Apu hädässä.
Kuvaus Pariisin elämästä.
Kirj. Alphonse Daudet.
(Wiip. S.)
Koska ihmiset, eräs valokuvaajaperhe, näyttivät hyvin köyhiltä ja koko heidän talouskapineensa saattoi mahtua tavallisille käsirattaille, täytyi heidän luonnollisesti suorittaa asuinvuokransa aina ennakolta. Erään aivan uuden rakennuksen viidennessä kerroksessa puistokäytävän varrella olivat he saaneet katon päänsä suojaksi. Mihinpäin ikinä loikin silmänsä, kohtasi kaikkialla synkkä näky: kirjavaksi maalattuja osotteita, sora- ja hiekkakasoja sekä lauta-aitausten ympäröimiä rakennustelineitä. Heidän huostassaan olevasta kolmesta pikku huoneesta, joissa kirkas valo vallitsi, ei kalkin eikä maalauksen tuores haju ollut vielä haihtunut.
Työhuoneessa oli lasinen katto, ei kuitenkaan tavallista sangon pohjaa isompi. Suuressa muodottomassa kaakeliuunissa on kivihiilijä ja halkoja sikin sokin, mutta säästäväisyydestä ei niihin viritetä valkeaa ennenkuin nähdään jonkun valokuvaintilaajan saapuvan. Seinillä riippuu perheenjäsenten, isän, äidin ja kolmen lapsen valokuvat. He seisovat, istuvat, yksitellen tai ryhmissä. Myöskin muita valokuvia riippuu siellä; kuvapatsasten ja maisemain kuvia, näyttäen kuin auringonpaahde olisi ne polttanut. Kaikki nämä kuvat johtuvat niiltä ajoilta, jolloin he olivat rikkaita. Isä harjoitteli silloin valokuvausta ajankulukseen. Mutta äkkiä kohtasi häntä ja hänen perhettään onnettomuus, ja nyt täytyi hänen entisen sunnuntai-huvituksensa muuttua hänelle tulolähteeksi.
Valokuvauskone, jonka ympärillä lapset tavallisesti kummastellen viihtyivät, oli asetettu keskelle työhuonetta, ottaen siinä kunniasijan. Uusine vaskilevyineen ja kirkkaine lasineen oli se loistokohtana tämän vähäisen, köyhän asunnon puutteellisuudessa, sillä huoneessa käytetyt harvat olivat kaikkityyni ja huonekalut hyvin ränsistyneet.
Äiti oli puettu mustalle vivahtavaan silkkihameesen ja päässään on hänellä pikkuinen pitsimyssy; isän päässä ylvästelee soma taiteilijanlakki ja ruumistaan verhoaa kaunis samettitakki, joka kyllä tilaajissa on herättämä ansaittua kunnioitusta. Kauniissa puvussaan, kaarevine otsineen, jonka takana monta pettynyttä toivomusta on asustanut, ja sävyisine silmineen näyttää hän yhtä uutukaiselta kuin valokuvauskonekin.
Hän näyttää hyvin alakuloiselta. Huonevuokra, polttopuut ja hiilet ovat tosin maksetut, mutta ei ropoakaan ole enää rahaa kassassa, ja jollei tilaajia tule tänään, jollei tuo pieni osoitekaappi seinällä portin kupeella houkuttelisi ketään ... mitähän saavat lapset silloin illallisekseen? Kaikki riippuu sattumuksesta, noista ohikulkevista kadulla. Näin kuluu hetki toisensa jälkeen tuskan ja odotuksen vallitessa. Isä, äiti ja lapset, kaikki tähystelevät jännityksissään akkunasta kadulle. Olisipa tosiaankin kummallista! Kadulla tunkeilevan väkijoukon seassa lienee kai joku, ken huomaisi osoitteen ... Turhaan! Ihmisiä kulkee kahtaalle laumottain, mutta ei kukaan pysähdy tässä ... mutta odotahan! … maltas toki! ... eräs herra lähestyy pikku kaappia. Hän katselee tarkoin näytteellä olevia valokuvia, yksitellen kerrassaan; ne näyttävät häntä miellyttävän ... hän varmaankin astuu tänne ... lapset ovat riemuissaan ... ”pian virittäkää valkea pesään!”
