Kauppaansa katuva
Kirj. Guy de Maupassant
Suomennos M.S:lle
[Kasimir Leino]
Saval, ”vanha Saval”, kuten häntä Nantesissa kutsutaan, on juuri noussut ylös. Sataa. On synkkä syyspäivä; lehdet karisevat. Ne karisevat hitaasti sateessa, muodostaen ikäänkuin toisen tiheämmän ja painavamman sateen. Saval ei ole ilomielellä. Hän käveli kaakelipesältä ikkunan luo ja ikkunan luota kaakelipesälle. Elämässä on nyt kerran tuommoisia synkkiä päiviä. Mutta hänen vastaiset päivänsä ovat kaikki olevat synkkiä, sillä hän on kuudenkymmenenkahden vuoden iässä. Hän on yksin, vanha poika, eikä hänellä ole ainoatakaan ihmistä rattonaan. Oi, kuinka on raskasta sillä tavoin kuolla, aivan yksinään, ilman alttiin rakkauden tukea!
Hän ajattelee tyhjää, sisällyksetöntä elämätään. Hänen mieleensä johtuvat kaukaiset ajat, lapsuutensa, kotinsa, kotinsa ja vanhempansa, ja sitten koulu, lomat, ylioppilaselämä Pariisissa. Ja sitten isänsä tauti ja kuolema.
Silloin palasi hän kotiinsa asuaksensa äitinsä luona; ja he elivät yhdessä, nuori mies ja vanha nainen, tyynesti ja hiljaisesti, toivomatta mitään muutosta. Nyt hänkin on kuollut. Kuinka elämä kuitenkin on surullista!
Nyt on hän yksin jälellä, vanha Saval. Ja nyt on kohta hänen vuoronsa kuolla. Hän on häviävä, siihen se päättyy. Silloin ei ole enää Paul Savalia maan päällä. Kuinka kauheaa! Muut ihmiset ovat elävät, rakastavat, nauravat. Muut huvitteleivat, mutta hän, hän ei enää ole oleva olemassa. Kuinka onkin ihmeellistä, että voidaan nauraa, olla iloiset ja onnelliset, vaikka aina ollaan varmat kuolemasta. Jos kuolema edes olisi mahdollisuus, niin voisihan vielä toivoa; mutta eihän se ole sitä, se on välttämätön, niin välttämätön kuin yön tulo päivän perästä.
Jospa hänen elämällään edes olisi ollut jotakin sisällystä! Jospa hän olisi jotain toimittanut, jospa hänellä olisi ollut seikkailuja, suuria nautintoja, menestystä, kaikenlaista mielihyvää ... mutta eihän sitä ollut. Elämänsä läpi hän ei ollut tehnyt muuta, kuin aamusin noussut ylös, syönyt määrätyt ateriansa ja pannut iltasin maata. Ja sillä tavoin oli hän tullut kuudenkymmenenkahden vuoden ikäiseksi. Hän ei ollut edes mennyt naimisiin, kuten muut miehet. Ja minkätähden ei — niin, minkätähden hän ei ollut mennyt naimisiin? Hän olis kyllä voinut sen tehdä, sillä hän ei ollut aivan ilman varoja. Oliko häneltä puuttunut tilaisuutta? Ehkäpä niin. Mutta ellei tilaisuutta tarjoudu, niin etsitään sitä. Hän oli nahjus, siinäpä se oli. Hitaisuus oli ollut hänen onnettomuutensa, vikansa, helmasyntinsä. Kuinka moni ihminen turmeleekin elämänsä hitaudella! Muutamille luonteille on niin vaikeata ravistautua vapaaksi toimettomuudestaan, tehdä päätös, toimia, puhua, ottaa selko asiain menosta.
Häntä ei edes oltu rakastettu. Ei kukaan nainen ollut levännyt hänen rinnallaan rakkauden hurmaamana. Hän ei ollut koskaan kokenut odotuksen vienoa tuskaa, käden puristuksen peloittavaa onnellisuutta, voittoisan intohimon riemua.
Kuinka pulppuileekin sydän taivaallista onnea, kun ensimäinen suutelo yhdistää huulet, kun kaksi olentoa, rakkauden huimaamina, painautuvat toistensa rinnoille sulaakseen yhdeksi ainoaksi!
