Galdarian.
Inqvisitioni-kohtaus.
Kirj. Mauri Jokai.
(Käännös)
Johanna, Spanian kuninkaan, Filip kauniin puoliso, oli innokas maalaaja.
Kuningatar-raukasta oli levitetty huhu, että hän kärsi aivotautia, jonka tähden häntä oli käsketty huvituksekseen maalailemaan, jonka taiteen hän saattoikin jokseenkin suureen täydellisyyteen. Hän voi niin luonnonmukaisesti maalata mimmoiset kasvot hyvänsä, vaikka ei ollut niitä nähnytkään kuin yhden ainoan kerran, niin että jokainen voi ne tuntea.
Kuningas Filipin mieleen juolahti kerran ruveta selailemaan Johannan albumia, jossa oli vaan tämän omia käsipiirroksia.
(Johannalla oli silloin arvonimenä ”majesteetti”; hänen puolisollaan oli syystä että hän polveutui vieraasta hallitsijaperheestä, arvonimenä ainoastaan ”korkeus”, ja virallisissa asioissa oli kirjoitettu ensiksi Johanna kuningatar ja sitten Filip kuningas. Kuningas Filip huomasi nyt Johannan albumissa useassa paikassa erään miehen muotokuvan, joka tuli siellä esiin useissa eri vaihdoksissa, milloin voittoisena sankarina, milloin rukoileman pyhiinvaeltajan muodossa, milloin taas lemmittynsä edessä polvistumana rakastajana. Nämät kasvot mahtoivat olla myötäänsä nuoren naisen mielikuvituksessa, koskapa hän niin usein ja niin monessa eri muodossa toi ne ilmi, ja se tunteellinen esitystapa, se taiteellinen huoli, se hartaus joka ilmestyi joka kuvassa, jokaisessa piirteessä, kaikki se todisti, että sydän oli kättä auttanut.
Tässä kuvassa ei ollut kuningas Filipin kasvoinjuonteet.
Ehkäpä joku vielä kytevä nuoruuden unelma, rakastettu trubaduri, joku turnausleikkiensankari, jonka nuori kuninkaantytär sykkivin sydämmin näki taisteleman ja voittavan hallitsijattarensa väreillä ja jonka kaulaan hän vapisevin käsin sitten ripusti kirjaillun siteen, ja jota hän ei enään koskaan voinut unhottaa? — Eli ehkäpä ei niinkään paljon. Ehkä oli se vaan mielikuvituksen luoma ihannekuva, semmoinen, jommoisia nuoret naiset ovat näkevinään pilvissä; mies, jota ei kukaan milloinkaan ollut nähnyt, jota ei koskaan ole ollut olemassakaan. Niinkin voi olla asian laita.
Filip kaunis ei ollut synnyltään mikään hispanialainen; hänellä oli kuitenkin jaloja tekoja, jotka oikeuttivat hänet siksi.
Ei muuta kuin kysyä suuri-inqvisitorilta Dezalta, ken oli Hispaniassa se ritari, joka oli tämän kuvan näköinen; yksi viittaus vaan pyhän Hermandadin satasilmäisille spionille, ja kahden viikon kuluttua tuli vastaus. — Tämä ritari, tummakasvoinen, jolla oli nämät omituisesti hymyilevät huulet, nämät suuret, tummat silmät, mustien tuuheiden kulmakarmojen varjossa, tämä ei ollut kukaan muu kuin Don Jayme d'Avila — eräs marrano!
Kiitetyn inqvisitionin aikana kutsuttiin marranoiksi niitä maurilaisia ritareja, jotka olivat ruvenneet kristityiksi, joiden sentähden epäiltiin salaisesti harrastavan islamin juhlamenoja. Hitaasti, mutta lakkaamatta hävitettiin heitä, vaikka he olivat andalusialaisen ritariston kukkana. Ylipäänsä merkitsee ”marrano” hispanian kielellä: sikaa.
Voi olla sekin mahdollista, ettei juuri Don Jayme d'Avila ollutkaan enin kuningattaren kuvien kaltainen; se on kuitenkin varma, että hän oli rikkain silloisista ylimyksistä, ja tiedämmehän me, että inqvisitionin arvoisat tuomarit veljellisesti jakoivat tuomitun omaisuuden.
Siihen aikaan eli Kastiliassa eräs kuuluisa maalari, ei kuuluisa sentähden, että hän olisi perustanut jonkun uuden maalarikoulun eli jättänyt jälkimaailmalle suurenmoisia mestariteoksia, vaan hän oli kuuluisa sentähden, että hän osasi piirtää erittäin nopeasti.