”Odottakaamme hetkinen”, lausuu tuo varovainen äiti. Ja oikeassa hän olikin. Herra pyörähtää ympäri ja astuu eteenpäin.
Kello on jo yksi, se on pian kaksikin. Päivä pimenee ehtimiseen. Synkkiä pilviä nousee taivaalle, mutta eipä siitä mitään haittaa. Valokuvaushuone sijaitsee tarpeeksi ylhäällä ja levyt syntyivät vieläkin aivan kelvollisia, mutta ei ketään näy, ei kuulu.
Jokainen silmänräpäys herättää uudelleen pettyneitä toiveita, toteutumatonta iloa. Nyt kuullaan askeleita porraskäytävässä ... aivan lähellä ovea, mutta ne poistuvat taaskin. Nyt soi kello! ... Mahtoi olla joku, joka kysyi edellisiä hyyryläisiä. Kasvot käyvät yhä soikeemmiksi ja silmät täyttyvät runsailla kyynelillä.
”Tämä ei saata olla mahdollista”, arvelee isä. Kenties on näytekaapille tapahtunut joku vahinko! Olisikohan ken varastanut sen. Juoskaa, lapset, katsomaan miten on laita! Tuokion kuluttua palaa pienin lapsista surullisen näköisenä takaisin. Kaappi riippuu kyllä paikoillaan portin pielessä, mutta on yhdentekevää onko se siellä tahi ei: ei ainoakaan ihminen luo siihen huomiotansa.
Onnettomuuden lisäksi rupeaa satelemaankin. Hiljoilleen, miltei ivaillen putoavat nuot raskaat sadepisarat pikkuiselle lasikatolle. Puistokäytävälle ilmaantuu sateenvarjojen musta liuta. Äiti sulkee akkunan ja lapsia rupeaa palelemaan. Ei yhdelläkään ole rohkeutta uhraamaan miimeistä hiilivarastoa. Kaikki ovat äimäyksissään. Isä kävelee nyrkit puserruksissa edestakaisin työhuoneessa. Äiti menee pimeään kammioon, salataksensa kyyneleitään. Äkkiä huudahtaa eräs lapsista, joka on astunut akkunan luokse:
”Isä, isä! tule heti tänne. Joku seisoo näytekaapin vieressä”.
Lapsi tätä sanoessaan ei erehdykään; muuan naishenkilö seisoo todellakin siinä valokuvain ääressä. Hän katselee niitä tarkkaavaisuudella, seisoo siinä viivytellen, kohottaa päätänsä ylöskäsin ...
Ah! jos kaikilla noilla alaspäin tähystävillä silmillä olisi hituistakin maneetillista voimaa … nopeasti nostaisivatkin ne katsojattaren ylös luoksensa!
Nainen näyttää vihdoinkin tehneen päätöksensä. Hän astuu todellakin ovesta sisään ... nousee astuttavia ylös.
”Pian, pian, tulitikkuja, sytykkeitä uuniin ... kiiruhtakaa lapset!”
Sillä välin kuin isä korjaa lakin sievästi päähänsä, syöksyy äiti ovelle, liikutettuna, hymyilevin suin ja kainosti silkkihamettaan kahisuttaen.
”Olkaa hyvä, rouvaseni, olkaa hyvä ja astukaa sisään. Te olette oikeassa paikassa”.
Nyt syntyy hyörinää vieraan ympärillä ja hän asetetaan istumaan mitä mukavimpaan asentoon. Hän on maalta kotoisin, tosin liioin puhelias, mutta kerrassaan hyväsävyinen. Hän asettuu valokuvattavaksi. Ensimmäinen levy ei onnistu. Isä on epätoivoissaan. Outo nainen koettaa lohduttaa häntä. ”Kaiken mokomin se ei haittaa mitään, koetelkaamme vain uudestaan!” Ja osoittamatta vähintäkään tyytymättömyyden vihiä, nojaa hän kyynärpäät pöytään ja tukee uneksien leukaansa kädellään.
