Paholaisesta.
Kirj.
Maxim Gorjkij.
(Suomennos K. U:lle.)
Syksyllä — kuihtumisen ja kuoleman surullisena aikana — on raskasta elää!
Harmaita päiviä, itkevä, auringoton taivas, synkästi ulvovaa tuulta, syysvarjoja — tiheitä ja mustia varjoja — kaikki tämä vaivuttaa ihmisen synkkiin ajatuksin ja täyttää hänen sielunsa salaisella vavistuksella elämän tähden, jossa ei yhtään pysyväistä ole, jossa kaikki on ikuista aaltojen liikettä: syntyy, mätänee ja kuolee … minkätähden? ... missä tarkoituksessa? ...
Joskus puuttuu voimaa taisteluun niiden ajatusten pimeyttä vastaan, jotka valloittavat sielun myöhäsyksyllä ... sentähden jokainen, joka niin pian kuin suinkin tahtoo tyhjentää niiden katkeruuden, käyköön niiden syliin. Se on ainoa tie, joka johtaa ihmisen pahantuulen ja epäilyksen kaaoksesta itseluottamuksen kiinteälle maaperälle.
Mutta se on vaivan tie ... Se käy läpi okaitten, jotka haavoittavat verille elävän sydämemme, ja tällä tiellä odottaa meitä aina — paholainen. Ja tämä paholainen on paras kaikista tuntemistamme paholaisista — paholainen, jonka suuri Goethe on tehnyt meille tunnetuksi ... Tästä paholaisesta tahdon minä nyt kertoa.
Paholaisella oli ikävä.
Hän on liijan ylhäinen kulkeakseen alati naureskellen. Hän tietää, että elämässä on ilmauksia, joille itse saatanakaan ei voi nauraa. Koskaan hän ei esim. ole pilkkanaurunsa terävällä veitsellä koskettanut oikean olemassaolonsa majesteettisuuteen. Totta puhuaksemme on tämä lempipaholaisemme huomattavasti enemmän röyhkeä kuin viisas, ja jos häntä lähemmin tarkastelemme, niin tulemme kenties näkemään, että hän, kuten mekin, omistaa suuren osan ajastaan vähäpätöisyyksille. Mutta jättäkäämme tämä luku — emmehän ole mitään lapsia, älkäämme sentähden särkekö parasta leluamme päästäksemme näkemään, mitä sillä on sisällään.
Kerran kuljeksi pakolainen syksy-yön pimeydessä, hautakumpujen keskellä eräällä hautausmaalla. Hänellä oli ikävä, hän vihelteli hiljalleen ja etsi jotakin erikoista aikansa kuluksi. Hän vihelteli erästä vanhaa romanssia — isäni lempiromanssia —
»Kuin sylistä äidin syystuulessa
Syysmyöhän lehtyet lentävät …
Ja tuuli avusti häntä, ulvoen kierrellessään yli hautojen ja hautaristien. Raskaat syyspilvet ajelehtivat hitaina taivaalla, kostutellen kylmillä kyyneleillään kuolleitten ahtaita asunnoita. Kirkkomaan pahastuneet puut ääntelivät tuskallisesti tuulenpuuskissa ja ojentelivat paljaita oksiaan tummia pilviä kohti. Oksat pieksivät hautaristejä ja synnyttivät kirkkomaalle kamalaa rapinaa — raskaita ja kammottavia ääniä —
Paholainen vihelteli ja ajatteli: — Olisi hauska tietää, kuinka kuolleet voivat tällaisessa säässä, luultavasti kosteus tunkeutuu aina heidän luokseen ... Luonnollisesti he kuolinpäivästään asti ovat ainiaaksi reumatismilta turvatut, mutta ... kylläpä sen pitäisi tuntua nololta! ... Jos olisi kutsua joku heistä ylös ja puhella joku hetki miehen kanssa? Onhan siitä toki hiukan huvia minulle … ja luultavasti hänellekin . . Niin, kyllä minä teen sen! Tänne johonkin haudattiin kerran eräs kirjailija, jonka minä tunsin ... Kun hän oli vielä elämässä, kävin hänen luonaan silloin tällöin … niin miksei voisi uudistaa tuttavuutta? Kaikki sen ammattikunnan henkilöt ovat erittäin vaateliaita — saa nähdä, onko hän tyytyväinen hautaansa? Mutta missä hän oikeastaan lepää? Ja itse paholainen, joka kuten tietty tietää kaikki, sai kauvan harhailla kirkkomaalla, ennenkuin löysi kirjailijan haudan ...