Hän kykeni sekunnissa kuvaamaan mitä hullunkurisempia irvikuvia, samassa esittäen ne pergamentille. Muutoin oli hänen nimensä Luis de Lucero; Romassa oli häntä kumminkin nimitetty ”Frapresto”ksi (kiiruhda!), jonka nimen hän sittemmin sai pitää hyvänänsä.
Kun Filip-kuningas sai tietää alkukuvan salaperäisiin kasvoihin saaduksi tietoihin, kutsutti hän Luceron luoksensa.
”Maestro”, puhui hän maalarille, ”sinun täytyy valmistaa useampia kuvia perätysten eräistä elävistä kasvoista; kaksi tuntia on sinulla oikeus käyttää noita kasvoja mallina. Kuinka usein luulet voivasi kuvata ne siinä ajassa?”
”Niin usein kun teidän majestetinne suvaitsee käskeä.”
”Älä liehakoi. Ensiksi en minä ole mikään ”majesteti”, toisekseen ei kukaan saada käskeä taideniekkaa. Mutta luuletko voivasi kahdessa tunnissa kuvata samat kasvot kymmenen eri kertaa? Jokaisesta kuvasta olet saava tuhat realia?”
”Jos teidän majestetinne suvaitsee vakuuttaa minulle kaksituhatta realia jokaisesta kuvasta, niin piirrän sen, olkoon se sitten kuka hyvänsä, kahdessa tunnissa viisitoista kertaa”.
”Hyvä, sinä saat vaatimasi summan. Mutta eikö sinua häiritsisi se, jos kuvattavasi kasvot aika ajottain muuttaisivat piirteensä; jos sillä tavallisten jokapäiväisten kasvojen sijasta joudut tekemisiin aivan kammoittavaisesti tavattomain kanssa?”
”Oi, majesteti, tavattomat kasvot ovat taiteilijan tutkintoaineena hänen korkein nautintonsa! Jos semmoinen huvi on minulla odotettavissa, niin piirrän ne tuhannesta viidestä sadasta kappaleen”.
”Maltas; Escurialissa ei tingitä palvelijain kanssa. Mene nyt alquazilolaisten saliin, jotka tunnin kuluessa saattavat sinut määräpaikallesi. Sitä ennen hankitaan sinulle kaikki huonekalut”.
Hetkisen kuluttua jätettiin Lucerolle hänen piirtimensä sekä pergamenttilehti ja käskettiin hänet sitten nousemaan verhottuun kantotuoliin. Kotvan aikaa kannettiin häntä kumisevain käytävien läpi rappusia ylös ja alas; vihdoin pysähtyivät kantajat eräässä huoneessa, jossa askeleet mitään ääntä eivät antaneet. Joko oli huone aivan matala eli oliko se täynnä ihmisiä.
Nyt aukaistiin kantotuolin ovi ja maalari käskettiin astumaan siitä.
Ensi silmäyksessä huomasi hän missä hän oli.
Tuo avara, matala-holvinen sali oli ylt'yleensä mustalla kankaalla verhottuna. Pilareihin kiinnitetyistä renkaista riippui kahleita ja köysiä, joissa kaikissa näkyi hyytyneen veren jättämiä ruostetahroja. Nurkissa oli rautakankia, kummallisen muotoisia lusikoita ja kolmisärmäisiä ruuveja kasoittain sikinsokin päälletysten, samalla kun perällä ylempänä istui mustiin pukuihin verhottuja olennoita. Päänsä olivat he peittäneet korkeilla suippohatuilla ja kasvot olivat tiheiden huntujen peitossa. Salia valaisi ainoastaan yksi lamppu, alas keskellä lakea. Siinä oleva unikukan öljy levitti kelmeää, kellertävää valoansa joka esineesen.
Tälnä oli inqvisitioni-sali.
Ainoastaan pääinqvisitorilla olivat kasvot peittämättä; hän istui korkealla tuolilla keskellä toisia tuomareita, ja hänen musta samettikaapunsa oli huomattavana vastakohtana muiden yksinkertaisiin pukuihin.
Eräällä sivuseinällä salissa oli pöytä, jonka ääressä istui kaksi miestä, toinen hunnulla peitettynä ja toinen samettinaamio silmillään. Edellinen oli inqvisitionin notario, joka juuri koetteli kynäänsä peukalonsa kynttä vasten; toinen viittasi Luceroa istumaan pöydän tykö.
Ei sanaakaan päästänyt kukaan.
Nyt antoi tuo naamioitettu merkin inqvisitorille, jonka jälkeen kaksi Hermandadin palvelijaa astui keskelle salia, kohottaen maasta erään mustan verhostimen, jonka alla se pää oli jota taitelijan tuli kuvata.