Saval oli istautunut valkean eteen yönuttuunsa kääriytyneenä.
Niin, hänen elämänsä oli mennyt hukkaan; aivan hukkaan. Ja kuitenkin oli hänkin rakastanut, rakastanut salaisuudessa, tuskallisesti ja veltosti, kuten kaiken laita oli minkä hän teki. Hän oli rakastanut vanhan ystävänsä Sandresin vaimoa. Ah, jospa hän vaan olisi tuntenut häntä nuorena tyttönä! Mutta hän oli tullut liian myöhään, hän oli jo naimisissa. Häntä hän olisi kosinut. Voi, jospa hän olisi sen tehnyt! Kuinka palavasti hän olisikin häntä rakastanut, kuinka uskollisesti aina siitä päivästä, kun hän oli hänet nähnyt!
Hän muisti, kuinka hän tunsi itsensä liikutetuksi joka kerran, kun hän sai hänet nähdä, mikä suru häntä ahdisti, kun he erosivat, kuinka, hän oli öisin valvonut ja ajatellut häntä.
Aamusin herättyään hän oli aina hiukan vähemmän rakastanut kuin mitä oli ollut edellisenä iltana. Mikä siihen oli syynä? ajatteli hän.
Sandresin vaimo oli ollut kaunis. Kuinka hän olikin sievä, vaalea, kutritukkainen, hymyilevä! Sandres ei ollut hänelle sopiva mies. Vaimonsa oli nyt neljänkymmenenkahdeksan vuoden vanha; ja hän näytti olevan onnellinen, Ah, jospa hän olisi häntä rakastanut! Ja minkätähdenkös se ei olisi voinut olla mahdollista, kun Saval kerran niin tulisesti häntä rakasti?
Jospa Sandresin vaimo edes olisi jotain aavistanut. Eikö hän milloinkaan ollut aavistanut. Eikö hän milloinkaan ollut aavistanut, milloinkaan nähnyt, milloinkaan ymmärtänyt? Ja mitä hän silloin olisi ajatellut? mitä hän olisi vastannut, jos Saval olisi puhunut?
Joukko samallaisia kysymyksiä ahdisti häntä. Ajatuksissaan hän eli uudelleen elämänsä ja koitti muistiinsa palauttaa kaikellaisia yksityisiä, pieniä seikkoja.
Mieleensä muistui pitkät illat Sandresin luona, kun he löivät korttia, hänen vaimonsa ollessa vielä nuoren — ja niin kauniin.
Hän muisti sanoja, joita rouva Sandres oli sanonut, hänen äänensä painon, äänettömät hymyilynsä, jotka voivat sisältää niin paljon.
Hän muisti kävelyt, joita he kolmen kesken olivat tehneet pitkin Seinen rantoja, sunnuntaisin nurmikolla syömänsä aamiaiset — Sandresilla oli näet virka prefektuurissa. Ja yhtäkkiä muisti hän niin selvään, niin elävästi erään jälestä puolenpäivän, jolloin hän oli yksin ollut rouva Sandresin kanssa joen rannalla kasvavassa lehdikossa.
He olivat menneet. ulos aikasin aamulla, ja oli heillä ruokaa mukanaan. Oli kirkas, kimmeltävä kevätpäivä, yksi noita hurmaavia päiviä.
Kaikki tuoksuu, koko luonto on elämän onnen helmassa. Lintujen laulu lehahtelee iloisemmin, heidän siipensä liikkeet ovat nopeammat. He olivat syöneet aamiaisen nurmikossa piilipuiden varjossa aivan lähellä auringon paisteessa uinuvaa vettä. Ilma hiveli vienosti kasvoja, kevättä tuoksui kaikkialla; hekumalla sitä imi. Mikä ihana päivä olikin!
Aamiaisen perästä Sandres oli heittäytynyt selälleen ja nukkunut. Hän ei ollut koskaan nukkunut niin hyvin, hän sanoi herättyään.
Rouva Sandres tarttui Savalin käsivarteen, ja he kävelivät yhdessä pitkin joen rantaa.
