Koleeraa pelättäessä.
»Tarpeenvaatimia toimenpiteitä»
Kirj. Anton Tschechoff.
(Suomennos »Suomen Kansalle».)
N:n kaupunki on hyvin pieni ja kaukana, niin pieni, ettei sitä voi keksiä kartalta, ei edes teleskoopilla, kuten kaupungin vankilantirehtöörin on tapa lausua.
Puolipäivän helle, hiljaisuus ja rauha. — Kaupungin terveyskomisiooni, johon kuuluu kaupunginlääkäri, poliisikomisarjus, kaksi duman jäsentä ja kauppa-asiantuntija, kulkee verkalleen dumasta matkalla kaupungin kauppariveihin. Muutamat poliisikonstaapelit seuraavat jälkijoukkona kunnioittavan välimatkan päässä. Komissioonin herrat ratustelevat eteenpäin ja puhelevat ahkeraan viittoilemalla liasta, löyhkästä, »välttämättömistä toimenpiteistä» ja muista kolera-asioista. Keskustelu on siihen määrään asiallinen, että poliisikomisarjus, joka tallustelee kulkueen etunenässä, äkkiä joutuu hurmauksiin ja ihastuneena kääntyen ympäri puhkeaa puhumaan:
— Tähän tapaan, hyvät herrat, olisi meidän useammin kokoonnuttava neuvottelemaan. Se on hupaista, tuntee itsentä toverilliseksi — muutenhan emme tiedä muuta kuin että olemme kynsin hampain toistemme kimpussa. Niin, kautta Jumalan!
— Kenestä alottaisimme? kysyy asiantuntijana kutsuttu kauppias lääkäriltä pyövelin äänellä, joka katselee uhriansa. — Emmekö, Anikita Nikolaitsch, alottaisi Aschejnikoffin myymälästä, esimerkiksi? Hän on ensiksikin konna ... ja toiseksi on jo kauan sitten ollut aika kiristää lurjusta. Yhtenä päivänä laittaa hän minulle tattariryynejä, joissa on höysteenä — anteeksi — rotan muistoja ... Ei edes vaimoni syönyt!
— Sama se! Olkoon menneeksi Aschejnikoff, — sanoo lääkäri välinpitämättömänä.
Terveydenhoito isät astuvat »A. M. Aschejnikoffin tee-, sokeri-, kahvi- ja muiden siirtomaatavarain kauppaan» ja ryhtyvät pitemmittä puheitta tutkimuksiinsa.
— Hm... kas ... — alottaa lääkäri, katsellen kasanilaisesta saippuapötkyistä ladottua komeata pyramiidia. Mikäs Paapelin torni tämä on, jonka sinä olet pystyttänyt kasanilaisesta saippuasta? Sinä olet kekseliäs, usko pois! Ä.... ä,... ä! Mitäs tämä tietää? Vilkaskaa tänne, hyvät herrat! Afanasij Mitrofanitsch suvaitsee leikata saippuata ja leipää samalla veitsellä!
— Se on vain koleeran takia, Anikita Nikolaitsch! Leipä tulee niinkuin vähän puhtaammaksi, muistutti myymälänomistaja mielistelevästi.
— Saattaa olla, mutta se tuntuu äitelältä! Ostanhan minäkin sinulta leipäni.
— Arvokkaampia ostajiamme varten on meillä eri veitsi. Olkaa huoleti, teidän ... Mitä aattelette meistä, teidän ...
Poliisikomisarjus tirkistelee likinäköisillä silmillään muuatta kinkkua, rääppii sitä pitkän aikaa kynsillään, nuuskii sitä kovalla äänellä ja kysyy naputellen sitä yhdellä sormellaan:
— Eikö tuossa sittenkin liene vähän trikiinejä?
— Mitä ajattalette... Armahtakoon minua... kuinka saattaa sellaista pälkähtää päähänne?
Poliisikomisarjus hölmistyy jättää koko kinkun ja alkaa tähystellä erästä kauppahuone Asmoloff & kumpp. lähettämää hintaluetteloa. Kauppa-asiantuntija pistää kätensä erääsen tattariryynitynnyriin ja saa sieltä kouraansa jotakin pehmeätä ja hienoa. Hän kurkistaa tynnyriin ja hänen kasvonsa saavat surkuttelevan ilmeen.
— Pikku kissat ... kiss …kiss...! — sokeltaa hän. — Täällä ne loikoilevat ryynitynnyrissä ja viettävät herkullisia päiviä ... Kuules, Afanasij Mitrofanitsch, etkö voisi toimittaa meille kissanpoikasta!
— Kernaasti, teidän ... Mutta tässä, hyvät herrat, olisi hiukan haukattavaa, jos teitä huvittaa tarkastella... Silliä, juustoa ja savustettua sammenselkää, jos suvaitsette katsella ... Sammen sain torstaina, hienointa lajia... Mischka, tuo tänne veitsi.
— Tuumailin tässä juuri vähän haukatakseni ... sanoo isäntä juurikuin itseksensä. — Pitäisi olla pullo täällä jossakin. On parasta kastella pikkusen kaulaansa, ennenkuin lähtee syömään savustettua sammenselkää... Se maistuu silloin kerrassaan toiselta ... Mischka tuoppas tänne pullo!
Pullistunein poskin ja mulkoilevin silmin avaa Mischka pullon ja paukahuttaa sen pöydälle.
— Viinaa raittiisen mahaan … sanoo poliisikomisarjus, arvelevasti kynsästen korvallistaan. — Muuten, jos ei muuta kuin yksi. Mutta joudu, Afanasij Mitrofanitsch, meillä ei ole aikaa tuhlata sinun viinasi takia.