Ei ollut tämä mikään ruumiista irroitettu pää; — ei, vaan elävä pää, katse oli vilkas, suuttunut, otsa uljas, ylenkatsetta ilmaisevat huulet ja säihkyvät isot silmät. Kauniin pää, josta konsanaan joku nainen on uneksinut, ja jonka edessä mies on konsaan vapisnut.
Arvoisa Torquemada, jonka kiitokseksi olkoon sanottuna, että hän yhdentoista vuoden kuluessa oli pakoittanut 100,000 ihmistä kidutuspenkille, oli muiden tarkoituksenmukaisten koneiden ohessa, joiden kautta ihmisten salaisuuksia saattoi tutkistella, keksinyt myöskin galdarian.
Koe sillä tapahtuu siten, että iso, 10 sankoa vetävä messinkipönttö täytetään öljyllä, ja siihen asetetaan seisomaan paatunut syntinen niin sievästi että pää jää ainoastaan näkyviin. Sitten käännetään tämä pää tarpeeksi ison läven läpi tutkintosaliin, mutta itse pönttö jää työhuoneesen, jossa sen alle sytytetään vitkallinen tuli, jota paatumisen määrän suhteen joko vähennetään tahi enennetään, siksi kunnes öljy hitaisesti yhä enemmin kuumenee ja kurja uhri tunnustaa eli surkeissa tuskissa kuolee.
Tämä on galdarium.
Kuvattava pää on siis aivan keskellä salia, hyvässä valossa, lamppu aivan sen yllä. — Lucero ei olisi voinut parempaa toivoa.
Ylväänä loi pää silmänsä salapukuisiin tuomareihinsa ja kurttuiset kulmakarvat ilmaisivat uhkamielisyyttä.
Tämä kuva on sopima n:o 1:ksi.
Nyt rupesi pääinqvisitori puhuttelemaan syytettyä.
”Don Jayme d'Avila, tunnusta tuomareillesi, koska sinä ensimmäisen ja viimeisen kerran puhuit Johannan, Hernandon tyttären kanssa?”
Pää alkoi puhua:
”Minä olen aina ainoastaan nähnyt häntä kaukaa enkä koskaan ole puhunut hänen kanssansa”.
”Don Jayme d'Avila, sinä olet ollut luvattomassa suhteessa Johannaan; tunnusta mitä todistuksia sinulla on hänen rikollisesta lemmestään!”
Nämät sanat kuultuansa punastuivat sankarin kasvot vihasta, silmät iskivät salamoita kysyvää kohden. Hän oli ylenmäärin kaunis tässä silmänräpäyksessä.
”Sinun kysymyksesi loukkaa sitä, jota sinun alamaisessa velvollisuudessasi tulee kunnioittaa. Olisin majestetirikollinen omissa silmissäni, jos katsoisin mokoman kysymyksen ansaitsevan vastausta. Kuningatar on puhdas ja viaton”.
Lucero aikoi piirtää myöskin nämät kasvot, mutta hänen vieressään istuva salapukuinen tarttui hänen käteensä ja piti siitä kiinni:
”Anna olla; pian olet näkevä paljoa kauniimpaa”.
Inqvisitori viittasi parille pyövelirengille, jotka heti poistuivat; pian alkoivat kasvot muuttaa muotoansa — valkea oli sytytetty kidutuskoneen alle.
”Katsos nyt tänne, Frapresto!”
Aluksi rupesivat silmät säkenöimään, otsasuonet paisumaan, kasvojen lihakset vavahtivat suonenvedon tapaisesti; ensi kauhun tuska rumensi nuo kauniit mieskasvot.
Tämä soveltui hyvin n:o 2:ksi.
”Tahdotko vastata kysymyksiimme, Don Jayme d'Avila?” kuului taas inqvisitorin kumea, kolkko ääni.
Nämät sanat kuultuaan kääntyi pää häntä kohden, ja juurikuin sen sankarimainen päättäväisyys olisi palannut, vastasi uhkamielisesti;
”Kirottu olkoon se kieli, joka ainoallakaan sanalla vastaa sinun kysymyksiisi!”
Sitten puristi pää huulensa toisiinsa ja tuijotti eteensä silmillä, jotka olivat kuopistaan ulospakkautumaisillaan, pidättäen jok'ainoan tuskan äänen.
Tämä kuva soveltui hyvin n:o 3.ksi.
Valkeaa viritettiin edelleen pöntön alla.
Kasvoissa ilmestyy isoja hikikarpaloita; ruumiillisen tuskan ankara taistelu miehen tahtoa vastaan kuvautuu niissä. Äkkiä pääsi päästä sydäntä vihlaiseva tuskan karjunta, silmät sulkeutuivat vaistomaisen surullisesti, ja kohottaen rumistuneet kasvonsa, joiden piirteisin helvetillinen tuska kuvautuu, ei hän enempää kykene salaamaan kalvaavaa kipuansa. Hän mölisi kuin kirotut helvetissä.
