Paholainen.
Kirj. Guy de Maupassant.
Kuolevan vuoteen vieressä seisoi talonpoika ja lääkäri. Vanhus, naisihminen, katsoi rauhallisena ja selvä-älyisenä molempia miehiä sekä kuunteli heidän puhettaan. Hänen täytyi kuolla, mutta ei hän sitä vastaankaan ollut. Aikansa oli jo tullut, sillä hän oli yhdeksänkymmenen kahden vanha.
Akkuna ja ovi oli avoinna. Sisään tunkeutui heinäkuun auringon paahtavat säteet. Ne kihottimat pihkaa ruskeasta keinutuolista, joka oli siinä neljä miespolvea ollut ja syönyt lattian aivan ojille. Ja raittiin ulkoilman mukaan virtasi sisälle viljapeltojen tuoksua, ruohojen ja lehtien lemua, jotka kääntelehtivät päiväpaisteessa. Heinäsirkat sirisivät ja ääni lähti kuin markkinoilta ostetuista lasten leikkikaluista.
Lääkäri sanoi kuuluvalla äänellä: ”Ettehän toki jätä äitiänne tuohon tilaan yksinään, Honore. Hänhän tekee loppua joka silmänräpäys.”
Ja talonpoika vastasi epäröiden: ”Mutta täytyyhän minun kumminkin saada vilja kokoon. Se on jo liiankin kauan levännyt pellolla ja ilma on nyt niin suotuisa! Mitä arvelet siihen, äiti?”
Ja kuoleva vanhus, jossa ei vielä olleet hävinneet maallisetkaan huolet, myönsi silmillään ja otsansa nykähdyksellä. Hänen puolestaan voi poikansa kyllä rauhassa mennä elonkorjuuseen, kyllä hän saattaisi yksikseenkin kuolla.
Mutta lääkäri vihastui ja polki jalkaansa. ”Te olette peto, ymmärrättekö? Minä en myönny siihen, kuuletteko? Ja ellette voi olla viljaanne tänään kokoomatta, niin hakekaa Rapet, pahuus vieköön! Hän pitäköön vahtia äitinne luona. Minä tahdon sen niin, kuuletteko? Ja ellette kuule, annan minä teidän kuolla kun koiran, milloin sairastutte. Ymmärrättekö?"
Talonpoika, suuri, vankka mies, hidasliikuntoinen, ei tiennyt mitä tehdä, kun lääkärin käskyt olivat toisella ja ahne henkensä toisella puolen. Hän joutui aivan tuskaan, eperoi, laski ja kysyi: ”Kuinka paljon mahtaisi Rapet ottaa vahtitoimestaan?”
”Mistä minä sen tiedän?” kirkui lääkäri vihoissaan. ”Se riippuu tietysti siitä, kauanko tarvitsette häntä. Menkää oitis noutamaan häntä. Mutta tunnin kuluttua pitää teidän taaskin olla täällä, kuuletteko?
Mies oli tehnyt päätöksen: ”Niin, niin, johan minä olen menossa. Älkää toki olko noin karski, hyvä tohtori!"
Mennessään pois, kääntyi vielä lääkäri sanomaan: ”Varokaa, ettette suututa minua liiaksi! Minun kanssani ei ole leikittelemistä.”
Kun talonpoika jäi yksikseen, kääntyi hän äitiinsä ja sanoi ystävällisesti: ”Minä menen hakemaan Rapetin, niin kuin tuo lääkäri tahtoo. Ole vaan levollisena kunnes palaan.”
Ja silloin meni hänkin pois.
Rapet oli vanha akka, joka maksusta valvoi kylän ja seurakunnan kuolleitten sekä sairaitten ääressä. Oikeastaan hän oli ammatiltaan pesijätär ja kun ei valvontaa sattunut, huuhteli hän elävien pyykkiä. Naamansa oli ryppyinen ja rupinen kuin toisvuotinen omena. Sitäpaitse oli hän pahasisuinen, kateellinen ja oikein saitamaisen tarkka. Hyvin oli hän kylmäverinen ja kovimpiakin kuolemankamppauksia katseli hän tyyneenä ja välinpitämättömänä. Alinomaa puheli hän ihmisistä, joiden oli nähnyt kuolevan, eri kuolemanlajeista, joissa oli ollut todistajana, ja kaikkea tätä kertoi hän samalla luonnollisuudella kuin metsästäjä juttujaan.
Kun Honore Bontemps tuli hänen luokseen, oli hän parhaillaan pyykkitoimissa kylän akoille.
”Hymää päimää!” sanoi Honore. ”Kuuluuko hyvää, muori Rapet?”