Neljännes tuntia myöhemmin kulkevat terveydenhoito-herrat suutansa pyyhkien ja hampaitansa tulitikulla kaivellen Grolorybjenkon myymälään. Siellä on tie pystyssä, juurikuin kiusalla ... Viisi renkiä punottavin kasvoin ja hikihatussa kierittivät voitynnyriä puodista.
— Kallistakaa oikealle! … Hakatkaa päästä … hakatkaa ... hakatkaa ... Pankaa seiväs alle ja kangetkaa ... ai, perhana! Tie auki, hyvät herrat, tai katkaisemme kintut teiltä! Tynnyri takertuu oveen — eikä ota liikahtuakseenkaan. Rengit työntävät kaikin voimin, kovasti ähkyen ja kiroillen, jotta se kuuluu yli koko torin. Vihdoin ankarimpien ponnistusten jälkeen ja kun ilmaan paljosta puhkumisesta on tullut jotakin outoa hajua, liikahtaa tynnyri, mutta selittämättömästi kyllä ja vasten luonnonlakeja vierii se taaksepäin ja joutuu uudelleen oviaukkoon. Ähkyminen alkaa uudelleen.
— Hyi hemmetti! — sylkee poliisikomisarjus. — Mennään Schibukinin luo. Nuo kirotut ähisevät tuossa koko päivän.
Schibukinin myymälä on kuitenkin suljettu.
— Mutta sehän oli auki! — ihmettelevät kommisiooniherrat ja tuijottavat toisiinsa. Mennessämme Aschejnikoffin puotiin seisoi Schibukin ovellaan ja huuhtoi teekeittiötä. Missä hän lienee? — kysyvät he muutamalta kerjäläiseltä, joka seisoo suljetun myymälän edustalla.
— Antakaa ropo Kristuksen tähden — mankuu kerjäläinen — raajarikkoraukalle — olkaa laupiaita, herrat hyväntekijät ...
Komissiooniherrat tekevät torjuvan liikkeen ja retkeilevät eteenpäin, lukuunottamatta yhtä duuman jäsentä, herra Pljuninia. Tämä antaa kerjäläiselle kopeekan, ristii nopeasti silmiänsä, ikään kuin äkkinäisen säikähdyksen valtaamana ja kiiruhtaa toisten jälkeen.
Kahta tuntia myöhemmin on komissiooni kotimatkalla. Komissioonin jäsenet näyttävät väsyneiltä ja kiusaantuneilta. He eivät kuitenkaan ole turhaan tehneet tarkastusmatkaansa: yksi poliisikonstaapeleista kantaa voitonriemulla takavarikkoon otettua laatikkoa, sisältävä mädäntyneitä omenia.
— Meidän hyödyllisten ja kunniakkaiden ponnistustemme jälkeen ei olisi hullumpaa huoahtaa vähän — lausuu komisarjus, vilkuillen »Viini- ja paloviinakellarin» kylttiin. — Pitäisi saada hieman vahvistusta.
— Tjaa, se ei olisi haitaksi. Me käväsemme pikimmältään, vai miten?
Terveydenhoitoisät astuvat miehissä lähimpään »Viini- ja paloviinakellariin» ja istahtavat pyöreän pöydän ympärille. Komisarjus antaa päällään merkin, ja pullo tuodaan pöydälle. — Synti, ettei ole mitään sapuskaa — sanoo kauppa-asiantuntija ja nielee irvistellen. — Jos edes saisi pienen kurkun tai miten? Muutenhan...
Hän kääntyy katkaisematta ajatustaan poliisikonstaapeliin, jonka hallussa pilaantuneet omenat ovat, valitsee niistä vähimmän turmeltuneen ja syö sen suuhunsa.
— Oh ... täällähän on terveitäkin joukossa! — antaa komisarjus houkutella itsensä. — Annahan kun katson! Paneppa laatikko tähän pöydälle ... Me haemme parhaat ja kuorimme, mutta loput saat hävittää. Anikita Nikolaitsch, täytä lasisi, jos saan luvan! Näin tulisi meidän todellakin useammin yhtyä ja keskustella! Muutenhan tässä metsäkylässä aivan raaistuu, ilman kaikkea sivistystä, ilman klubia, ilman seurapiiriä. Täysi Austraalia! Kaatakaa, hyvät herrat! Omena, herra tohtori! Olen sen kuorinut vasituisesti teitä varten!
— Teidän jalosukuisuutenne, mitä tahdotte, että minun pitää tekemän laatikolla? — kysyy poliisikonstaapeli komisarjukselta, kun tämä sekä seurue tulevat viinikellarista. — La ... laatikko? Mikä laatikko? Minä y—ymmärrän? Hävitä se — hukuta se ja omenat samoin … sillä niissä on rutto!
— Omenat olette te suvainneet pistää poskiinne!
— Vai niin ... vallan hyvä! Kuule...mene kotiin minun luokseni ja sano Marjo Wlasjevnolle, ettei hän olisi pahoillaan... Minä pistäydyn hetkiseksi Pljuninin luo ... nukkumaan ... ymmärrätkö? Nukkumaan Morfeuksen helmaan.
Ja luoden silmänsä taivaasen, komisarjus ravistaa katkerasti päätänsä, levittää kätensä ja sanoo:
— Tätä elämää, tätä elämää!
Suomen Kansa no 25 15.2.1901.
* lisätietoja novellista tsehov.infossa