”Nyt, katso nyt tänne, Frapresto!”
Jokainen vuolle kasvoissa muuttaa alkuperäisen muotonsa, sielu ei enää saata hallita itseänsä, silmät pyörivät kamalasti kuopissansa, huulet ovat vaahdossa ja sadattelevat Jumalaa ja ihmisiä! Oi, Frapresto, jos nyt onnistut, kuinka ihana kuva n:o 4 tulekaan olemaan.
Alhaalla lisätään yhä tulta.
”Tahdotko vastata kysymyksiimme, Don Jayme d'Avila?”
Pää ei vastaa enää mitään, ei se myöskään enää huuda, vaan alkaa hymyillä. Kuolontuskat pakoittavat sitä nauramaan, se puhkeaa kammottavaan nauruun, ja tämä nauru on kauhistavinta mitä konsanaan on kuultu.
Lucero piirtää kiireesti, tämä on jo kuva n:o 5.
Salapukuinen mies antaa viittauksen vähentämään tulta. Hän pelkää d'Avilan kuolevan ennenkuin sitä halutaan.
Kasvot kadottavat vähitellen tuskallisen hehkunsa, jonka sijaan niihin kuvautuu kalvakka, epäselvä värinvivahdus, luonnottoman naurun rumentamat kasvojenjuonteet veltostuivat, näyttäen aivan hervottomilta.
Luceron kuva n:o 6 on valmistunut.
Nyt kysyy inqvisitori taasen:
”Tahdotko vastata, Don Jayme d'Avila?”
Hitaasti kohottaa nyt ritari päätänsä, ammoilleen aukenevat hänen silmänsä, jotta valkuainen tulee näkyviin! Kalpeat, verettömät kasvonsa venyivät soikeammiksi: ne eivät ole enään mitkään ihmiskasvot, vaan aaveen, joka on noussut ylös haudasta ja alkaa puhua sieltä, kiinnittäen harhailevan katseen salapukuiseen. Oi, minkämoinen kammoittava katse!
”No, Frapresto, miksikä pysyy piirustin joutilaana kädessäsi? Tämähän on oivallisin kuva! — Katsohan tänne!”
Aaveen kaltainen pää aukaisee suunsa ja lausuu harvaan kumealla, korahtelemalla äänellä:
”Filip! — Seitsemän päivää tämän jälkeen — olen — vastaava — sinulle — Jumalan edessä".
Sitten käyvät hänen silmänsä nurin, huulet jäävät auki, pää kallistuu sivulle ja vaipuu hervotonna lattialle; jok'ainoa lihas kasvoissa on jäykistynyt.
”Sammuttakaa valkea!" huusi inqvisitori palvelijoille.
”Eikö tämä ole miellyttävä kuvattava?” kysyi salapukuinen maalarilta ”sinä saatat levollisena piirtää sen, sillä hän on mennyt tainnoksiin. Hän tulee heti herätetyksi ja sitten saamme jatkaa”.
Salapukuinen nyt kumminkin pettyi, sillä ritari ei ollutkaan mennytkään tainnoksiin — vaan oli kuollut eikä siis enään kelvannut malliksi Lucerolle.
”Tuo kirottu!” huudahti maalari, ”kuo!ee kahdeksatta kuvaa otettaessa ja varastaa siten minulta ainakin kymmentuhatta realia taskustani!”
Älä ole milläsikään, sinä saat koko luvatun summan kahdeksastakin kuvasta, jos ne ovat hyvin onnistuneet”, lohdutti häntä tuo salapukuinen, ”mene nyt kotia ja tee tehtäväsi kunnollisesti ja huolella”.
Neljä päivää siitä olivat nuo kahdeksan kuvaa valmiina ja laaditut kammottavalla todennäköisyydellä. Filip-kuningas lahjoitti ne kaikki puolisollensa...
Viidentenä päivänä levisi se tieto maassa, että kuningatar Johanna oli kadottanut järkensä...
Kuudentena päivänä antoi Filip kaunis kokoonkutsua Kastilian ylimykset ja ilmoitti heille sen onnettomuuden, että Johannan aivosairaus on käynyt täyteen voimaansa.
Seitsemäntenä päivänä nimittivät Kastilian ylimykset Filip kaunista ”majestetiksi” ja kirjoittivat hänen nimensä edelle ja jälkeen Johanna ...
Kahdeksantena päivänä makasi Filip kaunis — kuolinlavalla. Sanottiin hänet tulleen myrkytetyksi …
* * *
Laupias Jumala olkoon kuolleille armollinen tuomari …!
Wiipurin Uutiset n:ot 81-83 10.-12.4.1888.
