Katumapäällä.
Kirjoitti Guy de Maupassant.
Suomennos.
Saval, „vanha Saval”, joksi häntä Mantesissa kutsutaan, on hiljan noussut. Ulkona sataa. Nyt on synkkä syksypäivä ja lehdet varisevat puista. Ne putoilevat hiljakseen, ollen itsekin ikäänkuin sakeampaa ja raskaampaa sadetta. Saval ei ole iloisella mielellä. Hän astuskelee uunin luota akkunan luo ja taas samaa tietä takaisin. Elämässähän on väliin tuommoisia synkkiä päiviä. Mutta hänellä tulee tästä puoleen olemaan ainoastansa synkkiä päiviä, sillä hän on jo kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen! Hän on aivan yksinäinen, vanha poikamies, jolla ei ole läheisyydessään ainoatakaan ihmistä. Oi, kuinka tuntuukin raskaalta kuolla tällä tavoin ihan yksinään ilman tukea kenenkään rakkaudesta!
Hän ajattelee tyhjää, sisältöä puuttuvaa elämäänsä. Hän muistelee entisiä aikoja, lapsuutensa kotia ja vanhempiaan sekä koulua, loma-aikoja ja ylioppilaselämää Parisissa. Ja sitten isänsä sairautta ja kuolemaa.
Silloin oli hän palannut kotiin, asuaksensa äitinsä luona; ja sitten elivät he yhdessä tyyntä ja hiljaista elämää, tuo nuori mies ja vanha nainen, toivomatta koskaan mitään muutosta. Mutta nyt on äitikin kuollut. Kuinka elämä onkin surullista!
Nyt on hän yksin jälellä. Ja pian tulee hänenkin vuoronsa kuolla. Hän on katoava ja sitten on kaikki loppunut. Silloin ei maan päällä enään ole ketään Paul Savalia. Kuinka kauheaa! Toiset ihmiset silloin elävät, rakastavat, nauravat. Toiset huvittelevat, mutta hän, häntä ei ole enään olemassa. Kuinka on kummallista että voidaan nauraa, olla iloisia ja onnellisia, vaikka varmaan tiedetään kuoleman olevan alati väijymässä. Jos tuota kuolemaa voitaisiin pitää edes vaan mahdollisuutena, niin silloinpa olisi vielä toivoa; mutta sitä se ei ole, se on välttämätön ja varma, niin varma kuin että yö seuraa päivän perästä.
Jos hänen elämässään edes olisi ollut jotain sisältöä! Jos hän olisi jotain toimeen saanut, jos hänellä olisi ollut seikkailuja, nautintoja, edistystä ja kaikenmoista iloa ... Vaan hänellä ei ollut mitään semmoista. Hänellä ei ollut koko elämänsä aikana ollut muuta tehtävää kuin että aamusilla nousi, söi tavalliset ateriansa ja iltasin jälleen paneutui maata. Ja tällä tavoin oli hän elänyt kahdenseitsemättä vuoden ikäiseksi. Eikä ollut edes nainut niinkuin muut miehet. Ja miksei — niin, miksei hän ollut nainut? Hän olisi kyllä voinut, koska häneltä ei puuttunut varoja. Oliko häneltä siis puuttunut tilaisuutta? Kentiesi! Mutta jos ei semmoista itsestään tarjoudu, niin sopiihan sitä hakea! Hän oli veltto, siinä se oli. Velttous oli ollut hänen onnettomuutensa, se oli ollut hänen vikansa, hänen helmasyntinsä. Kuinka moni ihminen hävittääkään elämänsä velttoudella! Muutamain luonteiden on niin vaikea temmaista itsensä tämmöisestä välinpitämättömyydestä, he eivät pystyi tekemään mitään päätöstä, eivät voi ruveta minkäänlaisiin toimiin, eivät kykene ryhtymään minkäänlaisiin asioihin.
Häntä ei oltu edes rakastettu. Ei ollut kukaan rakastava vaimo nojautunut hänen rintaansa. Hän ei ollut koskaan tuntenut odotuksen ihanaa tuskaa, ei mitään kädenpuristuksen iloa, ei kerrassaan mitään onnellisuutta.