— Halloo, kuulkaas! — huusi hän, raapien kynsillään raskasta hautakiveä, jonka alla hänen ystävänsä makasi.
— Nouskaa ylös!
— Minkätähden niin! — kuului kumea maanalainen ääni.
— Se on tarpeellista …
— En minä nouse …
— Miksi ette?
— En . . kuka te olette?
— Tunnette minut kyllä …
— Kustantajani?
— Ha — ha, haa! En!
— Ehkä . . joku suuttunut lukija?
— En, en!
— Ettekö arvostelijaakaan?
— Minä olen paholainen ...
— Ooh! Minä tulen heti ...
Kivi liikkui, maa avautui ja haudasta nousi luuranko. Se oli varsin tavallinen luuranko, jokseenkin sellainen, jollaista ylioppilaat tutkivat luuston anatomiassa, mutta tämä oli likainen, eikä messinkilangoilla kokoonliitetty ja tyhjistä silmäkuopista hohti fosforimainen sininen valo. Luuranko ryömi maasta, ravisteli multaa nikamistaan, niin että ne kalisivat vastakkain, kohotti kalloansa ja suuntasi sinervän, kylmän katseensa pimeälle pilviselle taivaalle.
— Toivon teidän lihovan! — sanoi paholainen.
— Ei käy päinsä; — vastasi kirjailija lyhyesti. Hän puhui hiljaa ja äänellä, kuin kaksi luuta tuskin kuuluvasti olisi toisiinsa hankautunut …
— Pyydän anteeksi tervehdystäni, — sanoi paholainen tuttavallisesti.
— Ei mitään ... Mutta minkätähden olette kutsunut minut ylös?
— Tahdoin esittää teille pienen kävelyretken ... ei mitään muuta ...
— Vai niin! Liikun mielelläni hiukan … vaikka ilma onkin viheliäinen.
— Pelkäätte kai vilustumista? — kysyi paholainen.
— Mitä vielä — vilustuin perusteellisesti jo elämässä: …
— Niin, minä muistan, että te kuolitte aivan jäätyneenä.
— Siitä voitte olla huoleti! ... Koko elämäni oli yhtä jäähdytyskuuria ...
He kulkivat viervieressä kaitaista käytävää hautakivien ja ristien keskitse; kirjailijan silmäkuopista tunkeutui yöhön kaksi sinervää sädettä ja valaisi paholaisen tietä... Hieno sade tihkui heidän päälleen ja tuuli hyväili esteettä kirjailijan paljaita pääluita, soitteli hänen rintakehystään, ei enään ollut sydäntä.
— Menemmekö kaupunkiin? — kysyi hän paholaiselta.
— Mikä teitä siellä miellyttää?
— Elämä, herraseni, — vastasi kirjailija tyynesti.
— Pyh! Onko sillä enään teille mitään arvoa?
— Tietysti!
— Mutta kuinka niin?
— Kuinka sanoisin teille? Ihminen mittaa kaikki ponnistuksensa vaa'alla ... ja jos hän on tuonut yksinkertaisen kiven Ararat’in vuoren huipulta, on tämä kivi hänelle kalleus ...
— Olento parka! — irvisteli paholainen.
— Ja kuitenkin — onnellinen olento! väitti kirjailija kylmästi vastaan.
Paholainen kohautti vaieten olkapäitään.
He olivat päässeet ulos kirkkomaan portista ja saapuneet eräälle kadulle — kaksi riviä huoneita niiden välissä pimeys, jossa muutamat kurjat lyhdyt kaunopuheliaasti todistivat maan päällä vallitsevaa valonpuutetta.
— Sanokaa minulle — lausui paholainen äänettömyyden jälkeen — millaista teillä on haudassanne?
