vetäneet ruunun venettä perässämme, mutta nyt eivät voimamme enään riittäneet ja me jätimme sen jälelle. Jotakin, ikään kuin musta puunjuuri oli edessämme. Hyppäsimme sen yli ja paljaat jalkamme satutimme pistelevään ruohokkoon. Se teki kipeää ja maan puolelta se ei ollut vieraanvaraista; mutta emme pitäneet siitä lukua vaan juoksimme tulta kohti. Se oli noin virstan päässä meistä ja iloisesti loimoten näytti se meille naureskelevan, mutta ympärillä pimeys vallitsi hirvittävänä ...
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 107 ja 109 15. ja 20.10.1902.