Kuinka yliluonnollista onnea mahtaneekaan sydän tuntea kahden olennon yhtyessä ensimmäiseen suuteloon!
Saval oli asettunut valkean eteen istumaan, pitäen jalkojaan ristikolla ja yönuttuunsa käärittynä.
Niinpä niin. Hänen elämänsä oli mennyt pilalle, ohi aivan turhaan eletty. Ja kuitenkin oli hänkin rakastanut, rakastanut salaa, tuskallisesti ja veltosti, niinkuin hän oli kaikki tehtävänsä tehnyt. Hänpä oli rakastanut, vanhan ystävänsä Saudresin vaimoa. Oi, jospa olisi tuntenut hänet nuorena tyttönä! Mutta hän olikin myöhästynyt, rakastettunsa oli jo naimisissa. Häntä olisi hän kosinut. Kuinka hän olisikin häntä rakastanut, kuinka uskollisesti ja jo ensimmäisestä päivästä alkaen!
Hän muisti kuinka mielensä oli joutunut kuohuksiin joka kerta kun oli hänet nähnyt ja kuinka häneltä erotessaan oli ollut murheissaan ja maannut yöt valveillaan häntä ajatellen.
Herätessään aamusilla, oli hän aina ollut hiukan vähemmän rakastunut kuin edellisenä iltana. Mikähän lieneekään ollut siihen syynä?
Kuinka armaansa ennen aikaan olikin ollut sievä, valkoverinen, kiharatukkainen ja hymyhuulinen! Sandres ei ollut mikään sopiva mies hänelle. Nyt hän jo oli kahdeksankuudetta vuotias vaimo ja näkyi olevan onnellinen. Oi, jospa olisi häntä rakastanut! Ja miksei olisi voinut, koska hänkin puolestansa rakasti häntä niin kiihkeästi?
Jospa olisi edes jotain aavistanut... Eiköhän tuo koskaan ollut aavistanut, huomannut, ymmärtänyt mitään? Ja mitähän olisi silloin ajatellut, mitähän vastannut, jos hän olisi ottanut asian puheeksi?
Joukko tämmöisiä kysymyksiä pyrki alati hänen mieleensä. Ajatuksissaan eleli hän uudelleen elämänsä, koetti jälleenmuistella kaikkia pieniä yksityiskohtia.
Hän muisti nuo pitkät illat Sandresin luona jolloin pelattiin korttia, jolloin talon emäntä vielä oli nuori — ja niin kaunis! Hän muistutteli sanoja, joita tämä oli puhunut, vivahduksia hänen äänessään, hiljaisia hymyilyjä, joissa saattoi olla niin paljon merkitystä!
Hän muistutteli kävelyretkiä, joita he kolmen olivat tehneet pitkin Seinen vartta sekä heidän aamiaisiansa nurmikolla pyhäpäivinä — Sandresilla oli nimittäin virka prefekturivirastossa. Ja yhtäkkiä muistui hänelle niin elävänä ja selkeänä mieleen eräs ehtoopäivä, jolloin olivat olleet kahden kesken joen rannalla pienessä lehdikossa.
Olivat lähteneet ulos varhain aamulla ja vieneet muassaan evästä. Oli heleän kirkas kevätpäivä, yksi noita päiviä, jotka tuntuvat hurmaavilta. Kaikki tuoksuaa, kaikki osoittaa onnellisuutta. Lintujen laulu kuuluu iloisemmalta, siipensä liihottelevat tavallista nopeammin. Olivat syöneet aamiaista ruohostossa, rannalla kasvavien piilipuitten varjossa, jotka
näkyivät uinahtavan auringonpaisteessa. Ilma tuntui niin suloiselta ja kevättä tuoksuvalta, että sitä oikein ahmien hengitti. Oi, kuinka se olikin ihana päivä!
Aamiaisen jalasta oli Sandres oikaissut pitkäkseen nurmelle ja nukahtanut. „Eipä ollut koskaan niin hyvästi nukkunut”, sanoi hän itse herätessään.
Rouva Sandres tarttui Savalin käsivarteen ja he alkoivat kävellä pitkin jokirantaa.
