IV
Feodoosia petti toiveemme. Kun sinne saavuimme, oli siellä jo neljään sataan mieheen työtä odottamassa, mutta kuten mekin, olivat pakotetut aallonmurtajien rakennuksessa tyytymään katselijan osaan. Siellä oli työssä turkkilaisia, kreikkalaisia, gruusialaisia, smolenskilaisia ja pultaavalaisia ja kulkureita. Kaikkialla, kaupungissa ja sen ulkopuolella kuljeksi laumoittain «nälistyneiden» harmaat, surkeat olennot ja heidän ympärillään kihisi, kuten susia, asovalaisia ja taurilaisia kodittomia kulkureita.
Meitäkin he alussa pitivät «nälkääkärsiviltä» seuduilta siirtyneinä ja koettivat saada meiltäkin elatusneuvoja, ottamalla tungoksessa Shakrolta kasakkanutun, jonka olin hänelle ostanut, ja minulta olkapäiltä leikkaamalla pienen matkarepun. Mutta jommoistenkin vastaväitteitten jälkeen saimme kaikki takasin, koska he tunnustivat heidän ja meidän välillä olevan henkistä ja yhteiskunnallista sukulaisuutta: sillä kulkurit ovat jaloa kansaa, vaikka tosin viekkaita elukoita.
Kun huomasimme ettei meillä ollut täällä mitään tekemistä ja että aallonmurtajat rakennettaisiin ilman meitä, tunsimme itsemme loukkaantuneiksi ja menimme Kertshiin.
Matkatoverini piti sanansa ja jätti minut rauhaan; mutta minä olin hirveän nälistynyt ja hän näytti synkältä kuin Darjalin kuilu. Hän kalisutti hampaitansa kuin susi, kun hän näki jonkun syövän ja saattoi minut epätoivoon selityksillään niistä ruokamääristä, joita hän kykenisi syömään. Muutamiin aikoihin oli hän jo ruvennut naisiakin muistelemaan. Alussa vain sivumennen, surkuttelun huokauksella, mutta sitten jo useammin, «itämaalaisen» ahnaalla hymyilyllä. Lopulta meni hän jo niin pitkälle, ettei antanut kenenkään naishenkilön kulkea sivutsensa, olivatpa miten vanhoja ja minkä näköisiä hyvänsä, tyrkyttämättä minulle jonkinlaisia hänen käytännöllis-filosoofista katsantokantaansa vastaavia saastaisia puhetapoja niiden ulkomuodon yhdestä tai toisesta omituisuudesta. Hän arvosteli naisia niin vapaasti, sellaisella asiantuntemuksella ja niin kummallisen julkealta katsantokannalta, että minua vain syletti. Koettelin kerran selittää hänelle, että nainen on olento, joka ei ole yhtään huonompi häntä, mutta kun huomasin, että hän mielipiteistäni vain loukkautui ja uhkasi raivostua halveksumisesta, jota hänelle muka hänen arvelunsa mukaan osotin, niin jätin yritykseni sellaiseen aikaan, jolloinka hän olisi kylläinen.
Kertshiin emme enää menneet rantaa pitkin, mutta aron kautta, lyhentääksemme mahdollisuuden mukaan matkaa. Meillä oli säkissämme vielä ainoastaan kolmen naulan painoinen ohraleipä, jonka olimme viimeisillä penneillämme ostaneet eräältä tataarilaiselta. Tämän surullisen seikan tähden emme ainoastaan Kertshiin saavuttuamme olleet kykenemättömät työtä etsimään vaan myöskin jaloillamme pysymään, Shakron yrityksillä kerjätä kylissä leipää ei ollut minkäänlaisia tuloksia, kaikkialla sai hän lyhyen vastauksen: «Teitä on niin paljon .. .» Se oli suuri totuus: todellakin oli hyvin paljon ihmisiä, jotka saivat etsiä leipäpalasta sinä raskaana vuotena. He kulkivat jalkaisin joukoissa kolmesta kahteenkymmeneen henkeen ja enemmänkin, käsivarrella tai sylissä lapset, ja he olivat kaikki sellaisia läpikuultavia raukkoja, sinertävällä iholla, jonka alla ei näyttänyt virtaavan verta, vaan jotakin epäterveellistä, pilaantunutta sameaa nestettä ... Ja heidän luunsa komottivat niin kulmikkaina ja paljon sanovina kuluneen nahan alla, että ensi silmäyksellä valtasi synkkä kammo mielen ja katkera tuska kalvoi näkijän sydäntä.