Akka katseli häntä: ”Aivan hyvää! Mitä vaan teille?”
”Eipä minulla itselläni ole juuri valittamista, kiitos kysymystä. Vaan meidän muorihan se ei voi oikein hyvin.”
”Muoriko?”
”Niin, äitini!”
”No, mitäs äitiänne vaivaa?”
”Hän tekee parhaillaan hengenlähtöä!”
Vanha akka nosti kätensä pesuvedestä ja sormenpäistään tippui sinisenlikaisia vesipisaroita, jotka valuivat takaisin pesusoikkoon.
Äidillisellä osanottavaisuudella kysyi hän taaskin: ”Vai niin, vai niinkö huonosti on todella hänen laitansa?”
”Lääkäri arvelee, ettei hän enää elä huomiseenkaan päivään.”
”Kyllä silloin on muoriparan asiat huonosti!”
Honore koetti etsiä alkujohdatusta esitykselleen, jonka aikoi tehdä. Sitä hän ei kumminkaan tahtonut löytää, ja puheli kaarrellen:
”Paljonkohan te tahtoisitte, jos pitäisitte vahtia hänestä? Tiedätte kyllä, ettemme ole rikkaita. Eihän meidän kannata piikaakaan pitää. Sehän se ijäinen työ ja rasitus on äitiinkin sortanut! Hän teki työtä siinä, missä kymmenen nuorempaa, vaikka oli yli yhdeksänkymmenen! Ei tuo siis ole hyvä, että hän kuolee! ...”
Rapet vastasi totisena: ”Olen pitänyt kahta hintaa. Rikkailta otan 40 sousta päivältä ja markan yöltä; muilta taas 20 sousta päivältä ja 40 yöltä. Teidän tulee maksaa tuon viimeisen taksan jälkeen.”
Mutta talonpoika tuumaili vielä. Hän tiesi, kuinka sitkeä, voimakas ja kestävä tämä oli. Sanoipa lääkäri mitä tahansa, niin kumminkin voi hän vielä kahdeksan päivää elää.
Jyrkkäpäätöksisenä hän siis sanoi: ”Ei. Teidän täytyy määrätä minulle hinta koko kerralta, summakaupalla. Lääkäri sanoo hänen pian kuolevan. Jos käy niin, on se hyvä teille ja paha minulle, mutta jos hän elää vielä huomennakin, on se eduksi minulle ja tappioksi teille. Pannaan vaan summakauppa !”
Rapet katsoi kummastuksissaan häneen. Hän ei ollut vielä koskaan summasopimuksen mukaan pitänyt vahtia sairaiden luona. Hän epäili vähän, sillä hän kammoi urakkatyötä. Sitte johtui hän arvelemaan, että ehkä Honore tahtoisi häntä petkuttaa.
”En voi vielä mitään sanoa, ennenkuin olen nähnyt muorin tilan”, arveli hän.
”Tulkaa vaan, niin sittepähän näette.”
Akka kuivasi kätensä ja meni Honoren kanssa.
Tiellä eivät he puhuneet sanakaan. Rapet sipsutteli nopeaan ja kevyesti. Honore taas harppaili, niinkuin olisi joka askeleella ollut ojan yli hypättävä.
Laitumella olivat lehmät, paahtavan kuumuuden herpaisemina, ja ammuivat hiljaa kuin tahtoisivat ohikulkevilta rukoilla tuoretta ruohoa. Talon edustalla sanoi Honore Bontemps hiljaa: ”Entä jos nyt olisikin kaikki ohi?”
Ja äänestä päättäen tuntui se olevan pikemmin toivomusta kuin pelkoa.
Mutta muori ei ollutkaan vielä kuollut. Hän makasi selällään kurjalla vuoteella, kätensä lepäsivät karttuunipäällyksisellä peitteellä. Ne olivat kauhean laihat ja paksusuoniset. Ne näyttivät äyriäisparilta ja olivat sailöstystaudin puristamat sekä surujen ja melkein vuosisataisen työn runtelemat.
Rapet astui vuoteen luo ja tarkasteli kuolevaa. Hän tunnusti valtasuonta, koputti rintaa, kuunteli hengitystä ja kysyi jotakin kuullakseen myöskin puhetta. Sitte tarkasteli hän vielä kauan ja tutkistellen vanhusta, kuin hevosenostaja ja meni sitte Honoren luo. Hänen varma ajatuksensa oli, ettei vanhus yötä etemmäksi pääse, Honore kysyi: ”Entäs nyt?”
Akka vastasi: ”No, kyllä se kestää vielä pari päivää, ehkä kolmekin. Maksakaa minulle kaikesta kuusi markkaa.”