Hän lepäsi koko painollaan Savalin käsivarrella. Hän nauroi ja sanoi: päätäni aivan huimaa, ystäväni; aivan huimaa. Saval katsahti häneen ja häntä alkoi pelottaa sydänvereen saakka; hän tunsi itsensä olevan aivan kalpean pelosta, että silmänsä puhuivat liian rohkeata kieltä, että käsivartensa vavahdus ilmaisisi hänen salaisuuttaan.
Rouva Sandres sitoi seppeleen korsista ja vesililjoista ja kysyi:
Pidättekö minusta näin koristettuna?
Kun hän ei vastannut, sillä hän ei saanut sanaakaan suustaan — hän olisi mieluummin heittäynyt polvilleen hänen eteensä — alkoi rouva Sandres nauraa; mutta hänen naurussaan piili pettyneen toivon vivahdus, ja hän sanoi suoraan:
Te olette aivan parantumaton Onhan tapana vastata edes jotakin!
Saval oli miltei purskahtaa itkuun, mutta ei sittenkään voinut sanoa mitään.
Nyt hän sen muisti niin hyvin, kuin olisi se eilen tapahtunut. Minkätähden hän oli sanonut: Te olette aivan parantumaton! Onhan tapana vastata edes jotain!
Ja hän muisti, kuinka hellästi rouva Sandres oli hänen nojautunut. Kun heidän oli kumartuminen päästökseen eteenpäin alasroikkuvan oksan alatse, tunsi Saval rouva Sandresin korvaan hivelevän hänen poskeaan ja veti heti päänsä takasin, jotta hän ei luulisi koskettelemisen tahalliseksi.
Savalin sanottua: eikö ole jo aika palata?, heitti rouva Sandres häneen niin kummallisen katseen. Hän oli varma siitä, että hänen silmäyksensä oli ollut tavallista eriävämpi. Silloin hän ei ollut sitä ajatellut, nyt hän muisti sen.
Kuinka vain tahdotte, rouva Sandres sanoi. Jos olette väsynyt, niin on parasta, että palaamme.
Ja hän vastasi:
Ei sentähden, että olisin väsynyt: mutta Sandres on kenties herännyt.
Rouva Sandres sanoi olkapäitään kohottaen:
Jos pelkäätte mieheni heränneen, niin se on toinen asia; menkäämme sitten takaisin!
Paluumatkalla rouva Sandres oli aivan ääneti eikä nojannut enää Savalin käsivarteen. Minkätähden?
Tämä ”minkätähden” ei ollut koskaan ennen johtunut hänen mieleensä. Mutta nyt vavahti hänen ajatuksiinsa jotain, jota hän ei milloinkaan ollut käsittänyt.
Olisikohan … ?
Saval sävähti tulipunaiseksi ja kohottautui yhtä liikutettuna, kuin jos rouva Sandres kolmekymmentä vuotta sitten olisi hänelle sanonut: rakastan sinua!
Olisikohan se mahdollista? Tämä hänen sielussaan herännyt epäilys kiusasi häntä. Olisikohan mahdollista, että hän ei olisi huomannut, ei aavistanut?
Olisiko hän todellakin ollut niin lähelle onnea tarttumatta kiinni siihen?
Hän sanoi itselleen: minun täytyy se tietää. En voi kestää tätä epävarmuutta. Minun on se tietäminen.
Hengettömässä kiireessä hän pukeutui ja ajatteli sillä välin: olen kuudenkymmenenkahden vuoden vanha, hän neljänkymmenenkahdeksan; voinenhan silloin kysyä häneltä.
Ja hän meni ulos.
Sandresin talo oli toisella puolen katua, millei vastapäätä Savalin asuntoa. Hän meni sinne. Hän kolkutti portin kolkuttimella, ja palvelustyttö tuli ja avasi.
Hän hämmästyi nähdessään Savalin niin aikasin.
Te jo täällä, herra Saval; eihän liene mitään tapahtunut.
Ei, tyttöseni, Saval vastasi, mutta sano rouvallesi, että tahdon heti puhua hänen kanssaan.