— Nyt, sittenkuin olen siihen tottunut, menee se oikein hyvin, hyvin rauhallisesti ... mutta alussa, uskokaa se, oli kirotun kurjaa. Tyhmyri, naulasi arkun kannen kiini, iski naulan kallooni. Se on tosin pikku asia ... mutta kaikessa tapauksessa epämieluista. Nähkääs, olin valmis uskomaan, että se oli jotakin kirottua symbolismia ... toivomus särkeä minun aivoni, joiden avulla aikoinani häiritsin yhtä ja toista väkeä ... Sitten tulivat madot! Ne paholaiset — anteeksi! — söivät minua ruman hitaasti ...
— Ihmetelkää sitä! — huudahti paholainen. — Eikä niille voi siitä suuttua … sapen saastuttama ruumis on kaikkea muuta kuin makea pala ...
— Mitä minun ruumiistani oli puhumista! Paljas mitättömyys ... — väitti kirjailija.
— Sen syöminen oli kuitenkin kaikessa tapauksessa enemmän vastenmielinen velvollisuus kuin huvi ... Toisin on kustantajien kanssa — heidät syövät madot joutuisasti, rakkaudella.
— Ymmärrettävästi — heidän täytyy olla makeita.
— Tuota noin — onko kosteata haudassa syksyaikaan? — kysyi paholainen.
— Kyllä hiukan . . mutta tottuuhan siihen ... Pahin kiusa minulla on erilaisista tyhmyreistä, jotka samoillessaan hautausmaalla sattumoiltaan joutuvat haudalleni. En ole selvillä kuinka kauvan olen maassa maannut ... kaikki ympärilläni on yhtä liikkumatonta kuin itsekin olen — minulla ei ole minkäänlaista käsitystä ajasta ...
— Te olette maannut haudassa neljä vuotta, niin, kohta tulee viisi — sanoi paholainen.
— Todellakin? Kuka olisi sitä uskonut ... Kolme henkilöa on sillä aikaa käynyt haudallani … He ärsyttävät minua — kirotut! Eräs heistä, tiedättekö, väitti aivan häpeämättömästi, että minua ei ole ollut olemassakaan — hän tuli, luki hautakirjoitukseni ja sanoi vakuuttaen: »Sellaista ei ole koskaan ollut olemassa! En ole koskaan lukenut mitään häneltä ...mutta nimi on tuttu — nuoruuteni päivinä asui samalla kadulla eräs koronkiskuri, jolla oli sama nimi ...« Mitä ajatella? Ja kuitenkin on kuudentoista vuoden kuluessa nimeni ollut painettu maan enin levinneisiin aikakauskirjoihin ja kolme kertaa olen julaistu kirjan muodossa ...
— Kuolemanne jälkeen, on teidän teoksianne ulosannettu kaksi kertaa — selitti pakolainen.
— Siinä sen näette! ... Toisen kerran tuli kaksi muuta tyhmyriä ja toinen heistä sanoi: »Oh! se on hän?« — »Juuri hän» — vastasi toinen. — »Tjaa! hänen teoksiaan luettiinkin aikoinaan.» — «kaikkia luetaan» ... — »Mitä tämä saarnasikaan?» — »Tavallisia asioita … hyvän, kauniin aatteita … j.n.e. …» —»Niin, niin, minä muistan …» — »Hänen puheensa oli jokseenkin puisevaa.» — «Kuinka monta hänen laistaan makaakaan maassa — niin, venäläisessä maassa on runsaasti neroja ... Ja niin menivät nuo härät! ... Tosin lämpö haudassa ei nouse lämpimien sanojen vaikutuksesta enkä niitä kaipaa ... mutta kuitenkin on se hyvin harmillista! Voi, kuinka olisin tahtonut heitä häväistä! ...
— Olisitte tehnyt sen oikein kunnollisesti! — irvisteli paholainen.
— Se ei käy oikein laatuun, tiedättekös ...Ilta ennen kahdettakymmentä vuosisataa ja — yks kaks — alkavat kuolleet haukkua! ... Ei käy päinsä ... sitäpaitsi olisi se ollut sydämmettömästi materialisteja kohtaan.
Paholaiselle alkoi tulla ikävä uudelleen.