Mies huudahti: ”Kuusi markkaa! Oletteko järkenne menettänyt? Minä sanon, ettei hän elä kuin korkeintaan viisi, kuusi tuntia, ei enempää!
Ja siinä inttivät ja tinkivät kovasti. Kun ei akka kumminkaan huojistanut eikä vilja pellolla itsestään kokoontunut, suostui viimeinkin Honore: ”No niin, olkoon menneeksi, kuusi markkaa kaikesta, siihen luettuna ruumiinpesukin.”
”Siihen käteen, kuusi markkaa.”
Ja pitkillä askelillaan harppaili Honore elonkorjuusen. Työ odottikin häntä.
Rapet meni takaisin vuoteelle. Hän oli tuonut askaroimista mukanaan, sillä hänellä oli tapana kuolevia vartioidessa aina tehdä käsitöitä lakkaamatta milloin itselleen, milloin talolle, josta sitte sai lisämaksua.
Äkkiä kysyi hän: ”Olette kai saaneet viimeisen voitelun, muori Bontemps?”
Vanhus pudisti päätään, ja Rapet, joka oli hyvin jumalinen, nousi säikähtyneenä istuimelta: ”Herra siunaa! Ettekö vielä? Minä menen heti pappia hakemaan.”
Ja hän juoksi niin pian pappilaan, että kylän poikarakit, jotka sen näkivät, luulivat suuremmankin onnettomuuden tapahtuneen.
Pappi pani päällensä kuoripaitansa ja lähti oitis matkaan. Kuoripoika kävi edellään ja tämän kilisevät kulkuset olivat ilmoittavinaan, että Jumala kulki päiväpaisteista ketoa pitkin. Miehet, jotka tien varrella työskentelivät, ottivat lakit päästään ja seisoivat paikallaan, kunnes valkokaapuinen oli taloon kadonnut. Ulkona askaroivat naiset tekivät ristinmerkin. Kanat säikähtyneinä juoksivat loukkoihinsa. Niityn reunassa nuorassa oleva varsa pelästyi myöskin valteaa kaapua ja juoksi kierrostaan niin laajasti kuin nuora salli. Punatakkinen kuoripoika kulki nopeasti ja pappi seurasi häntä rukousta mumisten. Viimeisenä kulki Rapet, hyvin kumarassa kuin tahtoisi alati heittäytyä polvilleen tielle, ja kädet oli hänellä ristittyinä kuin kirkossa.
Honore näki kaukaa heidän kulkevan ja kysyi: ”Minnekähän pastorimme matkaa?” Hänen sukkelatuumainen renkinsä vastasi: ”Hän kai menee jakamaan ehtoollista kuolevalle äidillesi.”
Talonpoika ei näyttänyt tuosta kovinkaan kummastuman: ”Niin, niin, johan lieneekin aika!”
Ja taaskin ryhtyi hän työhönsä.
Muori Bontemps teki rippinsä sai päästön ja ehtoollisen. Pastori meni sitte pois ja jätti molemmat vaimot kahden kesken tukahduttavan kuumaan taloon.
Nyt katseli Rapet tarkkaavaisena kuolevaa ja mietti itsekseen kuinkahan kauvan se vielä kestäisi. Päivä kului lopulleen. Viileämpi ilmanhenki tulvasi huoneesen. Alkujaan valkeat vaan nyt kellertävät ja kärpäsien turmelevat uutimet ikkunoissa heilahtelivat tuulenhengessä, näyttivät pyrkivän ylösleijailemaan kuin vanhuksen henki.
Hän lepäsi liikkumatonna, silmät auki ja odotti kuolemaa, joka oli niin lähellä eikä kumminkaan tahtonut tulla. Hän hengitti lyhyeen ja vinkuvasti ahtaasta kurkustaan. Piakkoin tai loppuu tuo hengitys ja maailmasta eroaa yksi naishenkilö, jota ei kukaan sure.
Kun yö lähestyi tuli Honorekin takaisin. Hän astui vuoteelle, näki äitinsä vielä elävän ja kysyi: ”Mitä kuuluu.”
Aivan samalla äänellä kuin ennen, milloin muori tunsi pahoinvointia.
Sitte lähetti hän Rapetin pois ja sanoi hänelle: ”Huomenaamulla juuri kello viiden aikana.”
”Huomenna kello viisi”, vastasi Rapet.
Hän olikin jo auringon noustessa takaisin.
Honore söi ensin liemensä, jonka oli keittänyt, ja meni sitte kedolle.