Rouva nojautui raskaasti ja sanoi nauraen: „Päätäni oikein huimasee, ystäväni, vallan olenkin pyörryksissä.” Saval katsahti häneen ja vapisi sydämen juuria myöten; pelvosta hän tunsi olevansa ihan kalpea, koska pelkäsi silmänsä puhuvan liian rohkeaa puhetta ja kätensä vavistuksen ilmoittavan hänen salaisuutensa.
Rouva sitoi itsellensä seppeleen heinänkorsista sekä lemmenkukista ja kysyi:
„Pidättekö minusta tämmöisenä?”
Kun hän ei vastannut mitään, koskei saanut sanaakaan suustaan — kernaimmin olisi langennut polvilleen hänen eteensä — alkoi rouva nauraa; mutta hänen naurussaan oli pettyneen toivon vivahdusta ja hän sanoa tokasi hänelle vasten silmiä:
„Ihan te olette parantumaton! Jotainhan sitä on tapana vastata!”
Saval oli vähällä purskahtaa itkuun, vaan ei sillekään saanut sanaakaan lausutuksi.
Kuinka selvästi hän tuon muisti, aivan kuin se olisi eilen tapahtunut. Minkä vuoksi hän oli sanonut: „Ihan te olette parantumaton. Jotainhan sitä on tapana sanoa!”
Ja Saval muisti kuinka hellästi hän oli häneen nojautunut. Kun heidän oli kumartuminen maahan riippuvan puunoksan alle, tunsi hän rouvan korvan koskettavaa poskeansa ja käänsi nopeasti päänsä syrjään, jottei hän luulisi tuota yhteensattumista tahalliseksi.
Savalin kysyessä: „Eiköhän jo olisi aika palata takaisin?” loi rouva häneen niin kummallisen katseen. Varmaan hän tiesi hänen katselleen häntä aivan erityisellä tavalla. Silloin ei tullut sitä ajatelleeksi, mutta nyt hän sen muisti.
„Niinkuin tahdotte, ystäväni”, oli rouva vastannut. „Jos olette väsyksissä, niin liene paras että käännymme takaisin.”
Ja Saval oli vastannut:
„Ei sen takia että olisin väsynyt; mutta Sandres on ehkä jo herännyt.”
Kohauttaen olkapäitään vastasi rouva:
„Jos pelkäätte mieheni heränneen, niin on se toinen asia. Palatkaamme vaan takaisin.”
Paluumatkalla oli hän aivan ääneti eikä enää nojautunut hänen käsivarteensa. Miksei?
Eipä tuo „miksei” koskaan ennen ollut johtunut hänelle mieleen. Nyt tuntui ikäänkuin hänelle olisi haamottanut jotain, jota hän ei koskaan ollut ymmärtänyt.
Olisikohan ... ?
Saval lensi tulipunaiseksi ja kavahti pystyyn, mieli yhtä kovasti kuohuksissa kuin jos rouva Sandres kolmekymmentä vuotta takaperin olisi sanonut hänelle: „Minä rakastan sinua!”
Olisiko mahdollista? Tuo epäilys, joka oli herännyt hänen sielussaan, tuotti hänelle tuskaa. Olisikohan ollut mahdollista, ettei hän olisi sitä huomannut, ei aavistanut?
Oi, jos niin olisi ollut, jos onni olisi ollut niin lähellä, ilman että hän olisi sitä tavoittanut!
Hän sanoi itsekseen: „Minun täytyy se tietää. Enpä voi kestää tätä epävarmuutta. Minun täytyy saada se tietää.”
Tulisella kiireellä hän hätähätää heitti yllensä vaatteet, ajatellen sitä tehden itsekseen: „Minä olen kuudenkymmenenkahden ja hän viidenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen. Totiahan sitä jo sopii häneltä kysyä.”
Ja hän läksi ulos.
Sandresin talo oli kadun toisella puolella, melkein vastapäätä hänen omaa taloansa. Hän meni sinne. Hän kolkutti portille ja palvelustyttö tuli avaamaan.
Tämä kummasteli nähdessään hänet näin varhain.
„Jo täällä, herra Saval, eihän vaan liene mitään pahaa tapahtunut?”
„Ei, tyttöseni”, Saval vastasi, „mutta ilmoita rouvalle että kohta tahdon häntä puhutella.”
„Rouva on paraikaa keittämässä marjahilloa; hän seisoo takan ääressä eikä ole puettu.”