— Tämä kirjailija — ajatteli hän — olisi elämässään tahtonut olla sulhanen kaikissa häissä ja ruumiina kaikissa maahanpanijaisissa, ja vielä — vaikka kaikki hänessä on kuollut oli hänen kunnianhimonsa elossa. Tarvittiinko siis ihminen elämään? Ainoa hänessä, jota tarvittiin, oli hänen henkensä, ja ainoastaan se oli kättentaputusten ja kunnianosoitusten arvoinen … kuinka ihmiset kuitenkin ovat ikäviä! Paholainen aikoi esittää kirjailijalle että tämä astuisi takaisin hautaansa, kun uusi ajatus syntyi hänen ilkeän viekkaissa aivoissaan, He olivat eräällä torilla, ympärillä oli raskaspiirteisiä rakennuksia. Yli torin kaarsi musta, kostea taivas — se näytti lepäävän aivan savupiippujen päällä katselevan likaista maata tummalla katseellaan.
— Kuulkaas — sanoi paholainen, kumartuen kohteliaasti kirjailijan puoleen — ettekö tahdo nähdä, kuinka teidän vaimonne voi?
— En tiedä todellakaan, jos välitän, sanoi kirjailija hitaasti.
— Äh, tehän olette oikea ruumis! — ärsytti paholainen.
— En, kuinka niin? — lausui kirjailija ja ravisteli urheasti luitaan. — Minulla ei ole mitään asiata vastaan ... ja sitäpaitsi eihän hän saa nähdä minua ... ja jos hän näkeekin minut, eihän hän tunne minua?
— Ymmärrettävästi ei! — vakuutti paholainen.
— Nähkääs, sanon sen sentähden, että hän ... ei pitänyt siitä, että olin kauvan poissa, ulkona ... selitti kirjailija.
Samassa muuttui erään läheisyydessä olevan talon seinä läpinäkyväksi kuin lasi. Kirjailija näki joukon suuria, valoisia, kauniita ja mukavasti sisustettuja huoneita ...
— Loistava sisustus! — puhua kihnutti hän hyväksyvästi. — Vallan mainio sisustus! Olisinpa minä vain asunut tuollaisessa huoneessa, niin toden totta eläisin vielä ...
— Minäkin pidän tuosta asunnosta — sanoi pakolainen hymyillen. — Sitäpaitsi se on kaikkea muuta kuin kallis — noin kolmetuhatta ...
— Hm … eikö se ole kallis? ... Muistan, että suurin teokseni toi minulle kakdeksansataa viisitoista ruplaa ... olin tehnyt sen kanssa työtä lähes vuoden … Mutta kuka tässä asuu?
— Teidän vaimonne — sanoi paholainen.
— Todellakin? Niin! ... On … onhan se hyvä hänelle ... Mutta tuo nainen — onko se juuri hän? Minun vaimoni?
— Kyllä … ja tuolla on hänen miehensä …
— Hänestä on tullut kaunis … kuinka hyvin hän on puettu! Hän … Hänen miehensä, sanoitte te? Sievä nuori mies ... naama hiukan porvarillinen ... mutta kiltiltä mieheltä hän näyttää ... kasvot ovat todellakin vähän yksinkertaiset! Vieläpä poroporvarilliset ... muuten, sellaisistahan naiset pitävät ...
— Jos tahdotte, huokaan puolestanne? — ehdotti paholainen katsoen myrkyllisesti kirjailijaan. Mutta tämä oli niin kiintynyt kaiken edessään olevan katselemiseen, ettei hän kuullut kysymystä.
— Kuinka heidän kasvonsa ovat iloiset ja vilkkaat! He ovat nähtävästi molemmat tyytyväisiä elämäänsä ... Tiedättekö, rakastaako vaimoni häntä?
— Kyllä, paljon. ...
— Mutta kuka hän on?
— Puotilainen muotimakasiinista…
— Puotilainen, muotimakasiinista ... — toisti kirjailija hitaasti eikä sanonut mitään pitkään aikaan. Piru katsoi häneen hymyili hyvillä mielin.
— No, pidättekö tästä?
Vaivoin sai kirjailla sanotuksi: Minulla oli lapsia ... kuinka on heidän laitansa? Niin, minä tiedän, että he elävät ... Minulla oli poika ja tyttö, ajattelin elämässä että — minun pojastani tulee aikaa myöten arvossapidetty ihminen ...
— Arvossa pidettyjä ihmisiä löytyy kylliksi, elämä tarvitsee täydellisiä ihmisiä — sanoi paholainen kylmästi ja vihelteli jotakin marssia.