Mutta rouva keittää paraikaa hillaa; hän seisoo lieden ääressä eikä ole puettu.
Se on se sama, sano hänelle sittenkin, että se on jotakin hyvin tärkeätä.
Palvelustyttö meni ja Saval alkoi kävellä salongissa edes takasin pitkin, rauhattomin askelin. Hän ei kuitenkaan rahtuakaan epäröinyt. .. Oo, hän kysyisi häneltä siitä, aivan kuin jos hän olisi pyytänyt häneltä neuvoa jonkun ruokalajin valmistamiseen. Olihan hän kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen.
Ovi avautui. Se oli rouva Sandres. Hän oli nyt vankka nainen, paksu ja pulleva, posket pyöreät ja nauru helähtävä. Hän piti kätensä ulospäin ruumiista ojennettuina, ja hihat olivat ylöskäärityt paljaille käsivarsille, joista hillanestettä tippui. Hän kysyi rauhattomasti:
Mitenkä on laitanne, ystäväni; ettehän liene sairas?
En, en suinkaan, hän vastasi, mutta minun pitää kysyä teiltä erästä asiata, joka on minulle hyvin tärkeä ja minua rasittaa, Lupaatteko rehellisesti vastata?
Rouva Sandres hymähti:
Olen aina suora. No?
Asia on se, että olen rakastanut teitä siitä pitäen kun teidät näin. Oletteko koskaan sitä aavistanut?
Hän vastasi nauraen, entisiä aikoja muistuttavalla äänen painolla:
Mikä houkkio te kuitenkin olette! Huomasinhan sen jo ensimäisenä päivänä.
Saval alkoi vapista ja sammalsi:
Te tiesitte sen. Mutta silloin ...
Hän vaikeni yhtäkkiä.
No! Silloin? ... hän kysyi.
Saval jatkoi:
Silloin ... mitä ajattelitte ... mitä ... mitä ... mitä olisitte vastannut?
Rouva Sandres nauroi vielä makeammin. Hillamehu tippui hänen sormenpäistään alas permannolle.
Minäkö? Mutta ettehän minulta milloinkaan kysynyt. Eihän ollut minun asiani kosia.
Saval otti yhden askeleen häntä kohti.
Sanokaa minulle ... sanokaa minulle ... muistatteko erään päivän, jolloin Sandres nurmikolla makasi ja nukkui, olimme syöneet aamiaisemme... ja me kaksi kävelimme yhdessä ristitielle saakka, te tiedätte ...
Saval odotti. Rouva Sandres ei enää nauranut, mutta katsoi häntä suoraan silmiin.
Niin, kyllä muistan sen.
Saval jatkoi vavisten:
Sanokaa minulle ... jos minä sinä päivänä, jos olisin ollut vähän rohkeampi ... mitä Te silloin olisitte tehnyt?
Hän hymähti, kuten ainakin onnellinen vaimo, joka ei tiedä itsestään mitään moitittavaa, ja hän vastasi avonaisesti, kirkkaalla äänellä, jossa kuitenkin piili ivan vivahdus:
En olisi suuttunut teihin, ystäväni.
Ja hän pyörähti selin palaten työhönsä.
Saval tuli kadulle ikäänkuin kivettyneenä jonkun onnettomuuden perästä. Hän käveli pitkin askelin, sateessa, suoraan eteenpäin, alas joelle ajattelematta, minne meni. Tultuaan rantaan poikkesi hän oikealle ja seurasi sitä. Hän käveli kauan ikäänkuin vaiston ajamana. Vaatteistaan valui vettä, hattunsa kadotti muotonsa, pehmittyi kuin rätti, ja siitä tippui vettä kuin räystäästä. Hän kävi, suoraan eteenpäin. Vihdoin hän oli siinä paikassa, jossa he olivat syöneet aamiaista tuona päivänä, kauan sitten, tuona päivänä, jonka muisto nyt särki hänen sydäntään.
Siihen hän istuutui lehdettömien puiden varjoon ja itki.
Mikkeli n:ot 87-88 ja 94 1.-3. ja 17.8.1901. -- Julkaistu myös Uuden Suomettaren Juttu-tuvassa 1898 nimellä Katumapäällä.