„Se on yhtä kaikki; sanoppas hänelle kuitenkin että minulla on hyvin tärkeää sanottavaa.”
Palvelustyttö poistui ja Saval alkoi pitkin askelin levottomasti astua edes takaisin salissa. Kuitenkaan häntä ei ensinkään epäilyttänyt ... Oo, hänpä voisi kysellä häneltä tuota aivan yhtä tyyneesti kuin jos olisi pyytänyt neuvoa jonkun ruokalajin valmistamisessa. Hänpä oli jo kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen.
Ovi aukeni, se oli rouva. Hän oli nykyänsä tukeva nainen, paksu ja pyöreä. Poskensa olivat pulleat ja naurunsa helähteli kirkkaasti, hän piti käsiään erillään vartalosta ja hihat olivat käärittyinä ylöspäin, jotta käsivarret olivat paljaina ja niistä tipahteli marjan mehua. Huolestuneena hän kysyi:
„Mitenkä teidän laitanne on, hyvä ystävä; ettehän toki liene kipeä?”
„En ensinkään”, Saval vastasi. „Täytyipä vaan kysyä teiltä erästä asiaa, joka on minulle hyvin tärkeä ja on ruvennut minua vaivaamaan. Lupaatteko vastata suorasti?”
Rouva naurahti.
„Minähän aina olen suora. Noh?”
„Asia on semmoinen, että olen teitä rakastanut, ensimmäisestä päivästä, jolloin teidät näin. Oletteko koskaan sitä aavistanut?”
Äänellä, joka muistutti entisiä aikoja, vastasi rouva nauraen:
„Mikä hupsu te olettekin! Sen minä huomasin jo ensi päivänä.”
Saval alkoi vavista ja änkytti:
„Vai tiesitte. Mutta siinä tapauksessa...”, hän vaikeni kesken.
„No niin! Siinä tapauksessa ...” rouva kysäsi.
Hän jatkoi:
„Siinä tapauksessa ... mitä te ajattelitte ... mitä ... mitä ... mitä olisisitte vastannut?”
„Minäkö? Mutta ettehän minulta kysynytkään. Eihän se ollut minun asiani ottaa rakkauttanne puheiksi.”
Saval astui askeleen lähemmäksi.
„Sanokaa ... sanokaapas minulle ... Muistatteko erästä päivää, jolloin Sandres makasi nurmella nukkuen? Olimme syöneet aamiasta... ja me kahden menimme yhdessä tienristeykseen asti, muistatteko ...”
Rouva odotti. Häntä ei enää naurattanut, hän katsoi Savalia suoraan silmiin.
„Tottahan minä tuon muistan.”
Saval jatkoi vavisten:
„Sanokaapas ... jos silloin olisin ollut vähän rohkeampi ... mitä olisitte tehnyt?”
Rouva hymyili kuten onnellinen vaimo ainakin, jolla ei ole mitään syytä soimata itseänsä ja selkeällä äänellä, mikä kuului hiukan ivalliselta, vastasi hän suoraan:
„En ainakaan olisi teihin suuttunut, ystäväni.”
Ja korollaan pyörähtäen palasi hän takaisin marjahilloaan keittämään.
Tupertuneena kuin kovan onnettomuuden jälestä tuli Saval alas kadulle. Hän astuskeli pitkin askelin sateessa suoraa päätä Seinevirtaa kohden, ajattelematta minnepäin kulki. Saavuttuaan rantaan, poikkesi hän oikealle kädelle ja rupesi astumaan jokivartta pitkin. Hän kulki kauvan ikäänkuin vaiston ajamana. Vaatteensa valuivat vettä, hattunsa kadotti muotonsa, se kävi pehmeäksi kuin riepu ja niinkuin katolta solui siitä vesi. Mutta yhäti hän vaan astui suoraan eteenpäin. Vihdoin oli saapunut sille paikalle, jossa aikoja sitten tuona päivänä olivat syöneet aamiaista ja jonka muisto nyt musersi hänen sydäntään.
Siellä istahti hän lehdettömien puitten juurelle ja purskahti itkuun.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa no 34-35/1898. -- Julkaistu aikaisemmin Mikkelissä nimellä Kauppaansa katuva