Isän järjestäessä valokuvattavan pukua ja hatunnauhoja, kuuluu vähäisen lasi-oven takaa pidätettyä naurua ja iloista supatusta. Ne ovat lapset, jotka tuuppailevat toisiansa voidakseen paremmin nähdä isää, joko, pää mustan, konetta peittävän hurstin varjossa, seisoo liikkumattomana, näyttäen aaveelliselta, isosilmäiseltä elukalta keskellä valokuvaushuonetta.
Vihdoinkin on levy onnistunut! Isä astui riemuissaan esille kosteudesta tippuvine levyineen. Nainen on siitä ihastunut, tilaa tusinan käyntivalokuvia ja, ihmeellistä, mikä sanomaton onni onnettomuudessa, hän maksaa niistä jo etukäteen.
Ovi suljetaan, vieras on poissa.
Eläköön! Eläköön taaskin ilo! Lapset tanssivat riemuellen koneen ympärillä. Kovin liikutettuna tästä ensimmäisestä menestyksestään kuivaa isä arvokkuudella hikihelmet otsaltaan. Äiti rientää heti ulos päivän kunniaksi valmistaaksensa juhla-aterian ja samalla kertaa — sillä järjestystä on noudatettava ennen kaikkea — hankkiakseen kauniin, vihreään niteesen sidotun muistikirjan, johon hän sujuvalla käsialallaan merkitsee päivän, jolloin valokuvain tulee olla valmiina, tilaajan nimen sekä maksun niistä: 12 markkaa.
Tosin kyllä nielee tämä juhla-ateria, hiilten, polttopuiden, sokerin ja öljyn hankkiminen päivän koko ansion, mutta eihän sille mitään mahda. Jos nyt tänään, jona perhe on uuteen asuntoonsa muuttanut, ja päälle päätteiksi näin sateisena päivänä on voitu ansaita kaksitoista markkaa, niin on helppoa arvata mitä hyvää huomispäivä saattaa tuoda mukanaan. Ilta kuluu tuulen tupia rakennellessa. Harva kyennee ajattelemaan mikä ääretön paljous tulevaisuuden toiveita saattaakaan silloin syntyä tämmöisen köyhän miehen asunnossa!
Seuraavana päivänä, joka oli selkeä ja ihana, ei tule ketään, ei ainoatakaan ihmistä, valokuvaushuoneesen. Mutta niinhän on aina liikkeen laita. Onneksi on vielä jäännöksiä eilispäivän ateriasta, eikä lasten tarvitse sentähden. Jumalan kiitos, käydä levolle tyhjin mahoin. Sen jälkeisenä päivänä ei myöskään ketään. Taaskin kurkistelevat nämä ihmisparat akkunoista kadulle. Mutta turhaan! Maalaisnainen käy noutamassa valokuvansa, mutta siitä ei enää mitään hoivaa. Ja hankkiaksensa leipää illaksi, täytyy äidin pantata osan makuuvaatteista.
Päivä, toinenkin kuluu ja hätä käy yhä suuremmaksi, kamalammaksi. Kaikki löytää tiensä panttipankkiin. Onneton valokuvaaja myy komean takkinsa ja kauniin samettilakkinsa. Vihdoin ei ole muuta jäljellä kuin valokuvauskone. Hänen täytynee myydä sekin ja sitten lähteä etsimään kauppapalvelian tointa. Äiti oli riutumaisillaan; lapset alakuloisina. Mikään huvitteleminen ei enempää juolahda heidän mieleensä.
Äkkiä eräänä aamuna soi oven kello siihen aikaan, jolloioin vähimmin sitä voi aavistaakaan. Kokonainen hääseurue astuu sisään. Morsian, sulho, morsiusneidet, sulhaispojat, kaikki kelpo ihmisiä, joilla ensikerran elämässään on hansikkaat käsissä, haluavat ikuistuttaa muiston tästä juhlallisesta tilaisuudesta yhteiseen kuvaan.
Tämän päivän tulot nousivat kuuteenneljättä markkaan, seuraavana päivänä tekevät ne kenties kaksinkertaisesti tuon summan. Nyt on hätä kaukana, liike kulkee hiljaista, vakavaa menoansa.
Tämmöisiä pikku näytelmiä saadaan nähdä tuhansittain vähempäin ammattiharjoittajain keskuudessa Pariisin kaupungissa.
Mikkeli no 75 20.9.1893