Rapet kysyi: ”Onko muori jo lähtenyt toisiin maailmoihin?”
Viekkaasti iskien silmää vastasi Honore: ”Hän on jo parempi.”
Sitte meni hän.
Rapet tuli levottoman kuolevan luo, joka yhä vieläkin makasi muuttumatonna ja liikkumatonna, silmät auki ja kädet peitteen päällä.
Ja nyt havaitsi hän selvästi, että vielä voi tuolla tavalla kulua, kaksi, neljä, jopa kahdeksankin päivää; ja hänen ahne sydämmensä oli puristautua kokoon harmista. Hän suuttui itseensä, kun oli antanut pettää itseään, ja vanhukseen, joka ei tahtonut kuolla.
Hän asettautui kumminkin työhönsä ja odotti, ja silmänsä tähystivät muori Bontempsin kasvoja.
Aamiaiseksi tuli Honore takaisin; hän näytti tyytyväiseltä, melkeinpä iloiselta. Sitte meni hän taas pois. Elonsa korjasi hän todellakin suotuisain ilmain vallitessa. — —
Rapet tuli yhä kiukustuneemmaksi. Jokainen minuutti, mitä kului, oli hänestä nyt varastettua aikaa, varastettua rahaa. Mieluisimmin olisi hän tahtonut painaa tyynyllä tuon itsepintaisen ja sitkeän vanhuksen suuta, että olisi tukkeutunut tuo vieno hengitys, joka varasti häneltä aikaa ja rahaa.
Mutta hän katsoi sen keinon liian vaaralliseksi ja samassa keksikin toisen nerokkaamman tuuman. Hän lähestyi vuodetta ja kysyi: ”Oletteko, muori, koskaan nähnyt paholaista?”
Vanhus vastasi hiljaa ”En.”
Ja nytkös alkoi Rapet lörpötellä ja kertoa kaikenlaisia juttuja, jotka saivat kuolevan heikon mielen tuskaan ja kauhistukseen.
Kaikille kuolemille — kertoi hän — ilmestyy paholainen muutamia minuuttia ennen hengenlähtöä. Sillä on hiilihanko kädessä, rautainen kolmijalka päässä ja se huutaa kauheasti. Kun se nähdään niin seuraa kuolema muutaman silmänräpäyksen perästä. Ja hän kertoi kaikille niille henkilöille, joiden kuolemaa oli ollut vartoomassa, ilmestyneen paholaisen, niin Josef Loiselille, Eulaalia Ratierille, Sofia Padagnaulle, Serafiina Grospiedille.
Lopulta tuli muori Bontemps kauhean säikähtäneeksi, levottomana kierteli hän ruumistaan ja koetti nostaa päätään nähdäkseen huoneen perälle.
Samassa hävisi Rapet vuoteen äärestä. Kaapista otti hän liinan, johonka kääriytyi; päähänsä asetti hän liedeltä kolmijalan, jonka haarat törröttivät kuin kolme sarvea; oikeaan käteensä otti hän hiilihangon ja vasempaan läkkipeltiastian, jonka heitti ylös ilmaan niin, että se kovasti rämisten putosi lattiaan.
Sitte kiipesi hän tuolille ja äkkiä veti syrjään esiripun sairaan jalkopäiden kohdalta. Niin näyttäytyi hän kuolevalle vanhukselle ja huusi kauheasti sekä uhkasi paholaisen tavoin hiilihangolla.
Vanhuksen silmät repesivät selki selälleen kauhistuksesta ja äärettömällä voimanponnistuksella koetti hän nousta ylös ja paeta. Olkapäät ja rinnan sai hän vähän kohoamaan, mutta vaipui sitte syvästi huoaten takaisin tilalleen. Ja siihen loppui hänen elämänsä. Henki lähti.
Rauhallisena asetti Rapet kaikki ”paholaisen” kalut paikoilleen, hiilihangon nurkkaan, liinan kaappiin ja kolmijalan lieteen. Sitte painoi hän tavanmukaisesti kuolleen pullistuneet silmäluomet kiinni, kasteli vihkivedellä vainajaa ja polvistui rukoilemaan kuolleen sielun puolesta, jonka rukouksen muisti monivuotisesta harjoittelusta ulkoa.
Kun Honore tuli iltasella takaisin ja näki hänet rukoilemassa, arvasi hän asianlaidan. Ja vähän hän katui sitä, että oli niin paljon maksanut kuin kuusi markkaa, sillä huokeammaksi olisi tullut päiväpalkalla valvottaa. Mutta sitä hän ei osannut aavistaa edeltäpäin.
Porilainen n:ot 142-143 9.-13.2.1894.