Nälkäisinä, puolialastomina ja matkasta väsyneinä eivät nämät lapset edes parkuneet, ne katselivat vain alituiseen ympärillensä terävillä, erivärisillä silmillään, jotka ahnaasti leimahtelivat viljariihen tai vielä leikkaamattoman vehnäpellon ilmestyessä näkyviin. Ja kun he suuntasivat surumielisen katseensa vanhempiinsa, silloin näytti kuin kysyisivät he — minkätähden heidät oli oikeastaan maailmaan laitettu? . . . Välistä sai nähdä kulkevan jonkun kärryn, jossa istui luurangoksi näivettynyt nainen, hevosta ohjaten, ja ympärillä lapsia, jotka surkein silmin ja kuvaavalla vaikenemisella katselivat heille tuntematonta vierasta maata. Hevonen, vahvaluinen ja huonoksi ajettu, voi tuskin kävellä ja kompuroi surkuteltavana eteenpäin, pää pörheänä ja harja takkuisena ... Ja kärryin vieressä ja takana kulkevat rivittäin «suuremmat». Heidän päänsä riippuvat, käsivarret heilua lerkkasevat — hervottomina kuin piiskan siima. Heidän silmänsä ovat väsyneet ja hajamieliset eivätkä edes enään loista nälän kuumeesta, vaan ovat täynnänsä sanomatonta, mieltä järisyttävää murhetta. Ja kaikki kulkivat niin salavihkaan, hitaasti ja hiljaan vieraalla maalla eteenpäin, ikään kuin nämät onnettomuuden vainoomat ihmiset olisivat pelänneet läsnäolollaan häiritsevänsä niiden onnellisempien rauhaa, joiden luo he tulivat ...
Monta sellaista kulkuetta tuli meitä vastaan — ruumissaattoja ilman ruumista … Välistä kun tapasimme niitä tai he saavuttivat meidät, kysyivät he meiltä hiljaan ja arasti: «Kuulkaas pojat, onko vielä pitkältä kylään?»
Ja kun me vastasimme heille, silloin huokasi he katsellen meitä vaieten.
Matkatoverini ei voinut kärsiä noita voittamattomia kilpailijoita kerjäämisessä. Hänen elinvoimansa runsaus ei myöntynyt saavuttamaan, huolimatta matkan vaivoista ja huonosta ravinnosta, sitä puutunutta ja säälittävää ulkonäköä kuin niillä oli, ja voivatpa he siitä oikeuden ja kohtuuden mukaan olla ylpeätkin, kun se ominaisuus heissä osotti jonkinlaista täydellisyyttä. Kun hän näki heidät jo kaukaa, sanoi hän: «Taas tulevat ne! Hyi, hyi, hyi! Miksi he kulkevat? Onkohan Venäjä sitten ahdas? En ymmärrä! Hyvin typerää kansaa Venäjällä!»
Ja kun selitin hänelle syyt, jotka aiheuttivat typerät venäläiset lähtemään Krimiin, silloin vastasi hän epäluuloisena päätään pudistellen: «En ymmärrä! Kuinka se on mahdollista? ... Meillä Gruusiassa ei tehdä sellaisia tyhmyyksiä!»
Niin saavuimme hirveän väsyneinä ja nälkäisinä Kertshiin. Myöhään illalla saavuimme ja olimme pakotetut viettämään yömme laivojen laskusiltojen alla. Ei ollut vahinkoa piiloutumisesta; tiesimme että vähän ennen tuloamme kaikki joutilaat ihmiset — kulkurit olivat karkoitetut Kertshistä ja pelkäsimme siis joutuvamme poliisin käsiin; kun Shakro matkusti vieraalla passilla, niin olisi se voinut saattaa kohtalomme hyvin vaarallisiin selkkauksiin.
Meren aallot räiskyttelivät koko yön päällemme kuohujansa ja aamun sarastaessa ryömimme märkinä ja kohmetuksissa siltojen alta esiin. Koko päivän puuhasimme pitkin rantaa mutta kaikki mitä voimme saada ansaituksi oli riuna (10 kopekkaa), jonka sain eräältä papinrouvalta siitä hyvästä, että kannoin hänen sokerimeloonisäkkinsä torilta kotiin.
Nyt oli lähdettävä merensalmen yli Tamaniin. Ei yksikään ainoa venemies tahtonut ottaa meitä soutajina yliviedäkseen toiselle rannalle, vaikka olisimme miten pyytäneet. Kaikki olivat vihaisia kulkureille, jotka vähän ennen meidän sinne tuloamme olivat tehneet kaikellaisia sankaritöitä, eikä meitäkään ilman syytä luettu samaan luokkaan kuuluviksi.
Kun ilta tuli, niin suuttuneena huonoon onneemme ja koko maailmaan päätin ryhtyä vaaralliseen yritykseen ja yön tultua ryhdyin sitä toteuttamaan.
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 106-107 13.-15.10.1902.