— Ajattelin, että minun jälkeläiseni olisi huono pedagogi… ja minun poikani ...
Kirjailijan tyhjä pääkallo huojui hiljaa …
— Näettekö, kuinka tulisesti he syleilevät! Heillä on hurmaavan hauskaa! — sanoi paholainen.
— Niin, niin, … Hän on tietysti varakas, tuo — konttoristi.
— Hän oli köyhempi kuin minä, mutta teidän vaimonne on varakas...
— Minun vaimoni? Mistä hän on rahoja saanut? — hän on ansainnut niitä teidän kirjoillanne!
— Kas niin ... sanoi kirjailija, hiljalleen paljasta, tyhjää päätään heilutellen. — Kas niin! Minä olisin niin muodoin rehkinyt ja työksennellyt muotimakasiinin kauppa-apuluisen hyväksi?
— Olette aivan oikeassa — myönsi paholainen iloisesti.
Kirjailija katsoi maahan ja sanoi paholaiselle:
— Viekää minut takasin hautaan!
... Oli pimeätä, satoi ja pilvet kiisivät raskaina taivaalla ja kirjailija kulki luitaan kolistellen tarmokkaasti takaisin haudalleen ... pakolainen kulki hänen jäljissään ja vihelteli iloisesti ...
Lukija on luonnollisesti tyytymätön. Lukijan on turmellut kirjallisuus, vieläpä ihmisetkin, jotka kirjoittavat yksinomaan lukijan suureksi mielisuosioksi. Käsillä olevassa tapauksessa on lukija tyytymätön sitäpaitsi myöskin siihen, ettei minulla ole ollut mitään kerrottavaa helvetistä. Ja kun lukija oikeudella on vakuutettu siitä, että hän kuoleman jälkeen joutuu helvettiin, niin tahtoo hän jo elämässä tietää jotakin siitä. Mutta todellakaan minä en voi kertoa mitään miellyttävää siihen suuntaan, sillä mitään helvettiä ei ole olemassa, mitään tulihelvettiä nimittäin, joka on niin helppo mieleen kuvitella. Kuitenkin löytyy jotakin muuta, äärettömän paljon kamalampaa.
Heti sen jälkeen kuin lääkäri on on sanonut teistä jollekin lähimmäiselle:
— Se on loppunut …
... joudutte te mittaamattomaan, kirkkaasti valaistuun tienoosen, ja tämä tienoo on tietoisuus teidän eksytyksistänne.
Te makaatte haudassa, ahtaassa arkussa, ja edessänne pyörii kurja maallinen elämänne ympäri kuin pyörä. Se liikkuu kiusallisen hitaasti ja pyörii alustaan loppuun saakka — elämänne ensimäisestä itsetietoisesta askeleesta elämänne viimeiseen hetkeen saakka. Te näette edessänne kaiken, jota te peititte itseltänne elämässä, näette olemuksenne koko valheen ja alhaisuuden, ajattelette uudelleen kaikki ajatuksenne, näette jokaisen elämässänne ottaman harha-askeleen, koko elämänne uudistuu — sen jokainen silmänräpäys! Ja että tuskanne tuntuisivat vielä katkerammilta, saatte te tietää, että toiset kulkevat samoja ahtaita ja tuhmia teitä, joita tekin kulitte, riitelevät, vainoavat ja valehtelevat … Ja te ymmärrätte, näette selvästi, että he tekevät tätä ainoastaan päästäkseen aikaa myöten selville, kuinka häpeällistä on elää moista kurjaa, sielutonta elämää.
Ja koska te näette heidän kiiruhtavan perikatoansa kohti, ette te voi heitä varoittaa: te ette voi huutaa, ette liikahtaa, ja toivonne päästä heille avuksi on turhaan repivä teidän sielunne ... Eikö se ole hyvin asetettu?
Elämänne liukuu ohitsenne ja sukeltautuu uudelleen ylös, ja jälleen saatte te nähdä sen liukuvan ohitsenne alusta loppuun saakka ... eikä teidän tietoisuutenne koskaan lakkaa toiminnastaan eikä tule lakkaamaan ... Eivätkä teidän helvetilliset tuskanne koskaan lopu ... eivät koskaan lopu … eivät koskaan!
Kuopion Uutiset no 2 4.3.1903.
