Albumi.
Kirj. Anton Tschehoff.
Suomennos »Suomen kansalle»
Laihana ja hoikkana kuin Pietarin Amiraliteetin torninhuippu, astui nimineuvos Krateroff esiin ja puhui herra Schmychoffiin kääntyneenä:
»Teidän Ylhäisyytenne! Sielumme sisimmässä liikutetut Teidän monivuotisen isännyytenne ja isänmaallisen intonne johdosta …
»Vuosikymmenen, jopa pitemmänkin ajan kuluessa, — kuiskasi Ssakusin.
»Vuosikymmenen, jopa pitemmänkin ajan kuluessa, pyydämme me, Teidän käskyläisenne, tämän päivän meille niin merkillisenä — tuota noin — päivänä, saada antaa Teidän Ylhäisyydellenne syvän kunnioituksemme ja kiitollisuutemme vähäiseksi osoitukseksi tämän meidän valokuvamme sisältävän albumin ja toivomme, että Teidän Ylhäisyytenne vastaisen, tärkeän elämänsä kuluessa vielä kauan, kauan, jopa kuolemaansakin asti, suvaitsisi olla kunnioitettuna isäntänämme ja ...
»lsänmaallisena esikuvana totuuden ja edistyksen tiellä ...» jatkoi Ssakusin pyyhkien hien otsaltaan, joka alinomaa pyrki kostumaan. Nähtävästi hän niin kovin mielellään puhui, arvattavasti siitä syystä, että hänelläkin oli puhe valmiina taskussa.
»Ja liehukoon lippunne», lopetti hän, »vielä kauan, kauan neron, työn ja yhteiskunnallisen itsetunnon tantereella!»
Kyynel vierähti Schmychoffin ryppyiselle, vasemmalle poskelle.
»Hyvät herrat!» alkoi hän vavahtelevalla äänellä. »En ollut odottanut, en koskaan olisi voinut odottaa, että te viettäisitte tätä vaatimatonta riemupäivääni … Olen liikutettu … syvästi liikutettu … Tämän hetken olen aina muistava, jopa haudankin partaalle asti. Ja uskokaa minua, uskokaa, ystävät, ettei kukaan toivo teille parempaa kuin minä. ... Ja vaikkapa välillämme olisi jotain ollutkin, niin omaksi hyväksennehän se on koitunut ...»
Ja todellinen valtioneuvos Schmychoff suuteli salaneuvos Krateroffia, joka ei ollut odottanut moista kunniaa ja siis luonnollisesti kalpeni ihastuksesta. Sitten viittasi isäntä kädellään merkiksi, että hän oli liiaksi liikutettu sen enempää puhuakseen ja puhkesi sitten itkemään, aivan kuin olisi häneltä ryöstetty tuo kallis albumi sen sijaan, että se oli hänelle lahjoitettu. Hiukan rauhoituttuaan ja lausuttuaan vielä joitakuita syvästi tunteellisia sanoja ja annettuaan vihdoin kaikkein puristaa kättään, läksi hän astumaan alas portaita äänekkäitten eläköön-huutojen seuraamana, istuutui vaunuihinsa ja ajoi tiehensä, käskyläistensä häntä siunatessa. Kotimatkalla täyttivät hänen sydämmensä siihen saakka aavistamattomat ilontunteet ja hän puhkesi uudestaan itkuun.
Kotona odottivat häntä uudet ilonaiheet. Siellä näet hänen perheensä, ystävänsä ja tuttavansa vastaanottivat hänet sellaisilla kunnianosoituksilla, jotta hän päätteli toden teolla erinomaisesti palvelleensa isänmaatansa, ja että isänmaa ilman häntä otaksuttavasti olisi ollut hukassa. Riemupäivän päivälliset hukkuivat maljoihin, puheisiin ja syleilyihin ja kyyneliin. Sanalla sanottu, Schmychoff ei koskaan ollut uskonut, että hänen avunsa niin syvästi liikuttaisivat ihmisiä.
»Hyvät vieraat!» virkkoi hän jälkiruuan edellä. »Pari tuntia sitte sain täyden korvauksen kaikista niistä kärsimyksistä, jotka välttämättä kohtaavat sitä, joka niin sanoakseni ei palvele muotoa, ulkonaista muotoa, vaan velvollisuutta. Koko pitkällä virka-ajallani olen järkähtämättä seurannut tätä perussääntöä: Yleisö ei ole olemassa meidän takia, vaan me yleisön takia. Ja tänään olen saanut korkeimman palkinnon, mitä koskaan olisin voinut toivoa! Käskyläiseni ovat lahjoittaneet minulle tämän albumin! ... Olen liikutettu!»
Juhlan innostamia kasvoja lähestyivät albumia ja tarkastivat sitä.
»Kuinka suloinen!» virkkoi Schmychoffin nuori tytär Olja. »Varmaankin se on maksanut jonkun 50 ruplaa. Oi, niin soma! Isä kulta, anna tuo albumi minulle. Kuules! Minä panen sen talteen ... se on niin kovin sievä!»
Päivällisten loputtua otti Olja tyttönen albumin mukaansa huoneeseensa ja sulki sen kirjoituspöytänsä laatikkoon. Seuraavana päivänä hän otti siitä pois tschinovnikoiden valokuvat ja asetti niiden sijalle ystävättärensä kasvatuslaitoksesta. Tschinovnikoiden virkapukujen sijaan tulivat pienet valkoiset pellerinit. Kolja, hänen ylhäisyytensä nuorin poika, poimi lattialta sisarensa huoneessa tschinovnikat ja maalasi niille punaiset vaatteet. Joilla ei ollut viiksiä, niille hän maalasi vihreät viikset ja parrattomille ruskeat parrat. Kun maalattavat loppuivat, leikkeli hän korteista »ukkoja», pisti nuppineulalla niiltä silmät ja rupesi leikkimään sotaa niiden kanssa. Leikattuaan nimineuvos Krateroffin kortista, kiinnitti hän hänet tyhjään tulitikkulaatikkoon ja vei sen siinä asemassa isällensä nähdä.
»Katso, isä, muistopatsas!»
Schmychoff rämähti nauramaan ja suudella polskautti ihastuksissaan Koljaa poskelle.
»Voi sinä, pikku veitikka! Viepäs äidillekin nähdä!»
Suomen Kansa n:o 1 4.1.1901.
* lisätietoja novellista tsehov.infossa.
